maanantai 4. marraskuuta 2013

Seireenin laulu

Seireenin laulu

Seireenin laulun lailla
pimeät polut huusivat kutsua
he juoksivat niille
kaidoille kaduille
punattujen huulien ja alastomien vartaloiden luokse
kuullen vain Seireenin laulun.

He vajosivat pehmeälle vuoteelle
kuumien huulien poltteeseen
himojen huoneessa
hämärässä
punaisten lyhtyjen himmeässä valossa.

He juopuivat hyväilyistä
antoivat lahjoja vain  tunteakseen ihon lämmön.
Kunnes
raatelevat kynnet raastoivat
pilkalliset huudot kaikuivat
ja heidän ihonsa veren punaamana, haavoilla
antoi Seireenille tyydytyksen.

Kaduilla he kulkivat
pää painuneena, haavoja peitellen
vain Seireenin laulu kaikui kumeasti kadulle
meren äärellä se odotti
vartalo taipuneena,
kutsuen
 tule
sukella minuun ja unohda elämä
Seireenin laulu
aaltojen kuohussa

katukivetyksen kaikuessa askelten alla


Kirsti Järvinen 23.3.2006

Kasvatuksen tulostako koko elämän aika.

Suhtaudutteko jo elämään kuin se olisi jo samantekevää.
Tähän ikäluokkaan kuuluvana, en usko olevani poikkeus, vaikka mietin ihmisen syvintä olemusta, kehitystä, meissä olevaa tietoa ja sen lähteitä. Saammeko viisautta syntyessämme, vai onko kaikki tietomme vain kasvatuksen ja opetuksen tulosta?

Joku tässä sanoi, että kasvatuksemme on ollut niin erilaista.   Kuinka se voi vaikuttaa kaikkeen siihenkin mitä ihminen tekee ikääntyneenä, eikö hän ole yhtään kasvanut ja oppinut elämänkokemuksista?
Kun minulla oli ankara kasvatus, sain pohjan siihen mitä olen nyt kokemuksien kautta oppia itseeni imenyt. Oppia rakastamaan ja näyttämään tunteensa, senhän oppii jo lapsena, äidin ja isän rakkaudesta, isovanhemmilta ja kaikkialta missä ihmiset kohtaavat toisiaan. Nuoren miehen ja naisen elämään kuuluu ihastumiset, rakastumiset, kihlaukset, häät, perhe-elämä ja kaikki se mikä ylläpitää elämän halua ja uusia haasteita tulevissa päivissä.

Kun kuulin tuon lauseen, erilainen kasvatus, aloin oikein miettimään kuinka ihminen voikin elää vuosikymmenet muuttumatta, aikuistumatta ajatustensa tasolla. Ei se kotikasvatus ole kaikki mitä ihminen oppii ja mistä oppii. On itsekästä syyttää lapsuutta kaikesta.

Minä tunsin ankaran kasvatukseni joskus ahdistavana, kuten varmasti kaikki lapset ja nuoret omana ikäkautenaan ajattelevat. Kun viisautta tuli lisää, huomasin, että kaikki se mitä koti tarjosi ja opetti, se ankaruus ja huolenpito oli tarkoitettu minun parhaakseni. Minun tulevaisuuttani ja elämääni he turvasivat. Kuri oli rakkautta.
Opin näyttämään tunteeni. Olinhan vielä oikeastaan ihan lapsi kun kohosin siivilleni ja lähdin avaraan maailmaan lapsuuskodistani. Usein tuli ikäväkin, usein matkustin vanhempien luo ja aina he ottivat rakkaudella vastaan ja kyynelin taas erosimme, ikävä oli molemmin puoleista.
Rakastuin kuten kaikki jossain elämänvaiheessa.  Uskalsin sanoa rakastavani ja sain vastarakkautta.
En tiedä millaista olisi rakastua nyt, kaiken kokeneena ja menettäneenä. Toisaalta kyllä varjelen itseäni siltä tunteelta, koska haluan että kohteella on samat tunteet ja avoimuus.
Tunsin eräänlaista kiinnostusta, tunteetkin jylläsivät muutamia vuosia sitten, vaikka olimme vain kirjeenvaihdossa. Emme tavanneet, mutta sielumme soittivat samaa säveltä, kunnes kohtalo puuttui peliin ja unelmat kuolivat.
Lieneekö tuollakin episodilla vaikutusta kun en ole tuntenut samoin tuntein mitään enkä ketään kohtaan. Taitavat olla tunteeni kuolleet, mutta haluan elää ja yhä olla avoin kaikille tunteille. Kiintymystä tunnen, kasvaako se koskaan suureksi, kaiken kaatavaksi tunnemyrskyksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuitenkaan, kasvatuksen tulos ei voi olla tunteettomuus. Syy on se, ettei hän ole kokenut sitä suurta tunnetta eikä siksi voi puhua tunteista. Jokaisen soisi  kokevan edes kerran elämässään sen järisyttävän, jalat alta vievän tunteen joka kaataa kaikki estot ja auttaa unohtamaan koetut epäonnistumiset.
Omassa mielessä kannettu katkeruus, pettymykset, erot, ja loukkaukset ovat useimmiten syynä siihen ettei uskalla paljastaa sisintään, eikä osaa puhua, ei tunnustaa edes vihaansa.

Onhan tulevissa päivissä aina uusi mahdollisuus. Ei sitä ikä vie, sen vie oma asenne ja unelmien katoaminen. Haaveilla on kevyet siivet, siksi niillä on helppoa ja kevyttä liidellä kaikkiin uusiin huomisiin, rakkauden haaveisiin ja loputtomiin unelmiin, tänäänkin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Helppo sanoa.

On helppo sanoa monia asioita.

Vaikeampaa on olla sanojensa mittainen.

Itsetutkiskelun paikka, jos ihminen sanoo ettei suutu. Ainakin kerran viikossa jostain asiasta jopa itselleen on aihetta motkottaa, riitaahan ei yksin saa aikaan.
Suutun ja kai suututankin, mutta riitelemään en suostu, koska asioista on aina mahdollisuus keskustella yhteisymmärryksessäkin.
Suuttumus menee ohi, vihalla on tapana koteloitua mieleen ja siellä se odottaa räjähdystään sopivassa tilanteessa, voipa kohteena olla ihan asiaan kuulumatonkin joka vain sattuu vihan puuskan aikana kohdalle.

Taideteoksia me olemme, joskus ehjiä ja sileäpintaisia muidenkin silitettävänä, joskus karheita ja piikikkäitä joihin ei voi katsoa, eikä koskea silkkihansikkain paremmin kuin paksuilla hanskoillakaan.

Sanoilla iskemme toisiamme, suoraan, tai kautta rantain, jopa takana puhuen kun ilkeilyn käärme ryömii sisällämme. Suuttumusta sekin on, vaikka ei kasvokkain toiselle räjähdäkään.

Parempi sanoa suuttuvansa aiheesta, se on reilua puhetta. Aiheettomasti suuttuva, kiukutteluansa osoittava läheinen on ikävä seuralainen.

Se osoittaa kypsyyttä ja itsehillintää kun suuttuneenakin osaa ja malttaa pitää suun supussa ja kädet taskussa!

Sellaiseen tasoon kun kypsyessään yltäisi, ikää jo alkaa ollakin.

( Voi että, olen ollut vuosia sitten osannut ottaa kantaa asiaan joka on tullut eteen vasta tuon kirjoittamisen jälkeen. Tuo " Parempi sanoa... jne. on edelleenkin minun ohjenuorani. Jos joku ei uskalla puhua suoraan, sanoa mikä kiikastaa ja mistä vetää herneen nenäänsä, saa mennä muihin maisemiin.  Ellei kykene keskustelemaan, ei ole samaa maata kanssani. Parempi siis sanoa, kuin sulkea suunsa). Sanon kai liiankin suoraan, mutta kyllä minä nieleskelen usein pitkään ennen kuin sanon mitään. Parempi kai olis sanoa suoraan, eikä miettiä, mutta jäähän aikaa harkita sanansa.

Ps. Poistin alkuperäisen tekstini lähteen, koska se on epäolennaista tietoa.

Vainajien päivä

Eilisen päivän merkitys vainajien muistamisessa on jotenkin hämärtynyt, kun samaan aikaan juhlitaan naamiohuvein.
Sadonkorjuun juhlaa, mutta samalla vainajat liikkuvat ihmisten joukossa houkutellen tuonpuoleiseen.
Taikuutta, noituutta.

Minulle vainajien rauhaa maata leposijoillaan ei pitäisi häiritä. Eiväthän nuo naamiohuvit toki hautaan asti mene, mutta joku siinä vain ei mieleeni sovi samana päivänä.
On hauskaa katsoa kuinka naamioidut kanssaeläjät saavat ihmiset hymyilemään. Se on tärkeää sekin, tässä kurttuotsaisten ja sivuun vetäytyvien arjessa.
Ilahduin paikallisessa kaupassakin naamioituneiden asiakaspalvelijoiden asujen vaikutusta asiakkaisiin ja naamarin takana oleviin. Hymyjä ja iloa. Sitä me tarvitsemme.

Illalla kyllä jäin muistelemaan omia poisnukkuneita läheisiä.
Kuinka monta hyvää muistoa he ovatkaan minulle jättäneet. Vanhempien huolenpito ja rakkaus aikana jolloin kaikesta oli pulaa, sitä ei lapsi osaa arvostaa, mutta myöhemmin on ymmärtänyt kuinka paljon perheen eteen piti tehdä valintoja ja työtä. Ei siinä isäkään kovan työpäivän jälkeen, kun vielä kotonakin oli puuhaa, jaksanut istua lapset polvella joka ilta, mutta hän osoitti muuten rakkautensa. Kyllä siinä polvellakin keikuttiin.

Äidinrakkautta ei koskaan tarvitse erikseen korostaa. Jo se, että he ohjasivat ja opettivat meitä lapsia kunnioittamaan muita ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan aina rehellisiä siinä mitä teimme, tai sanoimme ja pyrkimään aina tekemään parhaamme, ne opetukset olivat rakkautta joka on kantanut ja kantaa aina.

Aviomiehen muisto ei koskaan haalistu. Olen onnellinen kun Hän oli minulla elämänkumppanina tyynessä ja myrskyssä. Rakkaus ei koskaan häviä, vaikka se muuttuu ajan myötä rakkaudeksi niihin yhteisiin hetkiin jotka jaoimme, niihin helliin hetkiin jotka meillä oli ja niihin sanoihin joita me toisillemme sanoimme.

Kaikki muutkin poisnukkuneet joiden elämä on liittynyt minun elämääni, isovanhemmat ja muut läheiset, heilläkin on ollut kosketuspinta minuun ja heidän muistojansa en unohda. Mummoni saarnat pää paljaan pakkasessa kulkemisesta, tiskaamisen perusteellisesta opetuksesta ja siitä, että lattiaa pestessä pestään myös lattialistojen päältä, sekin kuuluu lattiaan. Kaiken opin ja kaikkea sovellan nytkin omaan elämääni.

Muistoja ja rakkauttani minulta ei kukaan voi viedä,
mutta minä voin jakaa muistojani ja rakkauttani.