Vakavasti ottaen ei tulisi elämästä mitään.
Pitää välillä hassutella ja nauraa.
Vaan mistäs naurat, kun monet elävät niin ryppyotsaisesti ja itseään täynnä, että eivät hyväksy pientäkään leikin laskua.
Tuolla keskustelu foorumilla, ikä ihmisten omalla palstalla kuohuu kuin pahemmassakin putouksessa. Joku on nyt niin sydän vertansa myöten loukkaantunut ja valittaa valittamasta päästyäänkin, kuinka tuo toinen, nuo toiset. Alkua en tunne, mutta tietäen tuon palstan toiminnan, olen varma, ettei se alku ole kummoinen. Hän, uutena mukaan tullut otti itseensä sellaistakin mikä oli alkujaan tarkoitettu palstan yleisenä mainintana. Sellaisia henkilöitä on aina mukana kaikessa toiminnassa.
Ellei ymmärrä lukemaansa oikein, ei olisi syytä aloittaa väärin ymmärretyn perusteella tuollaista rumbaa. Olkoonkin, että joku on pahastikin sanonut, eihän tuo ole vaarallista, mutta vaatii, paitsi itsensä, myös toisten virheiden hyväksymistä. Ei ole kivaa, ei jaksa ymmärtää.
Sota on valmis kun kaksi taistelee ja puolustukseen liittyy molemmin puolin tuntematon joukko joka muuntautuu ja muuttuu tilanteen mukaan pirulliseksi puolustus ringiksi jonka osallistujien lukumäärä on lukematon määrä nimiä, sananpätkiä joita voi olla joka viestille omansa.
Hullun hommaa, sanon minä.
Alkoi puolustuspuheenvuoroja sisältänyt juttu. Joukko yritti puhua palstan rauhan puolesta ja auttaa "kiusattua", mutta eikös tämä juossut karkuun ylläpidon selän taakse, halusi hukkua ja hukuttaa.
En ota enempää kantaa ko. rouvan asiassa, koska huomasin, ettei hän sittenkään ole muuta kuin omaa kantaansa. Anteeksi sana ei kuulu hänen sanavarastoonsa tuossa jutussa. Minua ei ole loukannut, ainakaan tietoisesti, mutta muita joita syyttää loukkauksista. Joita oli tai ei, kuka senkin selvittää.
Tässä elämän arjessa pitää olla oma nahka parkittu ja aina on hyvä muistaa, että vasta puolella on mahdollisesti herkkä hipiä johon ei voi kuin hellästi puhaltaa. Tiedän kuinka vaikeaa on yrittää puhua asioista niin, että sitä hipiää ei mitenkään raavi rikki. Aina ei onnistu. Olen tottunut sanomaan asioista niiden oikeilla nimillä, sanojen nieleskelminen ei ole minun juttuni.
Hulluttelun halua. Tänään oli tarkoitus lähteä hulluttelemaan päivätanssien merkeissä. Muutin suunnitelman kotielämän ja oman olon kannalta helpommaksi, jään kotiin, tanssitaan huomenna.
Illalla satoi lunta. Kaunis valkoinen kerros jäi maahan, mutta loskaahan se tänään on kun lämpötila vain kohoaa.
Siirsin "selkäjumppavälineeni" olohuoneeseen ja nyt voin aamu uutiset katsoa samalla kun selkälihaksilla on työvuoro. Minähän saan vain istua ja käyttää käsillä ja jaloilla laitetta. Paitsi, pitäähän siinä olla ajatus ja tahto ja voima mukana. Selän kunto alkoi olla romutus asteella, mutta eiköhän tämä kotikuntosali taas vaivan paranna.
Kun lihakset tukevat rankaa on liikkuminenkin helpompaa. Lihasta ei ole höllyvä vatsa ja roikkuvat posket, ne ovat minulle kuin etikan juontia. Niitä en halua, enkä ihaile, pois ne minusta ja minulta.
Aamulenkki, kunhan tuo kello vielä tunnin raksuttaa.

Korpifilosofi, sellainen olen ja ajattelen elämän olevan suuri seikkailu johon sisältyy arkea ja juhlaa. Mielikuvin, kynällä, hiilellä syntyy kuvia, sanoilla maalaan kuvia ja maisemia. Tunteet, niistä on elämä tehty. Rakkaudesta olen syntynyt ja surusta itkenyt, mutta rakkaus on jokaisessa elämän hetkessä mukana. Mikään ei voi viedä minulta unelmiani. Kommentit tervetulleita
tiistai 5. marraskuuta 2013
maanantai 4. marraskuuta 2013
Seireenin laulu
Seireenin laulu
Seireenin laulun lailla
pimeät polut huusivat kutsua
he juoksivat niille
kaidoille kaduille
punattujen huulien ja alastomien vartaloiden luokse
kuullen vain Seireenin laulun.
He vajosivat pehmeälle vuoteelle
kuumien huulien poltteeseen
himojen huoneessa
hämärässä
punaisten lyhtyjen himmeässä valossa.
He juopuivat hyväilyistä
antoivat lahjoja vain
tunteakseen ihon lämmön.
Kunnes
raatelevat kynnet raastoivat
pilkalliset huudot kaikuivat
ja heidän ihonsa veren punaamana, haavoilla
antoi Seireenille tyydytyksen.
Kaduilla he kulkivat
pää painuneena, haavoja peitellen
vain Seireenin laulu kaikui kumeasti kadulle
meren äärellä se odotti
vartalo taipuneena,
kutsuen
tule
sukella minuun ja unohda elämä
Seireenin laulu
aaltojen kuohussa
katukivetyksen kaikuessa askelten alla
Kirsti Järvinen 23.3.2006
Kasvatuksen tulostako koko elämän aika.
Suhtaudutteko jo elämään kuin
se olisi jo samantekevää.
Tähän ikäluokkaan kuuluvana,
en usko olevani poikkeus, vaikka mietin ihmisen syvintä olemusta, kehitystä,
meissä olevaa tietoa ja sen lähteitä. Saammeko viisautta syntyessämme, vai onko
kaikki tietomme vain kasvatuksen ja opetuksen tulosta?
Joku tässä sanoi, että
kasvatuksemme on ollut niin erilaista. Kuinka
se voi vaikuttaa kaikkeen siihenkin mitä ihminen tekee ikääntyneenä, eikö hän
ole yhtään kasvanut ja oppinut elämänkokemuksista?
Kun minulla oli ankara
kasvatus, sain pohjan siihen mitä olen nyt kokemuksien kautta oppia itseeni
imenyt. Oppia rakastamaan ja näyttämään tunteensa, senhän oppii jo lapsena,
äidin ja isän rakkaudesta, isovanhemmilta ja kaikkialta missä ihmiset kohtaavat
toisiaan. Nuoren miehen ja naisen elämään kuuluu ihastumiset, rakastumiset,
kihlaukset, häät, perhe-elämä ja kaikki se mikä ylläpitää elämän halua ja uusia
haasteita tulevissa päivissä.
Kun kuulin tuon lauseen,
erilainen kasvatus, aloin oikein miettimään kuinka ihminen voikin elää
vuosikymmenet muuttumatta, aikuistumatta ajatustensa tasolla. Ei se
kotikasvatus ole kaikki mitä ihminen oppii ja mistä oppii. On itsekästä syyttää
lapsuutta kaikesta.
Minä tunsin ankaran
kasvatukseni joskus ahdistavana, kuten varmasti kaikki lapset ja nuoret omana
ikäkautenaan ajattelevat. Kun viisautta tuli lisää, huomasin, että kaikki se
mitä koti tarjosi ja opetti, se ankaruus ja huolenpito oli tarkoitettu minun
parhaakseni. Minun tulevaisuuttani ja elämääni he turvasivat. Kuri oli
rakkautta.
Opin näyttämään tunteeni.
Olinhan vielä oikeastaan ihan lapsi kun kohosin siivilleni ja lähdin avaraan
maailmaan lapsuuskodistani. Usein tuli ikäväkin, usein matkustin vanhempien luo
ja aina he ottivat rakkaudella vastaan ja kyynelin taas erosimme, ikävä oli
molemmin puoleista.
Rakastuin kuten kaikki jossain
elämänvaiheessa. Uskalsin sanoa
rakastavani ja sain vastarakkautta.
En tiedä millaista olisi
rakastua nyt, kaiken kokeneena ja menettäneenä. Toisaalta kyllä varjelen
itseäni siltä tunteelta, koska haluan että kohteella on samat tunteet ja
avoimuus.
Tunsin eräänlaista
kiinnostusta, tunteetkin jylläsivät muutamia vuosia sitten, vaikka olimme vain
kirjeenvaihdossa. Emme tavanneet, mutta sielumme soittivat samaa säveltä,
kunnes kohtalo puuttui peliin ja unelmat kuolivat.
Lieneekö tuollakin episodilla
vaikutusta kun en ole tuntenut samoin tuntein mitään enkä ketään kohtaan.
Taitavat olla tunteeni kuolleet, mutta haluan elää ja yhä olla avoin kaikille
tunteille. Kiintymystä tunnen, kasvaako se koskaan suureksi, kaiken kaatavaksi
tunnemyrskyksi, sitä ei kukaan tiedä.
Kuitenkaan, kasvatuksen tulos
ei voi olla tunteettomuus. Syy on se, ettei hän ole kokenut sitä suurta
tunnetta eikä siksi voi puhua tunteista. Jokaisen soisi kokevan edes kerran elämässään sen
järisyttävän, jalat alta vievän tunteen joka kaataa kaikki estot ja auttaa
unohtamaan koetut epäonnistumiset.
Omassa mielessä kannettu
katkeruus, pettymykset, erot, ja loukkaukset ovat useimmiten syynä siihen ettei
uskalla paljastaa sisintään, eikä osaa puhua, ei tunnustaa edes vihaansa.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Helppo sanoa.
On helppo sanoa monia asioita.
Vaikeampaa on olla sanojensa mittainen.Itsetutkiskelun paikka, jos ihminen sanoo ettei suutu. Ainakin kerran viikossa jostain asiasta jopa itselleen on aihetta motkottaa, riitaahan ei yksin saa aikaan.
Suutun ja kai suututankin, mutta riitelemään en suostu, koska asioista on aina mahdollisuus keskustella yhteisymmärryksessäkin.
Suuttumus menee ohi, vihalla on tapana koteloitua mieleen ja siellä se odottaa räjähdystään sopivassa tilanteessa, voipa kohteena olla ihan asiaan kuulumatonkin joka vain sattuu vihan puuskan aikana kohdalle.
Taideteoksia me olemme, joskus ehjiä ja sileäpintaisia muidenkin silitettävänä, joskus karheita ja piikikkäitä joihin ei voi katsoa, eikä koskea silkkihansikkain paremmin kuin paksuilla hanskoillakaan.
Sanoilla iskemme toisiamme, suoraan, tai kautta rantain, jopa takana puhuen kun ilkeilyn käärme ryömii sisällämme. Suuttumusta sekin on, vaikka ei kasvokkain toiselle räjähdäkään.
Parempi sanoa suuttuvansa aiheesta, se on reilua puhetta. Aiheettomasti suuttuva, kiukutteluansa osoittava läheinen on ikävä seuralainen.
Se osoittaa kypsyyttä ja itsehillintää kun suuttuneenakin osaa ja malttaa pitää suun supussa ja kädet taskussa!
Sellaiseen tasoon kun kypsyessään yltäisi, ikää jo alkaa ollakin.
( Voi että, olen ollut vuosia sitten osannut ottaa kantaa asiaan joka on tullut eteen vasta tuon kirjoittamisen jälkeen. Tuo " Parempi sanoa... jne. on edelleenkin minun ohjenuorani. Jos joku ei uskalla puhua suoraan, sanoa mikä kiikastaa ja mistä vetää herneen nenäänsä, saa mennä muihin maisemiin. Ellei kykene keskustelemaan, ei ole samaa maata kanssani. Parempi siis sanoa, kuin sulkea suunsa). Sanon kai liiankin suoraan, mutta kyllä minä nieleskelen usein pitkään ennen kuin sanon mitään. Parempi kai olis sanoa suoraan, eikä miettiä, mutta jäähän aikaa harkita sanansa.
Ps. Poistin alkuperäisen tekstini lähteen, koska se on epäolennaista tietoa.
Ps. Poistin alkuperäisen tekstini lähteen, koska se on epäolennaista tietoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)