Vuodelta 2007. Muutosten aikaan.

Kuukausi toisensa perään vaihtuu, ikää ja elämänkokemuksia kertyy joka päivä.

Muutokset omassa elämässä ovat olleet melko rohkeita huomioiden ikäni, mutta joskus niitä on tehtävä. Kun kaikessa alkoi olla sama maku, kyllästymisen hapattama tuntemus, kaipauksen kiila lyötynä jokaiseen päivään, katsoin olevani kypsä lähtemään, kokeilemaan siipieni kantavuutta ja etsimään elämän makua kyllästymisen sijaan.

Kotiutuminen on alkanut. Yhä vaikeaammalta alkaa tuntumaan istua autoon ja ajaa entisille konnuille. Ajatuksissa onkin jo ollut, olenko koskaan oikein kotiutunutkaan sinne? Olenko vain elänyt siellä kun sinne satuimme muuttamaan? Yksin jäätyäni koti aluksi tuntui turvapaikalta josta en halunnut pois. Kaikki siellä, seinään lyödystä naulasta alkaen muistutti rakkaudesta jota tunsin kun kotia yhdessä rakensimme. Kaikki oli tuttua ja loi turvaa yksinäiseen elämääni, antoi kuin peiton surulle jota kannoin ja josta en meinannut selvitä ylös. Elin tyhjiössä, kuin sumussa joka laskeutui harson tavoin kietomaan minut syleilyynsä, kuin mikään muu ei merkinnyt mitään sen eilisen rinnalla jossa rakkaani oli elossa. Ne eiliset olivat tärkeämpiä kuin huominen. Onnekseni selvisin siitä suosta jota rämmin unohtaen että olin itse elossa. Onneksi minulla oli se päiväkirjamainen kirjoittaminen, kirjeitä tuntemattomaan, ajatusten ja tapahtumien kirjaaminen josta nyt huomaan, että kovin kaukana ajatukset liikkuivatkin. 

Täällä olen syventynyt muutamiin lehtiöihin sen ajan päiväkirjoista. On syntynyt etäisyyttä ja asioihin toinen suhde, ne ovat nyt sitä menneisyyttä jota pakenin koko ajan, pakenin yksinäisyydessä ja pakenin seurassa. Nyt ymmärrän että se oli todella kovaa aikaa jota moni ei voi ymmärtää. Monet turvautuvat rauhoittaviin lääkkeisiin, hakevat ammattiapua, puhuvat ja puhuvat.... Minä jäin omien ajatusteni vangiksi, mutta voin olla onnellinen etten lääkkeiden käytöllä siirtänyt mitään tuonne mielen pohjalle, van käsittelin niitä ilman lääkkeitä, joita muutenkin vihaan. Ne turruttavat, eivät poista aihetta.

Kipu voi poistua, syy ei.

Kävellessäni eilen reippaalla sauvalenkillä katselin maisemaa jossa liikuin. Olin kuin uusi ihminen keskellä tätä kaunista maaseutua, järven vesi lainehti syystuulessa, polku oli pudonneiden lehtien peitossa ja nenässä tuntui kuolevien lehtien maatumisen haju. Siinä sitä syntyy uutta voimaa uuden kevään herättämälle elämälle. Nautin kosteasta tuulesta joka hyväili ihoa ja sai astmaisen hengityksen kulkemaan vaivattomasti ripeästä, hengästyttävästä vauhdista huolimatta. Nautin täysin siemuksin.

Pysähdyin juttelemaan koiraansa ulkoiluttavan naisen kanssa. Juttelin kuin vanhalle tutulle ja siinä huomasin että ihmiset täällä ovat koko ajan toivottamassa tervetulleiksi joukkoonsa. Kannustuksia rohkeudestani, niitä on kiva kuulla. Moikkasin vastaan kävelevää pariskuntaa joka tervehti iloisesti... ja tunsin että olen tullut kotiin. Sellainen tunne minulla on vaikka en ole ollut täällä kuin muutaman viikon.

Kuinka ympäristö voikin vangita mielen ja sielun. Olen onnellinen omasta puolestani kun uskalsin tehdä ratkaisuni pitkien aikomuksen vuosien jälkeen.

Unelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin. Minun unelmani elävät ja osa on jo todellisuutta. Olen tullut valinneeksi menneisyyden jättämisen muistoksi, ja nykyisyyden ajaksi jossa rakennan uutta tulevaisuutta omana itsenäni. Tervetuloa kaikki haasteelliset huomiset.

Kun ikää karttuu alkaa muisteloiden aika.

Kuinka usein meillä on tarve sanoa että ennen oli tai tehtiin näin. Se on ihmisen luonnollinen tapa verrata entistä ja nykyistä, sukupolvesta toiseen, eletyn elämän muistelemista.
Sama tapa kaikessa, teemmepä mitä tahansa. Vaikka meillä on käytössämme uusia työkaluja, kaipaamme usein sitä hyvää leikkuuveistä jonka terä katkesi vuosia sitten ja veitsestä on laatikossa jäljellä kahvan lisäksi tynkä jota, "ehkä sitä vielä jossain voi käyttää" ajatuksen myötä ei heittänyt pois vaan säästi kuin aarretta.
Meillä on muistoissamme aarre jonka merkitystä emme kai edes ymmärrä. Se on liiankin hyvä jos olemme kohdanneet tai kokeneet vääryyttä. Se on hyvä kun muistamme omien kokemustemme kautta mikä aiheuttaa hyvää mieltä, mikä ei sovi vaikkapa vatsallemme, vaikka maistuisi hyvällekin.

Aikakausilehtien sivuja ja  historiaa selatessa huomaa ettei maailma ole miksikään muuttunut. Samat sielun maisemat kirjoittajien ihanteena, samat harmit mielessä ja muistoissa.

Tässäpä se ihmettely, miksi meille menneisyys on lähempänä kuin huominen. Olemmeko tässä iässä menettäneet uudet ihanteemme, emme osaa huomata kuinka paljon hyvää ja kaunista on jokaisessa päivässä, jokainen tapaamamme ihminen menneisyydessä on jättänyt meihin jonkin jäljen, koskettanut lämpimällä kädellä, tai viiltävällä ruoskalla.
Uudet vastaantulijat ovat meille kuin painotuore aamulehti, emme voi ennakolta tietää mitä paljastuu kun selaamme ja tutustumme tarkemmin. Jätämmekö menneiden muistelemisen varjossa käyttämättä mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuunnella mitä heillä on meille kerrottavaa, uutta, heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan elämän matkalta, tässä päivässä, heidän tavoistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan elämästä.
Uudet tuttavuudet ovat rikkaus, vanhojen aikojen muistelu ajankulua josta ei toivottavasti synny ainoa hyvä mitä meillä on, mutta ei ainoa pahakaan.

Toivon tänäänkin löytäväni uusia ajatuksia jonkun toisen ihmisen kokemusten kautta, löytäväni sen helmen joka jokaisessa uudessa ystävässä on, joka on jokaisessa päivässä odottamassa, kun vain ymmärrän ottaa vastaan avoimin mielin kaiken uuden ja heittää sen katkenneen ja tylsyneen veitseni roskien joukkoon ja lopettaa vanhojen lehtien lukemisen. Joka päivä ilmestyy uusi, uusin uutisin, tuorein sanoin ja ajatuksin.
Ehkä seuraavassa avaamassasi sivussa on sinullekin jotain uutta, ehkä eilinen alkaa tuntumaan menneeltä päivältä tämän päivän rinnalla, vaikka ne muistot, ennen oli.
Toivossa tulevan päivän, tämä päiväkin on kaikkien huomisten muisto.

Aukea aamu ja avaa mieleni vastaanottamaan uusia ajatuksia kuin lapsena jolloin mikään eilinen ei ollut vanhaa hyvä, vaan opittua ja mieleen painunutta josta ammennan koko ikäni, opittu aakaan ei unohdu

Retkellä koettua.

Retkellä.

Teimme kevätkesän retken.
Savutupa kosketti sisintäni, toi muistoja jotka luulin jo unohtaneeni.
Illalla tuli ihan kyynel silmään kun en ole kyennyt säilyttämään kaikkein arvokkainta aikaa mielessäni, varhaisin lapsuus on kulkenut muistoissani jonnekin piiloon. Sieltä muistikuviin palautuu vain pieniä välähdyksiä, kuin salamat taivaalle,.... istuin pimennysverhoin peitetyn huoneen lattialla, pöydän alla, ja pureskelin hermostuneena "pilkkuhameeni" pilkkujen kohdalle reiät. Pommikoneet kai antoivat sen ulisevan äänen joka korviini nytkin palautuu.
Muistan kuinka serkkutyttöjen kanssa hypimme ison pirttimme lattialla, kinkkasimme, kuten sanonta kuului...
muistan kuinka istuin mummoni pyörän tarakalla ja kaaduimme nokkosiin...

Tuolla savupirtissä, kuunnellessa isännän kerrontaa ja vitsejä, muistin monta asiaa ja näin silmissäni kuinka asiat ja tapahtumat olivat mieleeni jääneet.... kuinka isot savuavat avotulet kuumensivat koukussa olevan padan pohjaa ja mummo sekoitti kiehuvaa puuroa pitkävartisella puu kauhalla.

Muistin kuinka hirsi seinällä , hirren rakoon työnnettyinä, oli rivi puu lusikoita, enemmän tai vähemmän kuluneita, joistain jo palakin lohjennut....
Muistin kuinka pappani opetti minua kylvämään viljaa, kylvövakka oli liian iso, mutta siihen laitettiin vain vähän siemenviljaa kerrallaan, opin senkin taidon, kiitos pappani, ja kylvän molemmilla käsillä.
Muistin pellavaloukun... muistin missä se odotti käyttäjäänsä, ja muistin millainen tuoksu leijui ympäristössä kun pellavia oli likoamassa savikolossa.

Monta asiaa palautui mieleeni ihan kuin juuri sillä hetkellä olisin palannut menneisyyteen jossa kaikki oli toisin. Sanotaan, että silloin ei ollut kiirettä mihinkään.... mutta silloin tehtiin pitkää työpäivää, alkeellisin välinein, voimaa tarvittiin kaikkeen ja kaikessa, kekseliäisyyttä sen ajan ihmisillä oli pakko olla monista asioista selvitäkseen. Koneet eivät olleet valloittaneet keittiötäkään, savu leijaili pirtin katossa ja tuoksui vaatteissa....

Onko nyt paremmin, en voi väittää vastaankaan, mutta jotain menneestä haluaisin saada elämääni... sen sukupolvien elämän toinen toistansa tukien, lähellä eläen, vanhemmat nuorille esimerkillään opettaen.
Ihmisten kunnioitus vanhempaa sukupolvea kohtaan on muuttunut, enää ei elämän kokemusta arvosteta kuten ennen, nyt annetaan paino arvonimille ja viralle..... mihin se arvostus sitten perustuneekin.... aina ei ole kyse ihmisen viisaammuudesta, tai vanhemmuudesta, vaan vallan ihannoimisesta...  vallassa olevan ihannoimisesta.

Kiitos kun sain elää tähänkin asti, nähdä maailman muutoksia, ihmisen muuttamisen  savutuvasta aurinko -,  ja maa lämmitteisiin asuntoihin, koneiden valtakauden ja tietoyhteiskunnan josta esivanhemmat eivät edes uneksineet.

Silloin elämän onneksi riitti leipä ja rakkaus.... nyt ei tunnu riittävän mikään.

Mitä minä jätän itsestäni muistoksi.

Kotini on kuin minäkin.
Täynnä tarpeetonta, käyttämätöntä, tai käytöstä jo poistettua.

Eilen istuin tuolla vierashuoneessa, eli isossa makuuhuoneessa katsoen hyllyn sisältöä lasiovien takana ja hyllyn päällä.
Paljon kirjoja ja valokuvakansioita, paljon palkintoina saatuja lahjaesineitä, lasia, kuparia, kristallia, mukana matkamuistoja ja keräilyesineitäkin.
Kaikki niin tarpeetonta.
Kotisi on kuin sinäkin, siinä sinun sielusi, mietin.
Seinällä on isäni valmistama tuohikontti, hänen kaivertamansa puutyö, kolmiulotteinen taulu vanhasta pirtistä.
Hän oli taiteellinen. Hänellä oli aina liian vähän aikaa paneutua harrastukseensa, koska hän hankki perheelle elatusta kovalla työllä. Mietin, miksi hän ei heittäytynyt taiteilijaksi, miksi ei elänyt kuten olisi varmasti halunnut, tehden sitä mikä oli hänen sisällään, taide, ilmaisua käsien kautta.
Ehkä hän oli liian vastuuta kantava, ei uskaltanut antautua toteuttamaan itseään kuin vasta eläkeläisenä, ja sitten aikaa ei enää riittänytkään... se loppui liian aikaisin.
Emme koskaan saa tietää mihin kaikkeen hän olisi kyennyt. Vain muruja hänestä...

Mitä minä itse haluan, mihin kykenen, missä on minun elämäntyöni ja muistoni.
Onko se tuota tarpeetonta, sielutonta, pois heitettävää...
Voinko minä jo aloittaa sen mistä todella olen haaveillut. Joko on minun etsikkoaikani?

Siirryin toiseen huoneeseen ja havaitsin, sama täällä, palkintoja, muistoesineitä.... ei mitään minusta!
Jääkö minusta mitään muistoa, kuten isästäni, jätänkö mitään mitä katsoen lapseni ajattelevat... Hän oli äitini.
Kätteni työt puhuvat minusta, se on sitä kosketeltavaa ja todellista, mutta, jätänkö muuta jälkeä heihin, tai muihin ihmisiin?

Mitä te jätätte perinnöksi, ellei oteta lukuun maita, mantuja, taloja ja osakkeita tai rahaa.

Mistä lapsesi Sinut muistaa kun olet pois?
Mitä haluaisit heidän muistavan Sinusta?

Luopumisen tuskaa.

Luopumisen tuskaa.
Minulle ainakin on vaikeaa luopua jostain rakkaasta, minulle tärkeästä, arvokkaasta, mutta en tarkoita mitään rahallista tai taloudellista arvoa.

Pitkän liiton eläneenä oli todella vaikeaa kun piti luopua puolisosta. Enää en uskalla antaa itselleni oikeutta kiintyä keneenkään uuteen ihmiseen, etten joutuisi kokemaan samaa luopumisen, menettämisen tuskaa.

Vanhempien menettäminen tuntui luonnollisemmalta. Heistä olin tavallaan jo irtautunut silloin nuoruudessa kun koti oli jätettävä ja oma tie oli avoinna, puoliso ja lapset astuivat elämään, lähelle ja tärkeiksi hekin.
Menetin isänikin äkillisesti. Siitä toipuminen kesti kauan, koska meillä oli juuri silloin avautunut mahdollisuus tutustua toisiimme aikuisina ihmisinä, ei vain isä lapsi suhteena, vaan keskustelun kautta toisemme todella tuntemaan. Lapsi ei ymmärrä vanhempiansa, kuten aikuinen aikuisen, isä tai lapsensa ja päinvastoin.

Äitini kanssa meillä oli mahdollisuus puhua ja muistella, liian vähän, kuten jälkeen päin huomaa.

Luopumisen tuskaa, kuinka sen selittää.
Se on osin itsekkyyttä, ei haluaisi antaa pois mitään mikä on rakasta, tai tärkeää.
Minua ei harmittanut kolarin taloudelliset menetykset, ei, vaikka riitelin korvauksista periaatteesta, tunsin että minua haluttiin pettää, ja riitelin oman asiani puolesta.
Luovutin paljon enemmän, ja se asia vaikuttaa elämääni edelleenkin.

Raha ja tavara, mitä se on henkisen perinnön rinnalla. Valokuvat voivat hävitä, mutta muistot säilyvät.
Kun kerrot lapselle omia muistoja, maisemista ja taptumista, maalaat samalla hänen mieleensä kuvan joka säilyy.
Ehkä he näkevät muistoissaan meidät juuri niissä tapahtumissa joissa olimme läsnä, tai muistavat niissä tarinoissa joita heille kerroimme, kuten mekin muistamme vanhempiamme, isovanhempiamme, ja meille rakkaita ihmisiä.

Rakkauden luontoon, tutustumisen kasveihin ja eläimiin, olen yrittänyt siirtää perintönä lapsiini ja heidän lapsiinsa.
Pikkumies, lapsenlapseni lapsi sanookin; "Mummi, mennään sinne metsään, siellä on kivaa, siellä on niitä Mörri-Möykyn koloja ja pesiä, mennäänkö tänään taas!"

Siinä uskon olevan parhaan perinnön jonka voin jättää. Rakkauden käden ja sanojen jälki on lähtemätön viiva sukupolvien yli.
Siitä on kaikkein vaikeinta luopua, menettää ja jättää, molemmat vaikeita

Rivit kuuntelivat sanojani.

Rivit jotka kuuntelivat.
Kun elin elämäni tähänastisia vaikeimpia vuosiani, oli päiväkirjamainen kirjoittaminen ainoa terapia.

Useita ketoja päivässä istahdin pöydän viereen, otin kynän, avasin lehtiön ja itkin suruni ja epätoivoni lehtiön riveille.
Siellä ne ovat tunnelmat tavoitettavissa niistäkin päivistä jotka muutoin kulkivat ohi muistoja jättämättä.

Ainoa terapeutti, ainoa tosi ystävä kun kaikki muu oli hukassa, oli kynä joka piirsi ajatukset päiväkirjaan.

Suosittelen kaikille. Yksin puhumista pidetään merkkinä hulluudesta, mutta hulluuden ja nerouden välillä on tuskin havaittavissa oleva ero, joten ehkä kirjoittaminen, eräänlainen yksinpuhelu sekin, onkin neron leimaus yksinäisen aivoissa. On edes yksi uskollinen kuulija, se avoin lehtiö joka toistaa vain sinun omia ajatuksiasi.

29.11.2009 Pelko.

29.11.2009 07:29
+1
Pelko saa ihmisen näkemään sellaistakin jota ei siinä hetkessä ymmärrä ihan luonnollisena tapahtumana.

Lapsuudessa muistan pelkotiloja joita tunsin kulkiessani pimeän metsän halki kotia kohti. Pimeys ei ollut täydellistä, varjot erottuivat juuri sen verran, että pelko sai ne liikkumaan. Suurten kuusien varjot makasivat maassa, mutta peloissani näin niiden kulkevan milloin edelläni, milloin perässäni. Tuskin uskalsin hengittää, tai sitten juoksin pakokauhun vallassa tuttua polkua kuullen joka puolelta outoja ääniä.

Pelolla on monet kasvot.
Nyt pelko kasvaa liikkeellä olevan viruksen suuntaan, ettei se vaan iske... ja moni seisoo rokotusjonossa odottaen piikkiä suojelemaan tartunnalta. Moni on jo sairastunut, potee kuumetta ja särkyjä, eikä tiedä "oliko tämä nyt sitä, vai oliko tämä sitä tavallista?" Lieviä muotoja on monella, onneksi niin ja onneksi vastustuskyky kasvaa jokaisen sairastetun flunssan jälkeen.

Pelko työn menettämisestä koskettaa monia tämänkin joulun alla.
Siihen ei auta aina omat lääkkeet, mutta moni on löytänyt yrittäjyyden, eikä sekään ole tänä aikana tae tulojen jatkuvuudesta.
Monella ei ole työtä, vaikka olisi työhaluja.
Joulupukkinakin on niin epävarmat ansiot.

Seinälläni tanssii varjo.
Sytytin keittiöön valot. Ihmettelin suuresti, pieni varjo kulki seinällä äänettömästi, liikkui edelläni, palasi takaisin ja seurasi eteisen läpi makuuhuoneeseen.
Pieni yökkönen oli jostain herännyt lentelemään valon ympärille.
Mistä se, melkein hengettömältä vaikuttava pieni siivekäs on huoneeseen lentänyt, mietin, koska avattavissa ikkunoissa on tiheät verkot, ehjätkin. Ainoa mahdolisuus on, että se lensi illalla parvekkeen ovesta, kun sytytin lyhtyihin kynttilöitä, tai se on vain aiemmin piiloutunut jonnekin rakoseen ja heräsi lämpöön.
Sen riemukasta tanssia saan seurata seinälläni. Varjo on pieni piste, häipyy ja kasvaa hetkessä... mutta pelkään, oikeastaan tiedän, ettei sen lento kestä pitkään....

Sukuun kuluvan henkilön sairaus on edennyt.
Varjot tanssivat mielessä, pelko menettämisestä on kasvanut edessä olevaksi vuoreksi jonka ylittämiseen hänen voimansa eivät riitä ellei ihmettä tapahdu.
Tuntuu kuin olisimme viime viikot kulkeneet halki pimeän metsän jossa varjot uhkaavat, leikkaavat poikki polkumme ja kulkumme on vaivalloista.
Hetkittäin voi valo siintää edessämme, kunnes pimeys palaa ja varjot kaatuvat...
Pelko ei auta, ne varjoistakin kohdat on kuljettava...
vaikka ne tanssivat mielessä.

Perhosen varjo tanssii elämän iloa, vielä hetken, kunnes pienet siivet väsyvät ja on vain muisto aamun hetkestä.
Se hetki koittaa, molempien varjojen kautta mietin elämää ehkä tarkemmin kuin pitäisikään aamussa, jossa perhonen heräsi... mistä lie.