Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.