Unien maailma.

Näin unta, minulla oli yövieraita.

Kuinka ja miksi  vainajien kanssa on helpompaa kuin elävien ihmisten seurassa, edes unessa?
Ovatko unet valmistautumista uuteen olomuotoon?
Ovatko ne alitajunnan ohjeita, kuin esimerkkejä, ennusmerkkejä, vaiko vain mielikuvia ja mistä ne tulevat?

Viime päivinä on tämä elävä elämä tarjonnut erilaisia pettymyksiä. Kokemuksen kautta ihminen oppii, sanoo sananlasku, mutta oppimaansa ei haluaisi tottua, ei tuntea kaikke ihan todeksikaan.
Tekeepä sitä elämänsä aikana millaisia valintoja tahansa, tuntuu että suuriakaan ponnistuksia vaatineisiin tekoihin ei saa vastauksia. Mitättömyys ihmisenä, sellainen tunne on pakostakin ajoittain käynyt mielessä.

Kuinka tahansa, toisin ei ole kuin on ollut. Eiliset menivät, eikä huomisesta mitään tiedä. Eilenkin tein vääriä valintoja, sanoin vääriä sanoja, tai olin poissaoleva kun olisi pitänyt kuunnella, tms. Sitä se on elämä tässä ja nyt, sitä ei voi tänään muuttaa, minkä eilen teki, tai jätti tekemättä.

Ovatko unet paluuta menneisyyteen?
Viime yön uni ei miettimisestä ja kertaamisesta huolimatta tuonut mieleeni mitään todellisuudessa tapahtunutta josta uni olisi kertaus. Olenhan minä hiljaa hiipinyt huoneessa varoen herättämästä muita nukkuvia, olen keittänyt aamukahviakin vierailleni, laittanut televisiosta äänet pois etten ketään häiritsisi,
mutta itään yksityiskohtaista muistoa minkään edellä kerrotun kohdalle en saa sijoitettua. En näe kuolemaa päivällä. En ole ollut paikalla kenenkään kuollessa.
Miksi vainajat ovat lähelläni?  Eikä kukaan vaadi minulta mitään.
Uniyövieraat olivat rakastettavia, rakkaita, miksi he tulivat?

Unien selitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, itse unet ovat usein minulle jotain merkittävää kertoneet, mutta nyt en ymmärrä. Oliko tämä uni osoitus siitä, että minkä tein, sen tein oikein, eikä minulla ole syytä asiaan palata.
Pettymyksiin on pakko tottua ja jokainen hankkii oman arvostuksensa. Kiitollisuuden hyve on tullut perintönä.

Elämä itse on kuin vahvaa kahvia, sitä ei kannata laimentaa litkuksi.