Mustat tanssikengät.

Tanssihetkestä voi joskus muodostua eräs koetuista elämän hyvistä hetkistä.

Ostin eräänä hetkenä kalliit, ihan oikeat tanssikengät, kalliitkin olivat, mutta minulle kauneimmat kengät mitä kaapissani tänään on.

Eivät ne kaikille tanssiparketeille sovi, joten juhlaan ja sopiviin saleihin laitan ne jalkaani.

Vuosia sitten olimme Arvon kanssa tanssimassa Mäntymotellissa. Eräs paikallinen isäntämies haki minua useaankin kertaan tanssimaan ja lopulta miehelleni teki tunnustuksen;" Kyllä on sun muijalla sopevat jalat, sattuu askeleet paikalleen, tanssitan sitä mitä lajia tahansa. Tuo nainen on tanssimaan luotu."

Kyllä me mieheni kanssa tanssimmekin aikanaan paljonkin. Hän oli sellainen parkettien partaveitsi ettei parempaa ole kohdalleni sattunut.  Voi kuinka joka tanssireissulla kaipaan häntä, sitä tunnetta ja niitä askelia jotka olivat kuin yhtä. Olihan meillä yli 40 vuotta aikaa harjoitella. 

Kateellisena katson usein pariskuntia joiden tanssi on kuin kevyttä liitelyä, kompuroimatta, taipuen ja notkeasti, vaikka ikääkin jo on.

Kellokoskella, Männiston lavalla poikkesin joskus päivätansseissa. Väkeä ei kovin runsasti ollut, mutta musiikki todella tanssittavaa.

Sen valssin tanssittajan joka minua siellä useallekin tanssille haki, en unohda. Hänen käsivarsillaan minä ihan leijuin, keveyttä, kepeyttä, oikeassa tahdissa, oikealla otteella... oi, olispa sellaista tarjolla vieläkin. Tahtoo olla ikääntyneillä miehillä jo lyhyet askeleet ja kankea varsi. No, niin se on nuoremmillakin, eipä ole taivaisiin ulottuneita tanssikokemuksia ollut moneen vuoteen kuin hyvin harvoin, sattumalta.

Tanssikengät siirsin kaapissani ja siitä mieleen tämä aamun taivasta hipova oman miehen muistelu, vaikka siihen oheen muutama muukin kokemus. Minulle tanssi on kuin kerma kahvissa, maistuu ja kaipaa.

Ei elämä ole pelkkää tanssia, vaikka se tekee elämästä nautittavaa.

Kun itse kamppailee happovatsan ja refluksin ongelmien kanssa, tuskailee tuota happosalpaajien syönnin mukana saatua suoliston ongelmaa, tuntuu, että pienikin valonpilkahdus taivaalla on kuin tähden lento taivaan laella. Toivo herää, uudet unelmat ja suunnitelmat pitäisikin aina pitää mielessä, arki kaukana jokaisesta hetkestä.

Varattu loma ja suunnitelmia toisestakin. Lisälomasta taidan luopua muiden hyväksi ja ottaa yksilöllisen loman ihan omien mieltymysten vuoksi. 

Pitihän minun muuttaakin, sen hylkään, kaikki ei loksahtanut kohdilleen tällä kertaa.

Ei se kuitenkaan ole tärkeintä missä ja kuinka asuu, mutta se on tärkeää mitä se merkitsee minulle kokonaisuutena. Riittääkö maisema mielimaisemaksi, tarjoaako se kokonaisvaltaisesti sitä mitä olen etsinyt.

Elämä tässä ja nyt, mustat tanssikengät jalkaan ja elämän kaikki ovet auki.

Tanssiessa nainen seuraa miestä, miehen askelissa, vartalon liikkeissä ja kehon kielessä jotka kaikki ovat enemmän kuin parempikaan tanssikoulu opettaa. Yritän seurata, yrittämättä viedä miestä.

Palkintokaappi.

Kotini olohuonetta hallitsee kirjakaapisto, joka on tarpeen vuoksi muuntunut palkintokaapiksi, kirjat ovat saaneet paeta pahvilaatikoihin ja roskalaatikoihin. 

On tuossa hyllystössä muutakin hilpetööriä ja minulla on kova halu saada palkinnot jonnekin, pois seuraavasta muuttokuormastani.

Tarjosin palkintoja aikoinaan perheen sisälle, ei ollut kuulemma paikkaa, ei, vaikka hyllystönkin lupasin.

Se on siten annettu ja saatu, enää ei ole tarjous voimassa sinne suuntaan, mutta eiköhän noille jostain paikka löydy, satoja kappaleita, eikä kaikki edes kaapeissa.

Jospa ne tästä...tänä kesänä.

Horsmasta sydän ja kuvien sielu.

Kuljin syksyllä pitkin metsiä, kuvasin sellaistakin mikä ei kuvana erikoisen kaunista.

Tuo tumma, kosteassa säässä kiiltelevä iso kivi oli kuin suuri peto horsmien ja pitkien heinänkorsien takana.

Selailin hetki sitten kuvakansioita ja kas kummaa. Onko nyt onnepäivä, havaitsin kuvassa valkoisen sydämen. Koska kuvaa ei ole mitenkään käsitelty, mitään otettu pois, eikä mitään lisätty, horsman kuihtuneista kukinnoista on syntynyt symbooli. 

Kyllä kuvaa olen katsonut aiemminkin, mutta vain ohimennen, kiinnittämättä huomiota muuhun kuin tummaan kiveen.

Näin niitä kuvaan ilmestyy kuvioita joita ei kuvatessaan edes huomaa.

Kun kansioissani on erittäin paljon kuvia kivistä ja kallioiden pintakuvioista, olen löytänyt niistä kokonaisia tarinoita. Onkohan se niin, että kuvien tulkinta on aina mielikuvituksesta kiinni, ei niinkään siitä mitä kuvan haluaa kertovan.

Kaikki kauneus on katsojan silmissä, silmä välittää kuvan, mielikuva muuttaa sen omaksi kuvaksi joka puhuu jokaiselle omaa kieltänsä.

Katsoin eilen itselläni olevaa Vincent Van Gogh:in  " Cordeville:n olkikatot " nimisestä maalauksesta aikoinaan saamaani isoa painokuvaa. Kuvaa hallitsee joutsenkaulainen vaalea kummitus ja kattojen yllä myrskypilvien peittämä taivas.  

Mielisairaalasta päästyään taiteilija asettui asumaan Auversin kylään ja hän ihastui sen värikkyyteen, mutta teki itsemurhan vain kaksi kuukautta myöhemmin. Mieli on iso tekijä kaikessa mitä ihminen tekee.  Taiteilija inspiroituu ja maalaa kuvia jotka ovat mielikuvina jo ennen kynän tai pensselin ensimmäistäkään piirtoa kankaalla.

Van Goghin maalauksessa, joka on maalattu 1890 ja jonka tri Gachet;in poika on antanut aikoinaan museoon, olkikattoinen talo on ikäänkuin taistelemassa tulevaa ja jo olleita myrskyjä vastaan. Tummnpuhuva taivas on kuin uhka kylän yllä, ja tummat puut piirtyvät maiseman hallitsijoina vasten pilviä.  Gachet oli hänen lääkärinsä elämänsä viimeisinä kuukausina. 

Mieli on antanut viivat ja värit taiteilijan pensseliin.

Kaikkeen taiteeseen vaikuttaa vain ja ainoastaan ihminen itse. Kuvataiteilija kuvaa oman mielentilansa johdattamana, juuri hänelle tärkeitä ja merkittäviä asioita ja aiheita, katsoja kokee ne taas oman mielentilansa mukaan.

Suunnittelemaattomastikin maalauksesta voi löytää asioita joita taiteilija ei suoraan ole halunnut tai osannut kertoa, mutta pensseli piirtää viivat ja kuvassa on juuri se henki jonka taiteilija on siinä hetkessä itse kokenut syvimmissä ajatuksissansa.

Tunteiden tulkki, kynä ja pensseli, palettiveitsi tai taltta, kaikki minkä taitelija työssään tarvitsee, on vain väline tunteiden ilmaisemiseksi.

Kauneus ja rumuus puhuu omaa kieltänsä katsojan mielessä, kuva ja sana ovat vain välineitä ihmisen käytössä. Kaiken sisällä on ajatus.

Seksuaalisuus unessa.

Unissa on elämän maku ja hajutkin. Sitä en vain tiedä mistä ne unet oikeastaan tulevat, vaikka sen kaltaisia asoita ei ole edes ajatellut jotka sitten tulevat yöllä uneen.

Ihmeellisesti heti herättyäni tuossa neljän pintaan tänä aamuna aloin haistelemaan mistä se haju oli nenääni tullut  juuri näkemässäni unessa. Ei löytynyt mistään partavettä, ei hajuakaan, ei toisaalta sitä miestäkään jonka seurassa olin kokenut juttuja joita en kaikkea voi tässä edes kertoa.
Oli hiukan kriittisiä ajatuksia ja voinpa sanoa, ettei moraalissani ollut höltymistä edes unessa.
Jotain voi sallia itsellensä, mutta, mutta...

Keräsin kuivaa pyykkiä kaappiin ja ajattelin kuinka hyvän tuoksun lakanoihinkin saa kuivattaessaan ne ulkona. No, tuolla pihalla on pyykkinarut, niin likaiset, että kuivumassa ollut pyykki pitää kyllä pestä uudelleen jos tuonne naruille vie. Olisko syytä uusia ne narut, nyt kuivatin sisällä, kun on olemassa hyviä telineitä ja lattialla tilaa telineelle.

Se puhtaan pyykin tuoksu ei ollut uneni tuoksu, eikä tuo sisäkuiva pyykki tuoksu oikeastaan tunnistettavasti sekään, hajusteeton pesuaine ja tilkka etikkaa huuhteluun.

Uni sai minut ikävöimään asioita joita elämästäni on pitkään puuttunut.
Puhtaalle tuoksuvaa miestä viereen, isoja ikkunoita avutumaan suoraan suurelle niitylle jonka takana on sininen vesi. Viljavainiot joissa tähkäpäät painavat korren taipumaan, villit ruiskaunokit kukkimassa korsien lomassa ja perhosten liitely ojan pientareen kurjenkelloissa.
Ei ole maisemassani peltoja, mutta kunhan kesä saapuu, istun autoon ja ajelen maaseudulle, istahdan ojan pientareelle ja elän näitä kuvittelemiani hetkiä ihan reaali tapahtumana. Pääsenhän minä, eikä maisemaa tarvitse omistaa saadakseen siitä nauttia.

Sitä miestä pellonpientareelle kaveriksi, sitä pitää vielä etsiä, mutta olen kyllä ronkeli, kaikki mikä on tarjolla ollut ja on, ei kelpaa. Mieluummin sitten yksin, täydelisestä tietenkin jotain puuttuu, mutta koska se kenenkään elämä olisi jatkuvasti täydellistä.
Viikon loma on tilattu ja se ei ole mikään aurinkoranta loma. Toimintaa, yön unen muistoissa!

Happosalpaajat.

Kun terveys ei ole priimaa, ei ole elämäkään priimaa.

Kovia vatsakipuja, turvotuksia, vaatteiden kiristämistä ja kipua elintoiminnoissa. Sydän on nyt kovassa syynissä, mutta kun itse uskon, että syy on sittenkin muussa kuin siinä. Keuhkoihin kertyy limaa, syy happosalpaaja lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Äänihuulet kuivuneet, puhetta ei aina meinaa saada millään muodostettua, syy happosalpaajat ja refluksi.
Yleiskunto huono, syy siihenkin happosalpaajat, ravinto ei imeydy koska ruokaa sulattavien entsyymien pääsy suolistoon ja vatsalaukkuun estetty lääkkeillä.
Voi helvetti näitä lääkkeitä ja lääkäreitä.
Kun olen jo vuosia sitten valittanut näiden oireiden pahentumista, ei kukaan sano sanaakaan lääkkeiden sivuvaikutuksien vaikuttavan terveyteen enemmän kuin olisi vaikuttanut tuo alkuperäinen vaiva vaikka hoitamattomanakaan, ilman rohtoja, myrkkyjä terveydelle.

Saa nähdä mitä tästä tulee, kun pääsen seuraavalle lääkärille puhumaan.
Moneen vuoteen en edes viitsinyt mennä vastaanotolle, kun mitään muuta apua ole ollut tarjolla, kuin uusi resepti happosalpaajia.

Vanha kirkko.

Vanhan kirkon alttari.

Kun matkan varrelle osuu vanhoja kirkkoja, sisään astun, mikäli ovi on avoin. Vanhojen hirsiseinien veistöjälkien kuvioima pinta, ajan patina ja tietoisuus siitä, että tämäkin pieni kirkko on ollut aikansa tärkeimpiä rakennuksia jonne kansa on rientänyt askareensa lopettaen kuulemaan saarnaa jossa on aina tuomio ja siunaus. 

Ei minulle oikeastaan merkitse näissä vanhoissa kirkoissa niinkään se, kuka oli pappina kulloinkin, kuinka paljon kirkkoon mahtuu ihmisiä, tai muuta kirjatietoa rakennuksesta, minulle tärkeintä on se kuinka rakennus henkii oman aikansa kieltä, puhuu vanhojen seinien, kuluneiden penkkien ja lattialankkujen kautta käytöstä. Ihmisille nämä ovat olleet ja kirkot ovat yhä tärkeitä rakennuksia.

Matkojen takaa on kansa vaeltanut kirkkoon kuulemaan ja rukoilemaan.

Minä nautin katsoessani vanhoja figuureja ja maalauksia. Tässäkin kirkossa kauniita puuleikkauksia, aikansa taitajien veistämiä. Kirkolliset maalaukset jotka useimmiten pohjautuvat raamatun kertomuksiin, henkivät taiteilijan kuvaamaa tunnelmaa. Jokaiseen pensselin vetoon, jokaiseen värin valintaa paletilla on liittynyt taiteilijan oma mielikuva tilanteesta jota hän maalaamalla kuvaa.

Kuinka vahvasti tätä maalausta valmistaessaan taiteilija on itse illallista ajatellut. Onko hän kenties maalannut oman kuvansa jonkun opetuslapsen hahmoon? Opetuslasten kasvoista voi lukea paljon. 

Joku on läsnä, joku ajattelee muita asioita kuin tämän tapahtuman tärkeyttä, aavistamattakaan tulevaa.

Kaikissa elämän tilanteissa me joko olemme läsnä, tai olemme vain paikalla. Siinä on iso ero.

Me joko olemme olemassa, tai elämme täysin tietoisina olemassa olostamme täynnä voimaa ja huomisten odotusta.

Olin kirkossa muiden ihmisten joukossa. Kuulin kuinka joku sanoi, kannattaako näihin vielä panna rahaa, kaataisivat koko mökit. Minuun sattui.

Evira ja munat.

http://www.ruokala.net/ajankohtaista/evira-nain-kananmunia-pitaa-sailyttaa/1426742694184?pos=ok-nln

On aikoihin eletty!
Me emme näköjään osaa tehdä mitään oikein, kun joka asiassa pitää olla Eviran tekemässä ohjeita, kas kun ei oikein lakiin nyt muutoksia!
Kautta aikojen on osattu munat pitää tallessa, säilyttää niitä sitten jääkaapissa tai tiskipöydällä, eihän niitä vuosien tarpeeseen kukaan kotiinsa kanna.

Onko tuossa Eviran toiminnassa mitään sellaista jonka vuoksi sitäkin instanssia pitää ylläpitää?
Aikoihin ei ole sieltä suunnalta tullut kuin päättömiä esityksiä. Ihan kuin maalaisjärki ei enää mihinkään riittäisi, vaan pitää olla valtionhallinnossa palkattu työryhmä joka isolla rahalla tutkii ja antaa ohjeita joissa ei aina ole päätä eikä häntää. Ettäkö pitäis vielä olla laissa, no sekin kai vielä sieltä taholta esitetään, munat piiloon, muutakin kuin omat.

Elintarvikkeista koostuu päivittäinen ravintomme, syö mitä tahansa. On tietysti hyvä tietää kuinka ne on tuotettu, onko geenimuunneltua, onko kasvinsuojelumyrkkyjä käytetty kasvatuksessa, onko tuote muuten ruiskutettu suoja-aineilla ja kiillolla, mutta että jo munillekin ohjeet säilytykseen.
Ulkomaisia tuotteita käyttäessämme emme aina tiedä missä ne on kasvatettu, missä tuotteet on vaikkapa pakattu käyttöpakkauksiinsa, kuten nyt viime aikoina puheenaiheena ollut oliiviöljy.
Tuotetta myydään komeissa pulloissa, laatu tuotteena, mutta aina sisältö ei ole sitä mitä etiketissä sanotaan. En kyllä ole sen tuotteen vakikäyttäjä. Eltaantuu nopeasti ja kun on voi olemassa.
Vanhentutnut öljy maistuu ja haisee samalle kuin -50 luvulla karjalle annettu kalaöljy. Maunkin muistan, joskus sitä itsekin otin ja silloin kai oli vitamiineista puute kun sitä teki mieli, vaikka olikin pahaa.

Jauhoistakaan ei ostaessaan tiedä mistä vilja on lähtöisin ja minkä vuoden sadosta jauhettu. Vehnä sisältää niin paljon rasvaa, että jauhot usein jo pussia avatessa haisevat vanhalle, niiden varastointi ei aina ole onnistunut, koska, jos jauhot seisovat auringon paahteessa, pian ne haisevat vanhalle. En ole asiantuntija, mutta koettu on, lämpimässä kaapissa maku muuttuu nopeasti.

Maalaisjärki ei ole kielletty, sitä saa käyttää ja tavallisen ihmisen tarpeisiin se usein riittääkin, kun pitää arvioida onko tuote turvallinen. Kun epäilee, jättää käyttämättä, kun haju kertoo tuotteen vanhentuneen, kuten kananmunissa, se on pilalla ja heitetään pois.
Ei keitettykään muna kauan säily. Senkin oppii kokemuksesta, ei sen säilyttämiseen tarvita Eviraa ohjeistamisineen.
Voisko nuo Eviraan sijoitettavat ja sijoitetut varat käyttää viisaampiin asioihin kuin munan säilytykseen?