Luopumisen tuskaa.

Luopumisen tuskaa.
Minulle ainakin on vaikeaa luopua jostain rakkaasta, minulle tärkeästä, arvokkaasta, mutta en tarkoita mitään rahallista tai taloudellista arvoa.

Pitkän liiton eläneenä oli todella vaikeaa kun piti luopua puolisosta. Enää en uskalla antaa itselleni oikeutta kiintyä keneenkään uuteen ihmiseen, etten joutuisi kokemaan samaa luopumisen, menettämisen tuskaa.

Vanhempien menettäminen tuntui luonnollisemmalta. Heistä olin tavallaan jo irtautunut silloin nuoruudessa kun koti oli jätettävä ja oma tie oli avoinna, puoliso ja lapset astuivat elämään, lähelle ja tärkeiksi hekin.
Menetin isänikin äkillisesti. Siitä toipuminen kesti kauan, koska meillä oli juuri silloin avautunut mahdollisuus tutustua toisiimme aikuisina ihmisinä, ei vain isä lapsi suhteena, vaan keskustelun kautta toisemme todella tuntemaan. Lapsi ei ymmärrä vanhempiansa, kuten aikuinen aikuisen, isä tai lapsensa ja päinvastoin.

Äitini kanssa meillä oli mahdollisuus puhua ja muistella, liian vähän, kuten jälkeen päin huomaa.

Luopumisen tuskaa, kuinka sen selittää.
Se on osin itsekkyyttä, ei haluaisi antaa pois mitään mikä on rakasta, tai tärkeää.
Minua ei harmittanut kolarin taloudelliset menetykset, ei, vaikka riitelin korvauksista periaatteesta, tunsin että minua haluttiin pettää, ja riitelin oman asiani puolesta.
Luovutin paljon enemmän, ja se asia vaikuttaa elämääni edelleenkin.

Raha ja tavara, mitä se on henkisen perinnön rinnalla. Valokuvat voivat hävitä, mutta muistot säilyvät.
Kun kerrot lapselle omia muistoja, maisemista ja taptumista, maalaat samalla hänen mieleensä kuvan joka säilyy.
Ehkä he näkevät muistoissaan meidät juuri niissä tapahtumissa joissa olimme läsnä, tai muistavat niissä tarinoissa joita heille kerroimme, kuten mekin muistamme vanhempiamme, isovanhempiamme, ja meille rakkaita ihmisiä.

Rakkauden luontoon, tutustumisen kasveihin ja eläimiin, olen yrittänyt siirtää perintönä lapsiini ja heidän lapsiinsa.
Pikkumies, lapsenlapseni lapsi sanookin; "Mummi, mennään sinne metsään, siellä on kivaa, siellä on niitä Mörri-Möykyn koloja ja pesiä, mennäänkö tänään taas!"

Siinä uskon olevan parhaan perinnön jonka voin jättää. Rakkauden käden ja sanojen jälki on lähtemätön viiva sukupolvien yli.
Siitä on kaikkein vaikeinta luopua, menettää ja jättää, molemmat vaikeita

Rivit kuuntelivat sanojani.

Rivit jotka kuuntelivat.
Kun elin elämäni tähänastisia vaikeimpia vuosiani, oli päiväkirjamainen kirjoittaminen ainoa terapia.

Useita ketoja päivässä istahdin pöydän viereen, otin kynän, avasin lehtiön ja itkin suruni ja epätoivoni lehtiön riveille.
Siellä ne ovat tunnelmat tavoitettavissa niistäkin päivistä jotka muutoin kulkivat ohi muistoja jättämättä.

Ainoa terapeutti, ainoa tosi ystävä kun kaikki muu oli hukassa, oli kynä joka piirsi ajatukset päiväkirjaan.

Suosittelen kaikille. Yksin puhumista pidetään merkkinä hulluudesta, mutta hulluuden ja nerouden välillä on tuskin havaittavissa oleva ero, joten ehkä kirjoittaminen, eräänlainen yksinpuhelu sekin, onkin neron leimaus yksinäisen aivoissa. On edes yksi uskollinen kuulija, se avoin lehtiö joka toistaa vain sinun omia ajatuksiasi.

29.11.2009 Pelko.

29.11.2009 07:29
+1
Pelko saa ihmisen näkemään sellaistakin jota ei siinä hetkessä ymmärrä ihan luonnollisena tapahtumana.

Lapsuudessa muistan pelkotiloja joita tunsin kulkiessani pimeän metsän halki kotia kohti. Pimeys ei ollut täydellistä, varjot erottuivat juuri sen verran, että pelko sai ne liikkumaan. Suurten kuusien varjot makasivat maassa, mutta peloissani näin niiden kulkevan milloin edelläni, milloin perässäni. Tuskin uskalsin hengittää, tai sitten juoksin pakokauhun vallassa tuttua polkua kuullen joka puolelta outoja ääniä.

Pelolla on monet kasvot.
Nyt pelko kasvaa liikkeellä olevan viruksen suuntaan, ettei se vaan iske... ja moni seisoo rokotusjonossa odottaen piikkiä suojelemaan tartunnalta. Moni on jo sairastunut, potee kuumetta ja särkyjä, eikä tiedä "oliko tämä nyt sitä, vai oliko tämä sitä tavallista?" Lieviä muotoja on monella, onneksi niin ja onneksi vastustuskyky kasvaa jokaisen sairastetun flunssan jälkeen.

Pelko työn menettämisestä koskettaa monia tämänkin joulun alla.
Siihen ei auta aina omat lääkkeet, mutta moni on löytänyt yrittäjyyden, eikä sekään ole tänä aikana tae tulojen jatkuvuudesta.
Monella ei ole työtä, vaikka olisi työhaluja.
Joulupukkinakin on niin epävarmat ansiot.

Seinälläni tanssii varjo.
Sytytin keittiöön valot. Ihmettelin suuresti, pieni varjo kulki seinällä äänettömästi, liikkui edelläni, palasi takaisin ja seurasi eteisen läpi makuuhuoneeseen.
Pieni yökkönen oli jostain herännyt lentelemään valon ympärille.
Mistä se, melkein hengettömältä vaikuttava pieni siivekäs on huoneeseen lentänyt, mietin, koska avattavissa ikkunoissa on tiheät verkot, ehjätkin. Ainoa mahdolisuus on, että se lensi illalla parvekkeen ovesta, kun sytytin lyhtyihin kynttilöitä, tai se on vain aiemmin piiloutunut jonnekin rakoseen ja heräsi lämpöön.
Sen riemukasta tanssia saan seurata seinälläni. Varjo on pieni piste, häipyy ja kasvaa hetkessä... mutta pelkään, oikeastaan tiedän, ettei sen lento kestä pitkään....

Sukuun kuluvan henkilön sairaus on edennyt.
Varjot tanssivat mielessä, pelko menettämisestä on kasvanut edessä olevaksi vuoreksi jonka ylittämiseen hänen voimansa eivät riitä ellei ihmettä tapahdu.
Tuntuu kuin olisimme viime viikot kulkeneet halki pimeän metsän jossa varjot uhkaavat, leikkaavat poikki polkumme ja kulkumme on vaivalloista.
Hetkittäin voi valo siintää edessämme, kunnes pimeys palaa ja varjot kaatuvat...
Pelko ei auta, ne varjoistakin kohdat on kuljettava...
vaikka ne tanssivat mielessä.

Perhosen varjo tanssii elämän iloa, vielä hetken, kunnes pienet siivet väsyvät ja on vain muisto aamun hetkestä.
Se hetki koittaa, molempien varjojen kautta mietin elämää ehkä tarkemmin kuin pitäisikään aamussa, jossa perhonen heräsi... mistä lie.

Kadoksissa, unohtunut.

Vanhemmiten muisti on kuin vanhan talon ullakko. 
Tavaraa on paljon, mutta kaikki hukassa.

Yksin asuvana ei voi ketään syyttää auton avaimen, rahakukkaron, tms. hävittämisestä, vaikka olisi niin helppo sanoa jonkun ne vieneen, itse kun laitan aina ne tuohon samaan paikkaan. Vaan, kun en laita ja sitten etsin.
Muuttaessani muutama vuosi sitten jouduin siirtämään monia tavaroita "uuteen talteen", eli se tuttu olohuoneen hylly sai täällä uuden järjestyksen. Passi ei ollut entisellä paikallaan, tärkeä kansio löytyi ruoka-ohje kansion paikalta kirjahyllystä ja jotain on hukassa edelleenkin. Onneksi kaikki tärkeä on tallessa, mutta missä, sitäpä pitää useinkin itseltänsä kysyä kun totutut rutiinit ja paikat ovat muuttuneet.

Vanhenevan ihmisen ei pitäisi vaihtaa sitä tärkeää paikkaa, " tänne jonnekin minä sen laitoin " on osoittautunut usein ihan vääräksi luuloksi. Etsitty tavara onkin tallessa " kuinka se nyt täällä on, vaikka laitoin sen varmasti tuohon omalle paikalleen. " 
Tallessa sana on hyvä, mutta missä tallessa.
Jossain se on, mutta mikä paikka on jossain.
Joku sen on vienyt, mutta kuka on joku.
Ihmisellä on kiva tapa löytää sopiva selitys - sana omalle muistamattomuudelleen, kun tavarat nyt varmasti olen laittanut juuri tähän.

Kun suuremmasta unohtelemisesta ei ole vielä haittaa, ajetaan pitkiä matkoja hakemassa vara-avainta, kun varmasti otin avaimet käteeni ja kuitenkin ne ovat sisällä ja ovi lukossa.

Kuinka sitten kun pitää kirjoittaa oma osoite muistilapulle kun lähtee ulos ja kun ei muista missä se lappu on ja missä on koti. Sellaista tilannetta ei toivottavasti tarvitse kokea, vaikka sellaisiakin tilanteita tiedän tapahtuneen. 
Ihminen unohtaa kesken kaiken oman nimensäkin. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu muistikeskukselle, kun oma kovalevymme tekee lakon.

Kaikki toiminta joka aktivoi muistia auttaa sen säilymiseen. Siksi tällaiset keskustelut ovatkin osa aivotyötä josta on paitsi iloa, myös hyötyä.

Päiväkirjamerkintänä 21.10. 2010

Herääminen.

  Unen ja heräämisen rajamailla.
  Mikä tila se sellainen tila on, kerron tunteen tuosta tilasta, kun sellaisessa tilassa juuri äsken olin.
Heräsin kovin aikaisin. Ei tullut uni, ei millään sadulla, ei lammaslauman tuomana, eikä kylkeä kääntämällä. Otin lasillisen vettä, jäin sohvalle pitkäkseni ja avasin telkkarin. Katsoin hetken aikaa mitään sanomatonta ohjelmaa, plastiikkakirurgit leikkelevät halukkaita, saavat aikaan uutta piirrettä ja outoja muotoja.
  Jossain katsomisen vaiheessa uni oli sitten tullut. Hyvä niin.
Näin unta, olin erittäin toivoton, olin aikeissa soittaa tuttavalle, katsoin kelloa ja mietin soitanko. Läksin ulos, ilman avaimia, ilman kukkaroa, menin suureen tilaisuuteen, kuuluisia ihmisiä parveili siellä, enkä minä kyllä tuntenut ketään, en niiden kuuluisuuksienkaan tunnettavuudesta mitään tajunnut.
  Eräs mies yritti saada puseron vetoketjua kiinni. Astui eteeni ja pyysi auttamaan. Mitä hyötyä vetoketjun kiinni laittamisesta, kun se oli purkautunut kokonaan irti puseron vasemmasta etumuksesta. Olihan siinä ompelukone, kuin äitini vanha Singeri, langat sekaisin ja rullatkin puoliksi purkautuneina.
  Otin puseron, laitoin langan neulansilmään ja aloin ommella... tulos jäi näkemättä.
  Siihen astui mies jonka tunsin, kuuluisuus kuulemma, mutta minulle hän oli kuin naapurin poika. Tervehdin häntä ja sanoin jättäneeni rahakukkaron kotiin, enkä millään selviä ilman rahaa, joten lainaatko minulle. Tottakai, sanoi ja halasi  minua karhumaisessa sylissään, iso mies, komeassa puvussaan.
  Olin vielä unessa, kuulin ääniä ja aistin etten ole yksin, mutta silmät kiinni mietin mikä ja missä olen.
  Untakin näin, joten siihenhän se tietenkin sekoittui tuo äänien sekamelska, epäselvää mutinaa ja falsettina kohoava sävelkulku jossain takana.
  Olin unen ja heräämisen rajamailla. Aukaisin silmäni, telkkarissa kuvaa ääntä, mutta ei naapureita häiritsevästi, ei isolla, koska siihen nukahdin. Nyt unikuvien  kavalkaadi oli päättynyt, heräsin kuin operetin ensi-iltaan, omalla sohvallani.

Suru.

Viikonloppu ja pari muutakin päivää oli hiukan toisen tyyppistä ajan kuluttamista, kuin tavallisesti.
Hautajaiset ovat yleensäkin sellainen suvun ja tuttavien tapaamishetki, jolloin pitkästäkin matkasta saavutaan saattamaan sukulaista tai ystävää viimeiselle matkalle.
Niin nytkin. Surun ja kaipauksen tuntee, aistii, kokee ja kuulee. Todella kuniita muistoja meille on jäänyt, läheisten kaipaus ja ikävä ovat vielä kuin avoimet haavat joihin sattuu. Vain aika voi niitä haavoja parantaa. Tämän hetken surusta kasvaa muistojen muuri joka on kuin suoja - aita kahden aikakauden välissä. On aika ennen kuolemaa ja aika sen jälkeen. Ennen elämä toi uusia muistoja, nyt entiset muistot tuovat yhä uusia muistikuvia menneisyydestä. On tavallaan hyvä saada elää sekin aika, sen kautta muistot saavat uuden muodon, toimivat ikäänkuin siltana menneisyyteen. Sieltä voi palatapoimimaan rakkaita asioita, palata hetkiin ja tapahtumiin, kuin kuvakirjaan joka ei ole kuvina, vaan muistoina.

Toivon läheisille paljon voimia jokaiseen tulevaan päivään. Kestää hetken nämä vaikeat ajat, mutta hiljalleen tämän hetken suru kasvaa voimaksi. Muistokimppujen kukat muuttuvat muistojen kukiksi, tarinoiksi menneistä päivistä ja iloksi tuleviin.

Sellaista se

Sellaista se on elämä.
>Eilen auttajana, tänään autettavana, sanoi piika, kun kaivoon putosi.<

Olenkohan minä jäänyt auttajilleni velkaa?
En nyt toivo, että minut pitää ihan kaivosta pelastaa, en sinne ole konsanaan pudonnut, mutta itse kyllä mennyt.
Oli sekin homma. Routa kallisti kaivon renkaat ja niiden väliin meni kivi. Eihän se roudan sulaminen kaivoa oikaissut, vaan se oli tyhjennettävä. Laskin pitkät tikkaat kaivoon ja menin itse kaivoon. Yritin rengas raudan kanssa saada renkaita liikahtamaan ja kiven pois saumasta, mutta ei onnistunut ihan noin vain.
Jo ennen tuota toimenpiten harkintaa olin kaivanut koko kaivon ympärille puoli metriä leveän kaivannon, tuohon vinossa olevaan neljänteen  renkaaseen asti, ja sitä vartenkin oli suunnitelma, routaeriste koko kaivon ympärille ja saveus, ettei pintavedet päädy kaivoon.
Sainkin naapurista miehen avukseni, kivi pois rakosesta, renkaat asennettua oikeaan paikkaansa ja sitten se saveus ym. toimet. Raimo, naapurista, ajoi kuorman savea pihalleni ja minä siitä työn ääreen. Siellä se on kaivo suorana pihassa edelleenkin, ollut kaikki nämä yli kymmenen vuotta. 
Eli sellaista se elämä ja kaivo.
Mutta se velka. Olenko jäänyt auttamisvelkaa, huutakoon hep joka niin tuntee!