Talvella on monet kasvot.

Talvella on monet kasvot.
Sininen on taivas...
Aamu maalaa taivaan rannan, horisontti palaa.

"Muina aikoina...

Nujulakin nukkuu, mutt' talkooviikolla silloin se kukkuu, aamuhämärästä puoliyöhön, on liikkellä Nujulan kolkka.
Pelloilla häärää rammat ja kuurot ja sitt' kun syö nuo talkkunapuurot, tanssin reunalle kintun se kippaa, kun soimas on Nujulan polkka.."

Noin Nujulan talkoopolkassa, hämärissä jo ylös ja hommiin, sillä talkoothan päättyvät tansseihin.

" Polkan tahtia polkee Kaisa, vantterana kuin vankkurin aisa, viulukin viertää puolääntä viereen, vaan ei se tahtia haittaa..."

Tuli mieleen talkoot, tuntikausien työ pihalla, eikä kaverin kaveria, ei edes vitsiä vääntämässä.
Kyllä joskus tekisi mieli palata " vanhaan hyvään aikaan", sillä raskaskin työ tuntui silloin kevyeltä, hyvien työtovereiden avulla, vai siitäkö huolimatta, mutta talkootanssit... navetan ylisillä... ja haitari soi.

Pikkuisen vielä jos jaksatte...

- Haapaska poras tosa kovi ja sanos et Haapanen oli lähteny joo viime viikol tikui ostama eikä viäläkä ollu tullu kotti.
" Mitä siin porat," sanos Koskiska, " tosa on sul tikui!"

Lintuinfluenssaa täälläkin.

- Simmos lintuflunssa on kuulema ny ollu Turuski. Mää kuulin Börssis ko yks kaupparatsu sanos et hän o saanu joltain tipult kauhia tauri.
Taitaa olla jo täälki käyny se Oulun lokki. 

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

6. joulukuuta

Paloja sodan jaloista.

Jylinää taivaalla,

lentokoneet kylvävät kuolemaa...

pimeään yöhön kiirii huuto:

" Jumalani, älä anna niiden osua!"

Nopeasti, nopeasti, saappaat jalkaan...

Ei, ei nyt ole aikaa, on juostava!

Äiti, miksi itket?

Lehmät katsovat sinua...

miksi päästät ne irti?

Voimapaperia ikkunoissa,

pimeää ja kylmää sisällä...

"Äiti. Näkevätkö ne meidät kuun valossa?"

Hevonen laukkaa,

reen jalakset lyövät tulta soratiellä.

Pienin itkee äidin rinnoilla..

isommat peittävät kasvonsa,

pelkoa, kauhua kaikkialla

ja hevonen laukkaa ilman ohjastajaa....

Yötöntä yötä.

Itsekkyyttä.

 Yhden linnun vuoksi ei kannata tappaa koko laumaa!

Meissä on hyviä ja pahoja, on niitä, jotka eivät edes huomaa olevansa itsekkäitä ja ärsyttäviä, on niitä, jotka eivät viis veisaa mitä muut ajattelevat ja on niitä, jotka täysin tarkoituksellisesti käyttäytyvät kuin olisivat etuoikeutettuja olemaan jonossa ensin, sanomaan suoraan kaiken mitä ajattelevat ja vain heidän mielipiteensä on oikea ja oikeutettu.

Itsekkyys alkaa hiekkalaatikolla. Ellei esimerkillä ole opettavaa vaikutusta ihminen kehittyy omistuksenhaluiseksi, jopa röyhkeäksi.

Minä istuin tässä keinussa ensiksi ja en varmasti anna paikkaani ennen kuin itse haluan ja kiusallanikin istun tässä. Katselkaapa tarkemmin nuorisoakin, ikäluokat eivät poikkea paljonkaan tosistaan tapojen vertailuissa.

Kuka se kissan hännän nostaakaan, oma ikäluokkamme on kasvattanut uuden sukupolven äidit ja isät, ketju jatkuu.

Syytä itsekkääseen käyttäytymiseen ei ole helppo osoittaa. Kasvatus on pohja, mutta mistä me olemme imeneet ne huonot vaikutteet, vanhemmiltamme ja vielä vanhemmilta.

On helppo sanoa ja puhua muiden käytöksestä, itsehän minä en koskaan ole röyhkeä, mutta kun olen itsekin. Pakko on myöntää, mutta pakko on sanoa, annan kaupan jonossa tilaa kiireisille, eilen viimeksi kun oli vain yksi kassa ja mukana monta ostajaa joilla vain muutama ostos, lapsi rattaissa tms.

Minulla ei ole kiire minnekään, ennätän auttaa lukemaan pienen präntin pussin kyljestä mummolle joka ei huomannut ottaa laseja mukaan, ennätän ottaa ylemmältä hyllyltä keksipaketin jota toinen ei ylety ottamaan jne. pieniä hetkiä jolloin voin olla käytökseeni tyytyväinen.

Me olemme itsekkäitä, vaikka avustan nuoria rahallisesti, annan asunnon asunnottomalle jolla ei ole työtä, vien leipomuksia naapurille joka ei itse leivo, mikään niistä ei poista sitä tosiasiaa että olen itsekäskin, huomaamattani poljen toisten oikeuksia, ajattelematta sanojani loukkaan muita, yms. mutta kaiken aikaa yritän kasvattaa itseäni suvaitsemaan muiden virheitä ja siksi minua ei tippaakaan haittaa, jos joku etuilee kassalla, tai kailottaa puhelimessa istuessaan edessäni. Hän ei ehkä huomaa tekevänsä sellaista jota muut eivät noin vain hyväksy.

Ellemme ärsyyntyisi kaikesta niin helposti, tuskin huomaisimme kuinka huonosti vanhat naiset käyttäytyvät.

Ps. Kaikki arvostelu ei ehkä olekaan lähtöisin nuorista. Me itse taidamme olla pahin vihollinen omalle ikäluokallemme, se kaikkein ärsyttävin kilpailija elämän juoksumatolla.

Ystävät.

Ystävyyttä ei voi ostaa, 
sitä ei voi pyytää, 
ei tilata viikkojulkaisuna, 
eikä kaapata haltuunsa. 

Ystävyys ansaitaan, 
se on luottamusta, 
se on tukea molemmin puolin, 
eikä se häviä muuttokuormastakaan. 

Kaikki tosi ystävät kulkevat rinnalla silloinkin kun yö on pimeä, 
kun sudet ulvovat ja taivaalta on kadonnut viimmeinenkin toivon tähti. 

Ystävyys tuolla muutamilla  keskustelupalstoilla on koetuksella, vuosia kytenyt riitä puhkeaa sanasotana ja syytöksinä, rikosilmoituksiakin tehdään ja oikeudessa ratkotaan mitä sanoit sinä ja mitä minä.

Ystävyys yleensä kestää pienet riidtkin, mutta suoranaisia loukkauksia tuskin kukaan jaksaa hyväksyä.

Olen itse kokenut loukkauksen jota en koskaan voi hyväksyä enkä antaa anteeksi, mutta eipä sitä loukkaja ole kai tarkoittanutkaan koskaan anteeksi pyytää. Itseänsä koskeneen usein voikin unohtaa, mutta kun samassa lauseessa käsitellään ystävienkin laatu, se tuntuu pahalle.

Nuorena, Porin kaupunki oli sellainen pieni puu talojen kaupunki, olihan siellä toki kivi talojakin, mutta ne matalat pitkät puu talot jäivät mieleeni. Ystäväni oli kotiapulaisena  varakkaassa perheessä. Tämä ystäväni oli pikkuisen laiska joissain asioissa ja hän pyysi minua usein avuksensa, useimmiten silittämään pyykkiä johon kuulu paljon valkoisia miehen paitoja, tärkkikauluksineen ja hihansuineen.

Tietenkin menin aina kun olin vapaa auttamaan, olinhan muutenkin niin monen paikan höylänä, että nukkuminen tahtoi joskus unohtua kiireeessä juosta paikasta toiseen. Harvoin hän edes kiitti minua avusta. Kerran perheen rouva näki minut silittämässä, koska meiltä paloi sulake ja piti etsiä sähkötaulua ja sulakkeita. Hän tietenkin kysymään minäkö ne pyykit silitinkin. "Ei, Ei, minä ne aina ennen olen silittänyt, Kipa tuli vain nyt auttamaan." Herran pieksut, meinasin sanoa kuka ne on oikeasti silittänyt, mutta olin hiljaa. Kyllä siinä pikkuisen mietin ystävyyttä ja avun antamista. Ystävän rehellisyyshän siinä oli kyseessä. Hän mitätöi minut ja työni jota olin usein hänen puolestansa tehnyt.

No se ystävyys katosi vuosien mittaan kun muutin sieltä pois ja uudet kiireet olivat edessä.

Uudet ystävätkin, tottakai.

Sen jälkeen olen kokenut olevani huomioimaton ystävä monessa tilanteessa. Ystäväni sanoi kyllä hyvin vähän aikaa minutkin tunnettuaan, että me olemme niin eri piireistä, meidän ystävämme ovat eri piireistä. Minun ystäväni siis eivät ole hänen ystäväpiirinsä tasolla saati minä, maalaistollo.

Se lause ja se ajatus jäi kyllä takaraivooni iki ajoiksi. Minun ystäväni ovat minun ystäviäni ja olen valmis tutustuttamaan heidät omiin uusiin ystäviini, mutta hänen ystävänsä ovat niin paljon parempia, niillä ei ollut edes nimiä, ne olivat kavereita. Mahtoiko olla oikein ystäviä, vai vain työkavereita, en tunne, en tiedä, enkä anna arvioitani vieraista ihmisistä. Korkeissa viroissa, oppineita, kuinka vaan.

En aseta ystäviäni luokkiin enkä piireihin, pyrin sopeutumaan kaikkiin ja olemaan herättämättä liikaa huomiota missään tilanteessa jossa en tunne olevani omalla maaperälläni.

Toinen tilanne, "jos olisit nuori, ei sinua kukaan hakisi tanssimaan!" Minuako, hyvä etten ole nuori, kun nyt hakevat, mutta jätin sanomatta. Jätin myös arvioimatta hänen huonon tanssitaitonsa, vaikka sellainen se on. Eihän kaikkea ole pakko sanoa, ihminen voi vastata huonoon käytökseen sivuuttamalla loukkauksen, niin tein, mutta muistan tunteen. Niin huono ihminen minä sitten hänen silmissään olen.

Ystävyyttä voi siis osoittaa moittimalla ja lannistamalla toisen itsetunto.

Haukkuis suoraan, eikä viivojen välissä, voi sanoa noille loukkauksille, mutta kaikki on mennyt toisesta korvasta sisään toisesta ulos, vaikkakin ne olivat aika ajoin kuin mustat suuret möykyt ajatuksissa, olenko minä todellakin niin arvoton ystävä, ja minun ystäväni, luokattomia kaikki.

Jaan ystäväni, yhtään en omista yksin, enkä ketään pidä väkisin, ilman omaa ansiotani.

Niin sen pitääkin olla. Eihän ystävyyttä saa valitsemalla kaupan hyllystä tai torikojusta, se ansaitaan omalla persoonallisuudella, ja joskus ystävyys vain tulee päätepisteeseensä. Mitta täyttyy ja kyllästyy sellaiseen mikä ei mitään anna.

Kipu vie voiton.

   Tänä mustana yön hetkenä, voisin sanoa, kun kipu raastaa tuolla vatsassa ja tiedän varmasti syöneeni vain sallittuja sapuskoita. Eilen pelkkää Riisipuuroa ja kiisseliä.
   Kahvista on tullut paholainen. Se kun on melkein ainoa intohimoni ja siitäkin pitää luopua. Toinen himo, juusto, sen napostelua on ollut pakko vähentää, vatsa siihenkin syynä.

   Viihdyn valvoenkin. Nukkuu sitten kun nukuttaa, työt ei haittaa lepoa, mutta lepo joskus työtä, kun ei huvita ottaa harjaa käteen ja siivoaminen siirtyy.
   Elämä on kyllä helvettiä kun elimistö tekee toiminnallista kiusaa, ei tämä aina ole vain kiusaa, tämä on jo pirullista alistumista oireiden orjaksi. Yritän, yritän.. vielä kaikin keinoin pitää mahanlaukkuni! On se huonokin kai parempi kuin ei ollenkaan.
   Huvitti eilen, piti puhua keittiössä muille talkoolaisille, mutta ääntä ei tahtonut saada kuulumaan. Kurkunpäätä kirveli ja yskittikin, mutta onneksi tilanne poistui ja taas puhuttiin menemisistä ja tulemisista. Yhteiset harrastukset vievät ja tuovat yhteen.
Missä vietät Joulun? Sitäpä en ole suunnitellut niin tarkkaan, että sen voisin tässä sanoa, vastasin.
Ei ole tarvetta tehdä aikatauluja, antaa elämän kuljettaa, ei tule stressiä eikä myöhästy mistään.
   Olenko kyyninen kun en välitä mitä muut tekevät? Alistun omaan mitättömyyteeni ja teen mitä huvittaa, koska turha hössöttäminen on omalta osaltani loppunut. Vain se mikä on tarpeen, mikä itselle tuntuu kuuluvan perinteisiin ja mitä ilman ei halua olla.
   Pakko on taas todeta että kipua en halua sietää tämän enempää. Pilleripurkille ja vettä päälle, aamupuuro sitten kun vatsa ottaa vastaan, vaikka illalla, jos niiksen tulee.