Rautavaaran tragedia.

  En tiedä kuinka ajatukset saisi käännettyä huomisiin.
  Tuo Rautavaaran tragedia nosti vanhat muistot pinnalle, ei ole helppo unohtaa mitään kokemuksia jotka vaikuttavat kaikkeen tulevaisuudessa tapahtuvaan.
  Ei elämää voi muuttaa niiltä osin mitä on jo tapahtunut, mutta tuleviin tapahtumiin voi vaikuttaa sinä hetkenä kun jokin päätös on tehty. En tiedä oliko aikoinaan minuun niin kovalla kädellä vaikuttavan tapatuman toinen osapuoli harkinnut tekoa, vai oliko se vahinko, mutta lopputulos on sama. Surua ja ikävää, tuskaakin monelle.
  Tuo nuori äiti oli todella toivoton. Tuo teko on kyllä luettava äkkipikaistuksissa tehdyksi, kiukkuansa ei voinut hillitä ja jostain on alkujaan tuon toivottomuuden ja teon syy löydettävissä. Meille sivullisille sitä ei ole tarpeen uutisissa kertoa, mutta läheiset varmasti jo aavistelevat mikä oli syy. Kukaan ihminen ei voi elää niin kovalla naamalla näytellen, että vaikeudet ja huolet eivät näkyisi toiminnassa ja käytöksessä heille jotka henkilön tuntevat. Kyllä ihan vieraankin ihmisen kasvoilta voi lukea hädän, mutta useimmiten se ohitetaan, kun henkilöllä ei ole taitoja avautua, kun hän on ihan lukossa.
  Pienet lapset ovat perheiden tärkein huolenpitokohde, mutta suhteessa molemmilla osapuolilla on velvollisuuksia paitsi, lapsista, myös huolehtia toisistaan. Taloudelliset syyt pakottavat tekemään työtä, hankkimaan elatuksen ja jos, kuten Rautavaaran tapauksessa on tullut ilmi, toinen joutuu työnsä vuoksi olemaan paljon poissa kotoa, se asettaa kotona olevan puolison harteille koko talouden pyörittämisen. On ihan varmaa, että ne viikonloput joita kotona yhdessä vietetään ovat sitten jännittyneen tunnelman täyttämiä, Pettymystä, kaipuuta, väsymystä, turhuuden tunnetta ja riitanahan ne tunteet kuumenevat.
  Kun omakaan elämä ei sisällä kaikkia niitä elementtejä joilla perhe pidetään koossa, en kykene olemaan kaikista asioista onnellinen. Jotain on ollut pakko jättää taakse, siirtää sivuun kuin pilaantunut ruoka josta ei enää ole iloa, joka ei vie nälkää, vaan tuo pahan olon. Harmittaa, mutta muuta en voi, oman mielenrauhani vuoksi olen tässä ja nyt omien valintojeni ja päätösteni takana tunnustaen voimattomuuteni muuttaa mitään. Onni ei aina ole kiinni siitä mitä oli, se voi olla juuri tässä ja näin.
  Omien voimien riittämättömyys kannattaa tunnustaa, puhua ja puhua, vaikka sitten leimautuisi valittajaksi. Joku on valmiina auttamaan, jos se joku kuulee huutosi.
  Toivon Rautavaaran onnettomuuden uhrien omaisille, sukulaisille, läheisille ja meille kaikille voimia ymmärtää ja antaa anteeksi. Jokainen meistä voisi katsella avoimin silmin ympärillemme ja oppia huomaamaan missä on tuskaa ja hätää. Joskus vain käden ojentaminen laukaisee lukot.

Moralisointia

7

Kaiken uhallakin, vaikka tuo keskustelun avaaja on saanut kaikki haukkumanimet oskasensa rohjetessaan kirjoittaa vanhoista tapahtumista, asioista joita nyt luemme joka päivä eri julkaisuista.
xxxxxxxxxxxxxxxxxx

Alla katkelma jutusta jota luin ja ihmettelin sen saamia vastauksia.
Minua juttu ei koske, mutta otinpa kantaa luettuani kaikki 177 tähän mennessä tullutta vastausta.

-”” näistä, mieleeni tuli avioliiton aikana olleet pettämiset, miksipä ei myös pidemmissä seurusteluissa. Petin miestäni ja niin teki hänkin joten tasoissa olimme.
Aktiivisen työajan aikana kuuluin ammattiyhdistykseen muiden hengellisten tilaisuuksien lisäksi. Kokoukset olivat laivoilla, tai jossakin korpimotellissa ja tilaisuus tutustua oli valmiina. Parhaimmat, kiireisimmät ehtivät varaamaan partnerin sopivassa ohituksessa, tarjosivat puolihuolimattomasti "varmuuden" sopivan kiinnostavalle henkilölle kämmeneen, niin oli varaus valmiina.

Jälkipuheet jäivät aina meren aalloille tai korpimotellin ikihonkien suojaan suurina salaisuuksina. Joten on sitä osattu ennenkin pikaseurusteluja harrastaa, jotkut päättyivät seminaariin tai sitten muutamia salaisia tapaamisia loppuakseen kun huomataan ei oikein meillä pelitä. Onpa näistä "villeistä"vuosista mennyt yli 30v joten elämän historian havinassa miltei unohtuneet.Mutta muistoja, muistoja ovat …””-

Otan kantaa, koska minusta kirjoittaja kertoo aidoista asioista, rehellisesti ja suoraan. Vaikka en ole mikään irtosuhteiden kannattaja, en ole itse koskaan ollut vapaan seksin kannattaja, mutta en ala moralisoimaankaan, vaan sanon mitä ajattelen.
Hyvä että joku rohkenee laittaa itsensä alttiiksi kaiken rojun vastaanottamiseen ihan rehellisellä mielipiteellä.

Elämä ei ole suinkaan naisellakaan jalat ristissä elämistä, ei aina panna polvia yhteen, vaikka pitkät housut onkin naisten yleinen asuste. Hametta pitäessä pitää polvet levittää saadakseen jotain syliinsä, housuja käyttävä lyö ne yhteen.

Vaikka kuinka vannotaan uskollisuutta ja täältäkin palstalta löytyy vastauksien joukosta niitä pyhimyksiä joiden vannomiset on ihan pyhään kirjaan kirjoitettu ja kuoleman uhalla lupaukset pidettävä, on olemassa enemmän heitä, jotka kyllä rakastavat, mutta pettävät ja on heitä joiden rakkaus ja elämä ei ole kaivannut pettämisiä.

Mitä hemmettiä se ulkopuolisille oikeastaan kuuluu mitä minäkin ( tai kuka tahansa sillä minä muotoon on helppo kirjoittaa ) peittoni alla teen, kun en sekaannu lapsiin enkä eläimiin. Minulla on vapaus rakastella naista tai miestä, yksin elävää tai varattua, kerran tai monta kertaa, ihan oman haluni ja tarpeeni mukaan, kun en pakota ketään kanssakäymiseen kanssani, en käytä humalaisen tilaa hyväkseni, jos hän ei itse tajua tekojansa, en houkuttele haureuteen ketään millään tavoilla.

On se nyt kummallista moralisointia täällä vanhojen palstalla, kun jo on ikää ja viisauttakin ennättänyt mieleensä kartuttaa, että täällä vielä moralisoidaan vanhojen ihmisten tekoja ja ajatuksia.

Ei minulla ole mitään tekoja takanani joita minun pitäisi selittää ja pyydellä joltain anteeksi.
Aviomiehen kuoleman jälkeen tiesin, ettei meillä ollut mitään anteeksipyydettävää toisiltamme, kaikki oli puhuttu ja anteeksiannettu, jos sellaiseen oli ollut aihetta.
Oman liittoni tapahtumat voin pitää ominani, mutta minulla on mielipiteitä siitä mitä toiselle ihmiselle voi sallia.
En ole kenenkään ihmisen moraalin vartija, enkä usko, että omassa moraalissani on vartioitavaa niin kauan kuin järkeni toimii ja osaan harkita tekojeni seuraukset.

Jos minä petän, tai minua petetään, mitä se oikeastaan muille kuuluukaan?
Tämän viestiketjun aloittaja osoittaa rohkeutta ja nosti kipeän aiheen esiin.

Kuinkahan monella tähän keskusteluun vastanneella on takana samoja kokemuksia, mutta häveliäisyys ja muiden moraaliin puuttuminen on kuitenkin mielessä. Että; miten sinä nyt vanha ihminen tuollaisia, olet aika petturi ja rivo ja mitä lie nimityksiä kirjoitettukaan.

Hyvä kun uskallat elää ja muistella menneitäkin.
Oman mielipiteen ilmaiseminen on luvallista, mutta miksi vastauksissa on useimmiten pelkkää edellisten viestin arvostelua ja syyttelyä. Luetaan rivien välitkin ja löydetään paljon sellaista mistä ei sanallakaan puhuttu. Onko se akkojen tapa? vai onko mukana miestenkin mielipiteitä? En niin syvälle noihin vastauksiin pureutunut.

Ymmärtämystä ja myötätuntoa tämä aika kaipaa, ei mitään moralisointia vanhoista, kymmeniä vuosia sitten tapahtuneista asioista. Moni kertoo yksinäisyydestä ja oman elämän vaikeuksista toivoen ikäistensä tukea. Moni saa ohjeita ja neuvoja, arvostelua ja vähättelyä, moni pakenee takaisin siihen ahdistavaan omaan oloonsa jonka keskellä tuntuu olevan huoliensa vanki.
Toinen toistanne ymmärtäkää.

Nautitaan kaikista hedelmistä mitä meillä vielä on.
Juodaan pohjaan elämänmakuinen malja!

JulkinenKaveritVain minäMukautettuPerheKangasniemi -alueTakaisin

Muistikirja.

Tänään aarrearkun kätköistä paljastui muistikirja vuodelta 1964.
Oli hieno hetki.
Istuin mukavasti nojatuolissa, avasin mustakantisen kirjasen, luin laulujen sanoja, mielessä liikkui muistoja miesvainajasta, hänen komea vartalonsa painautui tanssin tahdissa vasten minua, ihan tunsin sen tiukan otteen jolla hän minuun tarttui tansiessamme. Tiukka, mutta hellä ohjaava ote, lämmön tunne joka tuntuu vuosien jälkeen.

Muutamia vanhoja ruokaohjeita, hienoja kakkuja, leipää ja särvintä ohjeina sieltä nuoruudesta, silloin, kun lapset olivat pieniä ja herkkuja harvoin pöytään katettuina.

Osoitekirja!
Sellaiset rivit siellä loppusivuilla.
Niiden kautta matkustin kauas nuoruuteen, ensi rakkauteen ja ensimmäiseen työpaikkaani.
Ihana löytö. Kuinka tuo vihko onkin säilynyt piilossa katseiltani kaikki nämä viimeiset vuosikymmenet, sitä tässä ihmettelin.
Jokin tarkoitus tällä varmasti on, kunhan sen tässä nyt ratkaidsta osaisin, yksinäisyydessäni siintää valoa muistikirjan lehdiltä.

Tein pitkän, vuosia kestävän matkan. Ummistin silmäni ja muistin; Olinko minä jo tämänkin unohtanut ja tuon Martin, kuinkahan on, missä mahtaa olla tämäkin Onerva?
Kysymyksiä risteilee yhä mielessä, mutta hienoja hetkiä on varmasti tulossa, kun istahdan autoon, ajelen noihin kyliin, kyselen ja katselen, ehkä joku pala loksahtaa reissatessa kohdalleen.
Ehkä arvoituksiin löytyy vastaukset.
Miksi tuo muistikirja on ollut piilossa tähän päivään asti? Miksi? Senpä haluan itsellerni selvittä, sen maaginen voima vie minua ties minne.

Muistojen kultaamaa matkaa.

Kotimaan matkailua juu.
Muistoja kertyy, hyviä ja huonoja kun ajelee pari kertaa viikossa muutaman sataa kilometriä peltipoliisien vartioimia valtateitä aamullä, pöivällä, illalla ja yöllä.

Eivät minua ajokilometrit väsytä, pimeällä käy kyllä silmiin vastaantulevien valot, mutta tuo muista piittaamaton ajotapa joka teillä vallitsee.
Eilenkin aamulla, vahvassa sumussa, teiden ritarit roikkuivat 80km/h rajoituslueella, vaikka ajoin sallittua nopeutta ja vastaantulevan voi sumussa havaita vasta hyvin lähellä, monilla oli niin kova kiire omaa kohtaloansa vastaan, että ohittivat jopa keltaisella, kahden keltaisen viivan yli, sumusta välittämättä.
Pelkäsin henkeäni jo aamu viideltä suurella valtaväylällä 4-tiellä.

Olen ajanut viimeisen huollon jälkeen (toukokuussa-14) 21.000 kilometriä, joten valotolpat, talot ja kylät on tulleet tutuiksi monen tien varrella. On Uusimaata, on Etelä-Karjalaa, Pohjois-Karjalaa, Hämettä, Savoa suuntaan jos toiseen, Keskisuomea, Varsinais-Suomea, Turusta Seinäjoelle taipaleet, Pohjanmaa ja nyt siintää silmissä taas Lappi.

Ikää on reilusti yli 70v, mutta elämälle nämä päivät maistuvat, vaikka kaikkien matkojen muistot eivät ole elämän piristystä tarjonneet, päin vastoin. Kova kulkijan elämän taival.
Vanhassa kotimökissäni en ole vuosiin poikennut.
Mökki on kaatumassa, liesi hajonnut, portin pielessä kasvanut koivukin lahonut paikoilleen. Ei se mökki mieltä ylennä. Jos joku asia ja paikka jää sellaisen ihmisen hoitoon joka ei vain välitä, kaatuuhan paraskin unelma ja muistoille on vain ikävä paikka. Parempi kun muistan siitä pihalta punaposkiset pikkusiskot, touhukkaan äidin ja uutteran isän. Muuta en enää kaipaa, muistoissa on kultareunus ja kukkimatonkin omenapuu kantaa hedelmää.

En ole liian vanha mihinkään. Ottaisin mielelläni apukuskin vierelleni, olisi naiselle turvaa tiellä jos auto pettää tai eksyy kartalta korpeen, mutta eipä ole innokkaita osunut samoille nuotiopaikoille.
Siksi matka jatkuu, luonto tarjoaa enemmän kuin yhden ihmeen ja ilon päivässä.
Joutsenen lipuminen järvellä, kuikan huuto ruovikossa, pääskysten liito veden yllä ja auringon silta illan viimeisessä valossa järven yli.
Sille sillalle astun unelmissani kaupungin kivimuurienkin keskellä ja veden kohina kosken partaalla tuudittaa uneen vaaran laellakin, kun kaikki kauneus on piirtynyt minuun.

Kirppiskin mielessä.

Olihan mahtava sää kuivattaa neljä koneellista pyykkiä ulkona. Harvemmin olenkaan ulos pyykkiä täällä asuessani ripustanut. Tuuli silitti lakanat ja esiliinat, pyyhkeetkin niin raikkaita, mutta pehmitä en huuhteluaineilla, etikkaa huuhteluveteen ja sisälläkin kuivuva pyykki on raikasta.

Tänään on vapaalippu kesäteatteriin jonka alkumainoksessa me olemme tanssineet jo keväästä asti.
Filmi pyörii kankaalla ennen esityksen alkua, kiva nähdä isompi versio ja koko näytelmäkin. Vähän minä siinä olen esillä, mutta mukana olin joukon jatkona.
Huomenissa olis sitten Eläkeliiton tanssit, mutta panee miettimään kun olis ihan muitakin suunnitelmia. Tekis mieli mennä Kemiin, Rajaton Runo tapahtuma on 12 päivä. Sitä tässä olen aikonut... mutta ei taas tiedä mitä itse haluaisi kun on kesä ja lämmin, hyttysiäkin kuulemma pilvin pimein, vaikka vain yksi on minua lähestynyt. Paarmakin osui käsivarteeni tuossa pihalla, mutta tuli liian liki.

Nyt lenkille! Koneeseen vielä pyykkiä ja reissuvaatteetkin on taas valmiina pakattaviksi.
Kirpputoria pitää miettiä.

Piiloon

Jostain syystä tämä bloggeri on alkanut jakamaan tekstejä ihan tietämättäni, sitä en taas halua, se on kuin tyrkyttämistä.
Laitoin sivut yksityisiksi ja yhä enemmän siirryn tuntemattomuuteen.

Paljon olis kerrottavaa, paljon mielen päällä mietittyä, mutta toistaiseksi näin.

Leirielämää

Leirielämää.
Yksi aamu taas ohi. Helppoa kuin heinän teko, niin voisi sanoa, koska ei tuollaisessa suuressa ruokatehtaassa työskentely muuta voi olla. Kaikki on koneellista ja kaikki on isoa. Kun paikalla valmistetaan joka päivä liki 7000 annosta ruokaa, siellä on kaikkea paljon. Olemme hyvissä olosuhteissa, kaikki toimii ja työvuoroissa on ollut ihan sopivasti meitä talkoolaisia.

Ensimmäinen sade ja vierailu päivä. En toki tiedä kuinka paljon alueella on leiriläisillä vieraita, mutta eilen oli itse Presidentti puolisoineen. Me emme päässeet edes ohimennen näkemään, kun työpisteemme on monen kilometrin päässä kaupungilla.

Kunhan tässä taas viikon lopulla kotiudutaan, laitan kuviakin sivuille.
Nyt päi välepo, jalat koholle ja lehti käteen. Uutisia täällä ei ole paljon kuultu, ei nähty.