Vanhan kirkon alttari.
Kun matkan varrelle osuu vanhoja kirkkoja, sisään astun, mikäli ovi on avoin. Vanhojen hirsiseinien veistöjälkien kuvioima pinta, ajan patina ja tietoisuus siitä, että tämäkin pieni kirkko on ollut aikansa tärkeimpiä rakennuksia jonne kansa on rientänyt askareensa lopettaen kuulemaan saarnaa jossa on aina tuomio ja siunaus.
Ei minulle oikeastaan merkitse näissä vanhoissa kirkoissa niinkään se, kuka oli pappina kulloinkin, kuinka paljon kirkkoon mahtuu ihmisiä, tai muuta kirjatietoa rakennuksesta, minulle tärkeintä on se kuinka rakennus henkii oman aikansa kieltä, puhuu vanhojen seinien, kuluneiden penkkien ja lattialankkujen kautta käytöstä. Ihmisille nämä ovat olleet ja kirkot ovat yhä tärkeitä rakennuksia.
Matkojen takaa on kansa vaeltanut kirkkoon kuulemaan ja rukoilemaan.
Minä nautin katsoessani vanhoja figuureja ja maalauksia. Tässäkin kirkossa kauniita puuleikkauksia, aikansa taitajien veistämiä. Kirkolliset maalaukset jotka useimmiten pohjautuvat raamatun kertomuksiin, henkivät taiteilijan kuvaamaa tunnelmaa. Jokaiseen pensselin vetoon, jokaiseen värin valintaa paletilla on liittynyt taiteilijan oma mielikuva tilanteesta jota hän maalaamalla kuvaa.
Kuinka vahvasti tätä maalausta valmistaessaan taiteilija on itse illallista ajatellut. Onko hän kenties maalannut oman kuvansa jonkun opetuslapsen hahmoon? Opetuslasten kasvoista voi lukea paljon.
Joku on läsnä, joku ajattelee muita asioita kuin tämän tapahtuman tärkeyttä, aavistamattakaan tulevaa.
Kaikissa elämän tilanteissa me joko olemme läsnä, tai olemme vain paikalla. Siinä on iso ero.
Me joko olemme olemassa, tai elämme täysin tietoisina olemassa olostamme täynnä voimaa ja huomisten odotusta.
Olin kirkossa muiden ihmisten joukossa. Kuulin kuinka joku sanoi, kannattaako näihin vielä panna rahaa, kaataisivat koko mökit. Minuun sattui.
