
Korpifilosofi, sellainen olen ja ajattelen elämän olevan suuri seikkailu johon sisältyy arkea ja juhlaa. Mielikuvin, kynällä, hiilellä syntyy kuvia, sanoilla maalaan kuvia ja maisemia. Tunteet, niistä on elämä tehty. Rakkaudesta olen syntynyt ja surusta itkenyt, mutta rakkaus on jokaisessa elämän hetkessä mukana. Mikään ei voi viedä minulta unelmiani. Kommentit tervetulleita
lauantai 28. joulukuuta 2013
Unelmat ja rakkaus.
Usein minä olen ajatusteni vanki. Istun haaveideni pilvellä ja katselen alas harmaaseen maisemaan jossa ei ole valon pilkahdustakaan. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ja saada edes yksi valo syttymään rakkauden taivaalle.
Elämä on sinänsä niin arvokasta ettei sitä ole syytä tuhlata toivottomuuteen ja vanhojen asioiden partissa miettimiseen, menetettyihin hetkiin, menneen elämän murehtimiseen ja muistoihin.
Minä ratsastan haavepilvillä.
Niitä löytyy jokaiseen päivään, mutta haaveiden ei ole tapana toteutua sellaisinaan, vaan monien mutkien, myrskyjen ja hiljaisten hetkien kautta ne kulkevat sellaisina, kuin kohtalo ne minulle toteuttaa.
Moni unelma on kuollut, moni elää leijuen tuossa ajatusten tasolla, kuin uni, jonka muistaa herättyäänkin.
Ei ole tarpeenkaan, että kaikki unelmat toteutuisivat, ei ihminen saa saada kaikkea haluamaansa,vain ajattelemalla asiaa. Kaikkien asioiden toteuttaminen vaatii omia ponnistuksia ja mahdottomat haaveet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Kovin olisi kuollutta minun elämäni, jos luopuisin unelmistani.
Lapsena minä olen oman persoonallisuuteni siemenet saanut siitä kylvövakasta josta siemeni viskattiin lapsuuteni ilmapiiriin ja sisimpääni opetuksena, elämän ohjeena ja sanattomana lakina. Perintönä osa persoonallisuutta, kasvatuksen tuloksena lisää ja kokemusten kautta olen kasvanut tähän mittaani, joka on joko hyvä, tai huono sen mukaan, millaisen kuvan annan itsestäni.
Eräänlainen taiteellisuus, humaanius ja vanhempien ihmisten kunnioitus on kotikasvatuksen tulosta ja perintöä jonka olen imenyt geeneistä, vanhempien ja suvun perintönä ihan ilmaisena lahjana.
En vain ole ollut rohkea. En ole uskaltanut antautua unelmilleni, en ottaa riskejä joita omien haaveiden saavuttaminen ja niistä nauttiminen vaatisi.
Unelmistani en koskaan luovu. Haaveilen rakkaudesta joka täyttää minut kokonaan, haaveilen läheisyydestä ja lämmöstä jonka harsoon voin pukeutua jakamaan sitä ja nauttimaan kahden ihmisen suhteesta joka on avoin ja rehellinen, ilman pyyteitä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Näin olen aina haaveillut ja ajatellut. Sain nauttia sellaisesta suhteesta, ensirakkaudesta ja elämän kumppanuudesta kaikki ne yhteiset vuodet jotka olimme yhdessä. Kunnes kuolema erottaa. Se toteutui, siihen kuoli rakkaus. Sitä tunnetta en vain löydä mistään, mutta mikään ei estä minua unelmoimasta.
Tänä varhaisena aamuna istuin haavepilvelle. Näin korkealta, näin paljon ja uskalsin ajatella etteivät unelmani ole olleet turhia.
Jossain on ovi jonka avaamalla tunnen tulleeni kotiin. Henkiseen kotiini, jossa rakkaus odottaa minua.
Unelmapilvellä ratsastan... huomisiin.
tiistai 24. joulukuuta 2013
maanantai 23. joulukuuta 2013
Käly
Minun on pakko todeta etten usko kykeneväni sopeutumaan vakavaan sairauteen kuin kälyni.
Monta vuotta sitten sairastuminen, hoidot, oireettomuus, hyvät tulokset, siskon kuolema samaan sairauteen siinä kaikkien omien hoitojen lomassa.
Kunnes sitten viime vuonna Joulu-aattona lääkäri totesi; " enää eivät hoidot tehoa, enää emme voi taudille mitään, kaikki on nyt kokeiltu ja sairaus vain lisää pesäkkeitä eri puolille kehoasi."
Hän soitti ja kertoi asian; ei tässä mitään. Kun ei ole kipuja, eikä mitään oireita, jatketaan kunnes voimat uupuu. Hän totesi, että mitä elämällä on silloin virkaa jos ei jaksa mitään ja on vain olemassa elämättä. Hän haluaa silloin nukkua pois kun ei enää jaksa missään olla mukana. Osoittaa ihmisen vahvuuta, ei heikkoutta.
Keväällä olimme vieraanaan, iloisuus ja elämänhalu kuin ennekin. Mikään hänessä ei kertonut sairaudesta. Sama iloinen ja touhukas emäntä kuin ennenkin. Kuinka hän jaksaa ajattelin ja kysyinkin.
Mikä tässä, hän sanoi. Syys kesällä poikkesin taas. Sairaus oli jo merkinnyt hänet omilla merkeillään. Hän valitti kuinka jalat turpoavat ja väsyvät. Muutopinkin väsymys oli näkyvissä, mutta hän oli aloittanut elämän suursiivouksen. Lahjoitti ja hävitti sellaista tavaraa mitä tiesi etteivät tytöt tarvitse.
Ettei muiden tarvii minun kamojani siivota ja kantaa roskiin, teen sen itse.
Silloin näin kuinka vahvat henkiset voima hänellä oli.
Myöhemmin syksyllä hän keräsi marjoja tyrnipensaista, mutta ei voinut kumartua, eikä jaksanut seisoa.
Puutarhatuolilla istuen hän riipi marjoja alimmista oksista ja näin kuinka väsynyt hän oli.
Sitten vielä poikkesin hänen luonaan kun olin toiselle matkalle menossa. Pikaisesti me juttelimme ja kaikki hänessä kertoi ettei tauti ollut rauhallinen vaan kovin aktiivi.
Koskaan hän ei ole valittanut. Todennut vain, että tämä tauti vei sedän ja äidin, kesken oman sairautensa hän saattoi samaan sairauteen kuolleen siskonsa hautaan. Hän kesti kaiken valittamatta.
Nyt hän on sairaalassa, omasta pyynnöstänsä sinne vietiin. Kai hän haluaa säästää miehensä näkemästä tuskia, koska niitäkin on odotettavissa.
Hän on ihminen jota en voi olla ihailematta, kunnioittamatta ja kaipaamatta sitten kun hän on poissa.
Kyyneleet kirvelevät silmissäni, mutta minä jaksan, hänen on luovutettava, luovuttava siitä vahvasta elämänhalusta joka hänestä on aina näkynyt.
Monta vuotta sitten sairastuminen, hoidot, oireettomuus, hyvät tulokset, siskon kuolema samaan sairauteen siinä kaikkien omien hoitojen lomassa.
Kunnes sitten viime vuonna Joulu-aattona lääkäri totesi; " enää eivät hoidot tehoa, enää emme voi taudille mitään, kaikki on nyt kokeiltu ja sairaus vain lisää pesäkkeitä eri puolille kehoasi."
Hän soitti ja kertoi asian; ei tässä mitään. Kun ei ole kipuja, eikä mitään oireita, jatketaan kunnes voimat uupuu. Hän totesi, että mitä elämällä on silloin virkaa jos ei jaksa mitään ja on vain olemassa elämättä. Hän haluaa silloin nukkua pois kun ei enää jaksa missään olla mukana. Osoittaa ihmisen vahvuuta, ei heikkoutta.
Keväällä olimme vieraanaan, iloisuus ja elämänhalu kuin ennekin. Mikään hänessä ei kertonut sairaudesta. Sama iloinen ja touhukas emäntä kuin ennenkin. Kuinka hän jaksaa ajattelin ja kysyinkin.
Mikä tässä, hän sanoi. Syys kesällä poikkesin taas. Sairaus oli jo merkinnyt hänet omilla merkeillään. Hän valitti kuinka jalat turpoavat ja väsyvät. Muutopinkin väsymys oli näkyvissä, mutta hän oli aloittanut elämän suursiivouksen. Lahjoitti ja hävitti sellaista tavaraa mitä tiesi etteivät tytöt tarvitse.
Ettei muiden tarvii minun kamojani siivota ja kantaa roskiin, teen sen itse.
Silloin näin kuinka vahvat henkiset voima hänellä oli.
Myöhemmin syksyllä hän keräsi marjoja tyrnipensaista, mutta ei voinut kumartua, eikä jaksanut seisoa.
Puutarhatuolilla istuen hän riipi marjoja alimmista oksista ja näin kuinka väsynyt hän oli.
Sitten vielä poikkesin hänen luonaan kun olin toiselle matkalle menossa. Pikaisesti me juttelimme ja kaikki hänessä kertoi ettei tauti ollut rauhallinen vaan kovin aktiivi.
Koskaan hän ei ole valittanut. Todennut vain, että tämä tauti vei sedän ja äidin, kesken oman sairautensa hän saattoi samaan sairauteen kuolleen siskonsa hautaan. Hän kesti kaiken valittamatta.
Nyt hän on sairaalassa, omasta pyynnöstänsä sinne vietiin. Kai hän haluaa säästää miehensä näkemästä tuskia, koska niitäkin on odotettavissa.
Hän on ihminen jota en voi olla ihailematta, kunnioittamatta ja kaipaamatta sitten kun hän on poissa.
Kyyneleet kirvelevät silmissäni, mutta minä jaksan, hänen on luovutettava, luovuttava siitä vahvasta elämänhalusta joka hänestä on aina näkynyt.
Lumeton maa.
20.12. 2012 Oli lunta maassa.
Tänään, 23.12.2012 Kaikki lumet ovat sulaneet. Joissain paikoissa, joissa on aiemmin työnnetty lunta kasaan on pieniä likaisia kasoja tien vierellä.
Lumista Joulua vietetään vain Lapissa ja Kainuussa. Etelän ihmisten jouluvalot tuikkivat tummassa yössä. Kun on matalapainetta, ei paljon tähtinen taivaskaan valoa luo pilviverhojen takaa.
Kuu ukko se joskus näyttää naamansa ja joinain päivinä on aurinko hetken paistanut muistuttaen että päivä ja yö eroavat toisistaan, vaikka melkein se on yhtä pimeää ollut.
Kukahan veis rakkaani haudalle kynttilän? Veljen perhe huolehtii vanhempien ja isovanhempien haudoista, siellä palaa kynttilät. Tekis mieli ajella veljen luokse. Heillä on elämässä nyt kovin raskas aikakausi. Voisinpa ottaa huolen pois, mutta mitään en muuta voi, kun olla henkisesti läsnä.
Joulun taikaa toivoisin heille.
Sytytän aatto iltana kynttilän rakkaideni muistoksi juuri siellä missä silloin olenkin.
Tunteellista aikaa on juuri Joulu, koska se tuo muistot lapsuudesta, kodista ja rakkaista. Kaikesta olen joutunut luovuttamaan osan pois. Kuitenkin sisimmässä on aina paikka heille kaikille. Asioita joita on tapahtunut ei saa olemattomiksi ja siksi on aina oleva kuilu välillämme.
Ehkä kovakin sydän joskus murtuu. En ole ainoa joka miettii ja muistaa.
Kävin kaupassa ja siellä oli autoja koko laaja parkki alue ihan täynnä, mutta edes kassalle ei tarvinnut jonottaa. Minä plautin vain yhden juuston. Torstaina kaupassa oli sen päiväinen ruuhka ja silloin sieltä asiakkiden välistä vain koppasin yhden juustoleivän jonak koton huomasin olevan ihan liian vanha myyntiin. Viimeinen käyttöpäivä oli jo ollut ja mennyt, joten tänään lähdin palauuttamaan, enkä ottanut uutta. Kikki olivat ihan tänään syötäviä, riitti minulle, otin rahat.
Ihmiset ostivat suolakalaa, ja joulukoristeita, molemmat tarjouksessa.
Itse ostin savustetun siian ja siinä ostokseni.
Eipä nämä viimeisimmät joulut ole enää paljon tunteita tarjonneet. Paljon ei ole muisteltavaksi jäänyt, mutta ihan hyviä Jouluja minulle. Joskus ajattelin, että muiden ihmisten seurassa Joulu on Joulu, mutta kun oma perhe on hajonnut kuka minnekin, ei minusta ole kivaa lähteä minnekään, eikä kukaan ole ollut niin tärkeä, että olisin välttämättä seuraa kaivannut. Paitsi siskoni, hänen kanssaan olemme yhteisiä Jouluja viettäneet jo useamminkin. Nyt mietin vielä mihin osoitteeseen pukkini pulkka pysähtyy?
On ollut monta kirjallista hommaa ja se yksi tärkeä asia odottaa trimmausta. Saa nähdä lauletaanko sitä julkisesti ja kuka ja missä.
Valokuvien järjestäminen on yhä kesken. Koneella on tuhansia kuvia, moni kopioinakin, mutta eiköhän ne tässä kun päivät jatkuvat tule oikeiiin kansioihin kaikki ja yhtenä hyvänä kappaleena, muut roskiin.
Joitakin merkityksettömiä kuvia olen jo heittänyt öö mappiin, mutta vielä on karsittavaa.
Keräsin aamulla ison kasan tekstejä samaan paikkaan, tyhjensin muutaman kansion ja nyt sen kun reijittämään ja kansioihin, tai sitten tallennus kovalevylle käsittelyä varten.
Siinä sitä pyhiksikin hommia, jos nyt tuo vietti ei vie kylille.
Juuri tätä kirjoittaessa sain viestin, Liisa on viety sairaalaan. Voimia hänelle ja veljelleni, sekä koko perheelle. Laitan käteni ristiin ja pyydän voimia heille kaikille kohtaamaan asia jota eivoi välttää, joka kohtaa meidät jokaisen. On juhlan, mutta myös luopumisen aikaa.
perjantai 20. joulukuuta 2013
maanantai 16. joulukuuta 2013
"Muina aikoina...
Pelloilla häärää rammat ja kuurot ja sitt' kun syö nuo talkkunapuurot, tanssin reunalle kintun se kippaa, kun soimas on Nujulan polkka.."
Noin Nujulan talkoopolkassa, hämärissä jo ylös ja hommiin, sillä talkoothan päättyvät tansseihin.
" Polkan tahtia polkee Kaisa, vantterana kuin vankkurin aisa, viulukin viertää puolääntä viereen, vaan ei se tahtia haittaa..."
Tuli mieleen talkoot, tuntikausien työ pihalla, eikä kaverin kaveria, ei edes vitsiä vääntämässä.
Kyllä joskus tekisi mieli palata " vanhaan hyvään aikaan", sillä raskaskin työ tuntui silloin kevyeltä, hyvien työtovereiden avulla, vai siitäkö huolimatta, mutta talkootanssit... navetan ylisillä... ja haitari soi.
Pikkuisen vielä jos jaksatte...
- Haapaska poras tosa kovi ja sanos et Haapanen oli lähteny joo viime viikol tikui ostama eikä viäläkä ollu tullu kotti.
" Mitä siin porat," sanos Koskiska, " tosa on sul tikui!"
Lintuinfluenssaa täälläkin.
- Simmos lintuflunssa on kuulema ny ollu Turuski. Mää kuulin Börssis ko yks kaupparatsu sanos et hän o saanu joltain tipult kauhia tauri.
Taitaa olla jo täälki käyny se Oulun lokki.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
6.
joulukuuta
Jylinää taivaalla,
lentokoneet kylvävät kuolemaa...
pimeään yöhön kiirii huuto:
" Jumalani, älä anna niiden
osua!"
Nopeasti, nopeasti, saappaat
jalkaan...
Ei, ei nyt ole aikaa, on juostava!
Äiti, miksi itket?
Lehmät katsovat sinua...
miksi päästät ne irti?
Voimapaperia ikkunoissa,
pimeää ja kylmää sisällä...
"Äiti. Näkevätkö ne meidät
kuun valossa?"
Hevonen laukkaa,
reen jalakset lyövät tulta
soratiellä.
Pienin itkee äidin rinnoilla..
isommat peittävät kasvonsa,
pelkoa, kauhua kaikkialla
ja hevonen laukkaa ilman
ohjastajaa....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)