Kahavia ja keitoksia.

Se pakkaa tuo murre vaan hakkeuvua mun päähäni, tai mihin se ny tulleekaan ainaki ihan pakottaa pallauttamaan mieleen sanoja sieltä menneisyyvestä.
Ku ei valavota kuu, eikä suuteleva suu, pittää kehitellä jotaki iliveitä aikansa kuluksi ja muijen harmiksi.
Se tuo ilimaki käänty nii että elohopia painuu koko ajan karkuun, vaikka semmonen se on olomuovosaanki ku pääsee vappaaksi. Kersana särijin kuumemittarin ja sehän levis lankkulattijalle ja meni karkuun joka lankun rakkoon ja oksan kolloon. Reväsin Kalalaaksostaki paperia ja yritin sen kansa pyyvystää sitä kontallaan ja mahallaan vaam meni koko ajan enämpi ja kiiruusti karkuun ko koskin siihen päinki. Ei se mittari, vaan se elohopia oli karusa, vaikka kyllä niitä lasin sirujaki sen ajan vehkeillä oli vaikijaa saaha roskalastalle joka seki oli isän käsityötaijon ja taitaviijen näyte. Teheny sen jostaki pyöriän kamarin takan peltikuoresta. Ei siinä ollu kuma reunasa painaa lattijaan ja saaha roskat kihvelille, pienimmät pityi sormin nokkia laattian ravvoista ettei pienemmät polije jalakoihinsa. Elohopiasta en tiiä minin ne pienimmät helemet meni, se ko muuttu semmosiksi pieniksi helemiksi laattialla. Kai se palasi maahn, sieltä se kuulema jostaki oli tullukki, sanovat.

Isä oliki semmonen taiteellinen ja ossaava mies, teki puustaki melekein mitä joku pyysi tai se ihte halusi tehä. Sorviston koulun keittolaanki se teki puukauhat ja semmosia puu lusikoitaki joita en ikkään nähäny sielä käytösä, vaikka usiasti olinki Sirmalan Aunella, joka oli sillon keittäjänä, apuna välitunnilla sevottamasa jotaki keittua. Oli se aikaa. Talavella oli aina paleltuneita pottuja. Ne vesikellokylykiset potut muistan aina, makioita oli keitettynäja kovasti se pani luontoki hanttiin, vaaikka pakkohan niitä oli syyä ko parempaa ei ollu. Olihan niitä kotuaki tuotuja evväitä, ohoraleipää voipaperisa ja maitua pullosa. Se oli se voipaperiki nätisti vietävä takasi kotia ja huomenisa taas kääriä uuvet evväät sammaan paperiin. Ei ollu muovipusseja, eikä rullakaupalla voiperiakaan.

Isä teki puusta taijetta, semmosten näkemiseksi ko ne on jonku taiteilijan tekoja, pittää maksaa pääsymaksu kalleriiaan, isän töitä ei osannu aina arvostaa ja moni onki varmasti päätyny isän ommaan nuotijoon.
Täsä ko alloin kirijottammaan kahavia ootellesa taitaa jo olla kahavivesi jähtynykki. Ny sitä keitetään kahavit oikiasta kahavista eikä sikkuurista. Eikä nykysin keitetä sumppivettä, kahavinporot käytetään vaan kertaalleen ja usialla näkkyy olevan tapana heittää ne käytetyt porot kukkamaahan tai kukkapurkkiin sisällä akkunalla. Muistampa täsä Harijukka Einarin, se oli tinuri ja kuulusan ooperalaulaja Soili Isokosken setä. Se se oli aika epeli, kuluki tinnaamasa ihimisten kahavipannuja ja muitaki tina astijoita. Ei sillä oikiastaan ollukkaan kotia ko oli aina kulun päällä. Vanahemmiten ihimiset sille laitto oman mökin lähelle Visurin tienhaaraa, taisi olla alakuna mökkiasialla velijensä Aukusti joka palaveli armeijasa ja pääsi eläkkelle hyvinki nuorena. Minä olin töisäki Aukustin kansa samasa Halamekankaan talosa sillon 1950 luvun puolivälin paikkeilla ko Aukusti tuli Rauvaskylälle eläkepäivilleen. Oli sitte Eineri velijensä talloutellisena tukena tiemmä.

Einari poikkesi ussein Pisteeseen niinko monneen muhunki talloon. Muistan kerranki ku olin keittämäsä jotaki maitopuurua ja Einari siihen pölähti kahavipakettinsa kansa pyytämään että keitän sille kahavit samalla ko hälläsä ny on kerta tulet ja renkaat kuumana. Laitoinhan minä vettä pannuun, se vaati panemaan täyen pannullisen ja ku vesi kiehu se kaato kahvinporoja suoraan pussista sinne pannuun ja sehän kuohahti hällälle. Minä kyllä sannoin ettei sinne pannuun mahu niin palijoja poroja, vaan mikäs tejit, se vaan kaato ne. Oli aikamoiset käryt tuvasa ku kahvi palo kuumalla hällällä. Sillon minä sannoin Einarille, että vaikka suolanen ja sakia on köyhän makia, ei porokahvista jää juotavaksi ku koko pannullinen on pelekkiä poroja. No Einari joi kahavinsa ja lähti tinuri hommiin.

Sillon aikoihin Korven Kusti-pappa teki kuolleen kouransa nahasta ihteelleen pitkävartiset kinttaat. Aina ko se tuli tuppaan se paukahutti niitä kinttaita vastakkain että läjähti. Siitäkään en tykänny, paremmin ko Varpulan ukon sylykemisestä, se sylyki aina laattialle ja äiti aina tälläsi sille jonku sylykykupin istumapaikan viereen ko ei olle kiva niitä räkiä laattialta siivota. Sillä oli pitkä parta. Kerran minä pirruuttani otin kerihtimet ja makasin mahallaan semmosen päästävejettävän valakosen sängyn alla, ko siihen se ruukasi aina istumaan tällätä ihtensä. No siihen se istuki ja ennenku se oli ensimmäisen räkälänttinsä laattialle lähättäny minä tartuin sen partakarvoihin ja sätkäsin osan poikki niillä kerihtimillä. Luulin kyllä että saan selekääni, vaan se vaan nauro eikä äitikään siittä sen kummemmin suuttunu. Puhutteli kyllä vähä ankarammalla äänellä kuinka ei saa vanahaa miestä kiusata. Niin on tuo muisti menny multaki etten ennää muista mikä sen Varpulan ukon etunimi oli, olokoon ny mikä tahaansa, semmonen karvanen ja pikkusen kerijäläistä muistuttava se oli, vaikka oli sillä koti ja poika jomnka pojat taas oli minun ja siskoini ikkäisiä. Voi kuinka palijo olis kerrottavaa siittä Varpulanki porukasta ja eihän siittä oo ko nelisenkymmentä vuotta ko yksi niistä pojista muutti sammaan Ossuuspankin talloon josa minä olin talonmiehenä. Vaimonsa minä oon vieskasa kaupasa tavannukki.

No nyt taitaa olla kahavivesi kylymempää ko keittämisen alusa ja parrei on alakaa alusta seki homma. Ku ttuonne uloski pittää mennä häätyy pukia kaikki rytkyt päälle mikä vähänki pakkasta pittää ihosta irti. Rynteet niskaan ja ulos, sano äitiki ko hermostu meijän ikkuiseen melluun ja riemuun. Että siittä vaan tämäki päivä näisä aatoksisa lähti liikkeelle heti aamusta, ja kahavia ootellesa, ei uskos kuinka palijo tuola pääsä on erilaisia lokeroita, ei kai ne kaikki asiat mahu sammaan lokeroon, sillonhan halakias koko pää.