Aikoinaan istuin usein illalla lehtiö ja kynä käsissäni ja kirjoitin ajatuksia paperille. Ei ole kaikki kirjoitettu säilynyt. Eräänä päivänä, eräänä vuonna lapset saivat avaimem kellarivarastoon ja tuhosivat paljon lehtiöitäni. Siinä piirtelyssä tuhosivat isänsä kurssitodistuksetkin, piirsivät viivoja ja kuvia juuri siihen etusivuun, takasivu oli tyhjä ja jäikin heiltä tyhjäksi. Mikä se pani piirtämään tärkeän asian päälle?
En sieltä säilyneistäkään lehtiöistä ole koneelle mitään tallentanut. Kaikki pitäisi kirjoittaa ihan uudelleen, ei koneella ole kiva käsin kirjoitettua tekstiä lukea, joten olkoot lehtiöissä. Ennättäähän tässä, jos ikää riittää, kertoa syntymän ja kuoleman väliltä monta ajatusta. Kuolemattomiako, ehkä niitäkin.
Olen pysähtynyt muutaman päivän aikana tekemään järjestelyjä, korjauksia ja tallennuksia.
Omien ajatusten kontrolloimista ja osin esiin tuomistakin. Ei ole väliä mitä muut ajattelevat, minullahan on ihan omat ajatukset, vaikka muiden sanomisista ja teoista saakin inspiraation kuten aina kirjoittaessa on jostain se halu ja aihe aina löytynyt.
Nyt on ollut pakkokin karsia joitan menoja, polvi pakana pakottaa yöt kun päivällä liikkuu. Autolla ajessa kai veto saa polven kipupisteet heräämään. Kai tämä tästä, kun tuon vatsan kanssa vielä pääsisi saman mielisyyteen. Se kun tahtoo määrätä syömiseni, asentoni ja tekemiseni.
Toivossa on hyvä elää, eikä se ole koskaan kokonan pettänyt.
