Käly

Minun on pakko todeta etten usko kykeneväni sopeutumaan vakavaan sairauteen kuin kälyni.
Monta vuotta sitten sairastuminen, hoidot, oireettomuus, hyvät tulokset, siskon kuolema samaan sairauteen siinä kaikkien omien hoitojen lomassa.
Kunnes sitten viime vuonna Joulu-aattona lääkäri totesi; " enää eivät hoidot tehoa, enää emme voi taudille mitään, kaikki on nyt kokeiltu ja sairaus vain lisää pesäkkeitä eri puolille kehoasi."
Hän soitti ja kertoi asian;  ei tässä mitään. Kun ei ole kipuja, eikä mitään oireita, jatketaan kunnes voimat uupuu. Hän totesi, että mitä elämällä on silloin virkaa jos ei jaksa mitään ja on vain olemassa elämättä. Hän haluaa silloin nukkua pois kun ei enää jaksa missään olla mukana. Osoittaa ihmisen vahvuuta, ei heikkoutta.

Keväällä olimme vieraanaan, iloisuus ja elämänhalu kuin ennekin. Mikään hänessä ei kertonut sairaudesta. Sama iloinen ja touhukas emäntä kuin ennenkin. Kuinka hän jaksaa ajattelin ja kysyinkin.
Mikä tässä, hän sanoi. Syys kesällä poikkesin taas. Sairaus oli jo merkinnyt hänet omilla merkeillään. Hän valitti kuinka jalat turpoavat ja väsyvät. Muutopinkin väsymys oli näkyvissä, mutta hän oli aloittanut elämän suursiivouksen. Lahjoitti ja hävitti sellaista tavaraa mitä tiesi etteivät tytöt tarvitse.
Ettei muiden tarvii minun kamojani siivota ja kantaa roskiin, teen sen itse.
Silloin näin kuinka vahvat henkiset voima hänellä oli.

Myöhemmin syksyllä hän keräsi marjoja tyrnipensaista, mutta ei voinut kumartua, eikä jaksanut seisoa.
Puutarhatuolilla istuen hän riipi marjoja alimmista oksista ja näin kuinka väsynyt hän oli.
Sitten vielä poikkesin hänen luonaan kun olin toiselle matkalle menossa. Pikaisesti me juttelimme ja kaikki hänessä kertoi ettei tauti ollut rauhallinen vaan kovin aktiivi.

Koskaan hän ei ole valittanut. Todennut vain, että tämä tauti vei sedän ja äidin, kesken oman sairautensa hän saattoi samaan sairauteen kuolleen siskonsa hautaan. Hän kesti kaiken valittamatta.

Nyt hän on sairaalassa, omasta pyynnöstänsä sinne vietiin. Kai hän haluaa säästää miehensä näkemästä tuskia, koska niitäkin on odotettavissa.
Hän on ihminen jota en voi olla ihailematta, kunnioittamatta ja kaipaamatta sitten kun hän on poissa.
Kyyneleet kirvelevät silmissäni, mutta minä jaksan, hänen on luovutettava, luovuttava siitä vahvasta elämänhalusta joka hänestä on aina näkynyt.