Kuukausi toisensa perään vaihtuu, ikää ja elämänkokemuksia kertyy joka päivä.
Muutokset omassa elämässä ovat olleet melko rohkeita huomioiden ikäni, mutta joskus niitä on tehtävä. Kun kaikessa alkoi olla sama maku, kyllästymisen hapattama tuntemus, kaipauksen kiila lyötynä jokaiseen päivään, katsoin olevani kypsä lähtemään, kokeilemaan siipieni kantavuutta ja etsimään elämän makua kyllästymisen sijaan.
Kotiutuminen on alkanut. Yhä vaikeaammalta alkaa tuntumaan istua autoon ja ajaa entisille konnuille. Ajatuksissa onkin jo ollut, olenko koskaan oikein kotiutunutkaan sinne? Olenko vain elänyt siellä kun sinne satuimme muuttamaan? Yksin jäätyäni koti aluksi tuntui turvapaikalta josta en halunnut pois. Kaikki siellä, seinään lyödystä naulasta alkaen muistutti rakkaudesta jota tunsin kun kotia yhdessä rakensimme. Kaikki oli tuttua ja loi turvaa yksinäiseen elämääni, antoi kuin peiton surulle jota kannoin ja josta en meinannut selvitä ylös. Elin tyhjiössä, kuin sumussa joka laskeutui harson tavoin kietomaan minut syleilyynsä, kuin mikään muu ei merkinnyt mitään sen eilisen rinnalla jossa rakkaani oli elossa. Ne eiliset olivat tärkeämpiä kuin huominen. Onnekseni selvisin siitä suosta jota rämmin unohtaen että olin itse elossa. Onneksi minulla oli se päiväkirjamainen kirjoittaminen, kirjeitä tuntemattomaan, ajatusten ja tapahtumien kirjaaminen josta nyt huomaan, että kovin kaukana ajatukset liikkuivatkin.
Täällä olen syventynyt muutamiin lehtiöihin sen ajan päiväkirjoista. On syntynyt etäisyyttä ja asioihin toinen suhde, ne ovat nyt sitä menneisyyttä jota pakenin koko ajan, pakenin yksinäisyydessä ja pakenin seurassa. Nyt ymmärrän että se oli todella kovaa aikaa jota moni ei voi ymmärtää. Monet turvautuvat rauhoittaviin lääkkeisiin, hakevat ammattiapua, puhuvat ja puhuvat.... Minä jäin omien ajatusteni vangiksi, mutta voin olla onnellinen etten lääkkeiden käytöllä siirtänyt mitään tuonne mielen pohjalle, van käsittelin niitä ilman lääkkeitä, joita muutenkin vihaan. Ne turruttavat, eivät poista aihetta.
Kipu voi poistua, syy ei.
Kävellessäni eilen reippaalla sauvalenkillä katselin maisemaa jossa liikuin. Olin kuin uusi ihminen keskellä tätä kaunista maaseutua, järven vesi lainehti syystuulessa, polku oli pudonneiden lehtien peitossa ja nenässä tuntui kuolevien lehtien maatumisen haju. Siinä sitä syntyy uutta voimaa uuden kevään herättämälle elämälle. Nautin kosteasta tuulesta joka hyväili ihoa ja sai astmaisen hengityksen kulkemaan vaivattomasti ripeästä, hengästyttävästä vauhdista huolimatta. Nautin täysin siemuksin.
Pysähdyin juttelemaan koiraansa ulkoiluttavan naisen kanssa. Juttelin kuin vanhalle tutulle ja siinä huomasin että ihmiset täällä ovat koko ajan toivottamassa tervetulleiksi joukkoonsa. Kannustuksia rohkeudestani, niitä on kiva kuulla. Moikkasin vastaan kävelevää pariskuntaa joka tervehti iloisesti... ja tunsin että olen tullut kotiin. Sellainen tunne minulla on vaikka en ole ollut täällä kuin muutaman viikon.
Kuinka ympäristö voikin vangita mielen ja sielun. Olen onnellinen omasta puolestani kun uskalsin tehdä ratkaisuni pitkien aikomuksen vuosien jälkeen.
Unelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin. Minun unelmani elävät ja osa on jo todellisuutta. Olen tullut valinneeksi menneisyyden jättämisen muistoksi, ja nykyisyyden ajaksi jossa rakennan uutta tulevaisuutta omana itsenäni. Tervetuloa kaikki haasteelliset huomiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti