Lapsenlapsen lapsi ja äidinäidin äiti.

"Mummi. Mummi onko meillä vielä ovet lukossa, laitoitko ne lukkoon illalla?"
"On lukossa, miksi sitä kysyt"
"Silloin meillä on täällä turvallista. Ei mikään pelota kun olen täällä mummin kodissa."
"Mitä ajattelit kun kysyit ovatko ovet lukossa?"
"En tiedä"

"Mummi. Haluan muuttaa asumaan tänne sinun luo. Sinä olet kiva ja rakas mummi."
"Äidin tulee sinua ikävä jos muutat mummille. Sinähän voit tulla tänne aina kun haluat."
"Eeeii.... äitikin on asunut sinulla mummi, sanoit itekin niin, minä haluan..."
"Mummi on jo vanha ja sinulla on päiväkodissa kavereita joiden kanssa voit leikkiä. Kun kasvat vähän niin sitten voit muuttaa jos silloin vielä haluat tulla mummin luo."
"Haluan.... mummi minä olen jo kasvanut kun söin puuron loppuun. Minulla on näääiiin isot kädet."
"Kevin. Mummi piirtää kuvan sinun käsistäsi. Laitetaan se kuva skanneriin ja tallennetaan tietokoneelle. Laitetaan se kuva albumiin ja sitten isona voit katsoa millaiset kädet sinulla oli 20.05.2007."
"Jooooo......"


"Mummi. Minne talteen laitoit ne käden kuvat. Sinä olet ihana mummi."
"Älä rakas lapsi noin kovasti hali. Mummi tukehtuu.... ja sinä painat jo niin paljon että..."
"Minä rakastan sinua.....(niin minäkin sinua Kevin kulta) ... haluan istua sinun sylissä"

 Aamulauseita ja käsien kuvat muistiinmerkittiin ja tallennettiin  20.05.2007. mummin kodissa.

Valvoessa mietittyä.

  Nukkuu eli valvoo, samoin ne vuorokaudet vaihtuu.
  Jostain syystä digimittari jonka pitäisi vain näyttää lämpötilat sisällä ja ulkona, on alkanut herättämään minut kello 01.01, nukuin tai valvoin ja nyt valvoin, mutta olin kyllä asettunut odottamaan nukkumista. Parempi nyt avata telkkari ja tuijottaa katsomattomia ohjelmia. että mitäkö ne ovat, kaikkimitä sieltä näin yöllä näkyy, on katsomatonta.
  Kuppi kahvia vaihtaa ainakin tunnelman.
  Eikä tässä tarvitse kuin neljä tuntia ja taas on valmiina lenkille. Olispa koira! Olisin, tai jos minulla olisi, voisi mennä lenkille tähänkin aikaan, mutta taitavat kylällä ottaa kiinni hulluuden vuoksi, jos tässä näillä tunneilla ihan yksikseni tuonne raitille pakkaan.
  Parempi antaa olemattoman unen mennä menojaan ja herätä mittaamaan omia ajatuksia. Joskus niillä on pakottava tarve tulla ulos, mutta jos asettuu koneelle aikeena kirjoittaa, ei tule mieleen kunnollista lausettakaan.
  Äitien hätää on ollut pakko miettiä. Tuntuu kuin yhteiskunta olisi sulkenut korvansa uupuneilta, tai toinen mahdollisuus joka näissä kotien tragedioissa voi olla taustalla, on ihmisten lyhytjänteisyys. Mitään ei jakseta, mitään ei yritetä kahta kertaa enempää.
Kun lapsesta saakka kaikki tulee valmiina, kuin kaupan hyllyltä, melkein kaiken saa kun osaa ruinata ja pyytää. Kun lapsi ei saa kaupassa karkkia, se menee ja varastaa sen, valvontaahan ei juurikaan ole ja monet lapset ovat oppineet näpistämään, työntämään purkan taskuun eikä äitikään moiti, no sehän oli vain purkka.  Kotona ei vaadita siivoamaan, ei laittamaan ruokaa, ei huoltamaan omia vaatteitansa, kaikki tulee jonkun muun tekemänä. Sitten kun on oma perhe ja pitäsi osat jotain tehdä ja kaikesta vastata, loppuu kärsivällisyys, loppuu rakkaus ja mikä tärkeintä loppuu elämisen taito.
  Avioerojen ja avoerojen määrä on suuri, koska ei osata ratkoa ongelmia. Usein ongelmat ratkotaan nyrkein, kun sanat puuttuvat.
  Kodissa voi vallita kaaos, mitään ei laiteta paikoilleen, mistään ei ole väliä. Käytetyt astiat homehtuvat pöydällä tiskaamattomina, likaiset vaatteet lojuvat pitkin lattiaa puhtaiden kanssa sekaisin, kaapit pursuavat käyttämättömiä vaatteita ja lisää hankitaan, kun muoti vaatii. Voi olla ettei se perheen toinen osapuoli, kumpi tahansa, ole tilanteeseen tyytyväinen, vaan alkaa vaatia muutosta. Silloin on piru merrassa. Ei ole hyvä niin, ei hyvä näin ja sotaan on syy. Koti on paikka kaikille, mutta siitä huolehtiminenkin kuuluu kaikille.
  Lapset pitää opettaa ottamaan vastuuta.
  Mistä se oppi ja elämän taidot ammennetaan ellei kodista. Nyt suojellaan lapsia perheeltä. Mitään kuria ei saa olla, aina on jollain viranomaisella sanansa sanottavana, mutta kun kuritta ei mikään kasva. Kuri ei saa olla ruumiillista, mutta sanallinenkin kuri on nykyisin pannassa.
En voi ymmärtää että siihen aikaan kun itse olin nuori, olisin voinut vaatia apua yhteiskunnalta, jättää kotini hoitamatta ja odottaa rahaa tai tavaraa jostain sosiaalitoimistosta. Ei sitä siihen aikaan käytetty ulkopuolisia apuja ja avioliittoja ei puerttu ensimmäisen riidan jälkeen.
  Säälittää tämä nyky meno.
  Onneksi omat vanhempani saivat kurittaa ja opettaa meistä lapsista työtä tekeviä, itsestämme ja teoistamme vastaavia aikuisia.

Siirrellään.

   "Huonekalujenvaihtoviikko."  Yhtä hirviömäistä touhua kuin tuo sanahirviökin yhteen kirjoitettuna.
Kirjahylly, joka on enemmänkin palkintokaappi ja lasikaappi, kaappi pikareille ja laseille joita ei koskaan käytetä, mutta jotka vain odottavat käyttöä, kun aikanaan mieheni 50 vuotisjuhliin ne hankin ja sarjoja on sitten saatuina lahjoina täydennetty, eli ovat täydentyneet.
  Nyt laitan ne myyntiin, lasia, posliinia, taidelasia, taidetta muutoinkin, huonekaluja, kankaita, vaatteita... yms... yms. Koti on kuin vähittäiskauppa jossa on paljon myytävää, paljon myös annan pois, olen kantanut vuosien aikaan kirpputoreille omia ja saatuja tavaroita ja niitä on vielä.
  Kunhan löydän mieleiseni uuden sohvan, annan vanhan pois.
  Hiljainen aamuhetki on käytetty eilisen siirto operaation jälkien siivoamiseen ja järjestelyyn. Tässä pitää olla kuin apinahäkissä, hiljaa ja uusia pahantekotapoja suunnitellen. Eräs henkilö joka oli ollut tekemisissä apinoiden kanssa, hoitajana, sanoi, että miettiessään apina on kuin pieni villi lapsi, miettii mitä pahaa tekis kun liikkeelle lähtee. Sieppaisko kaverin banaanin, vai hoitajan työkalun.
  Mitä seuraavaksi siirtää, mitä heittää pois, jos tässä jotain muutoksia muutoinkin on ajatuksissa, niistäpä ei enempää. Rakkaus ohjaa ihmistä, mutta omat suunnitelmat ilman rakkauttakin. "Ota tuostakin nyt selvää" sanoi ystäväni. Sepä se, kun ei ole selvää minullakaan, kunhan siirtelen huonekaluja ja ajatuksia tämänkin päivän. Keskiviikkona lääkäri, joten ei voi edes reissuun lähteä.

Kuopion perhesurma pani ajattelemaan.

  Mielen masennus, masennus, masentavaa pimeyttä ja masennusta joka johtaa mielen sairastumiseen ja vastuuttomiin tekoihin.
  Aviomiehen menettämisen jälkeen tunsin olevani pimeässä kuilussa jonka päässä ei ollut valoja. Olin hukannut huomiset, hain lääkäriltäkin apua,mutta kun käteen työnnettiin vain uusi masennuslääkeresepti tunsin olevani kuin pelinappula hoidon ja lääkeyritysten välillä. Jätin ostamatta ne lääkkeet, etsin jotain mikä oli hukassa, saamatta ulkopuolista apua muutoin, kun naapurien huolenpidosta. Oma lapsikaan ei ymmärtänyt, syytti läheisriippuvuudesta, kun joskus oli niin paha tilanne, että soitin hänet tuekseni. Kaikki rakkaus väliltämme on kuollut. En jaksa vieläkään kuulla pelkkiä syytöksiä. Syyt ja seuraukset on mielestäni pois pyyhitty, vaikka sydän on välillä pakahtua tämänkin tilanteen tuomasta hädästä, mutta pakolla ei ihmistä voi muuttaa. Kun olen niin huono äiti ja ihminen kuin sanoo,  sitten olen hänelle liikaa ja voin todella jättäytyä syrjään. Jos perhesuhteet menevät solmuun, en minä ole taikuri niitä solmuja avaamaan.
Parempi sulkea tunteet kuin haavoittua ja haavoittaa.
  Lähiaikoina jo toinen perhesurma.
  Sosiaaliset verkostot puuttuvat ja kunnan kautta saatava sosiaalinen apu ja tuki tuntuu olevan osaamattomissa käsissä kun, vaikka paikalla käydään, ei osata tunnistaa hätää.
  Koulutuksen kautta pitää jokaiseen kaupunkiin ja kuntaan saada ihmisten todellisen hädän tunnistamiseen osaavia ihmisiä, osaavia lääkäreitä ja tukihenkilöitä joille aika ei ole rahaa. On olemassa paljon ihmisiä joille muiden tukeminen ja auttaminen olisi kuin pelastusrengas yksinäisyyteen vajonneille. Yksin eläviä ja elämää kokeneita ihmisiä olisi valmiina auttamaan, kun joku taho ohjaisi auttajan ja autettavan yhteen.
  Minäkin voisin mennä masentuneen äidin avuksi, hoitaa lapsia, auttaa rästiin jääneissä kotitöissä, tarjota keskustelu apua, huolien jakamista, vaikka en osaa hoitaa, osaan kuunnella.
Voin järjestää masentuneelle omaa aikaa, vapaate hetkeä ihan hänelle itsellensä, lomaa tai teatterissa käynti. Aikka jättää kaikki muut murheet sivuubnja ajatella ihan muuta.
  Milloin meillä päästään siihen tilanteesee, että sosiaalitädit osaavat pyytää lääkäriä käymään siellä kodissa jossa masennus ja huolet ovat käsin kosketeltavissa.
  Haloo. Tämä Kuopion perhesuram on taas yksi liikaa. Nähkää ja näkykää auttamisessanne, koska tuntuu ettei sitä todellista hätää sielläkään tunnettu, ei otettu vakavasti.
 Moni kuiskaa hätänsä kun ei ole rohkeutta huutaa.

Pitkospuilla.

Kuin pitkospuut suojelemassa luontoa on ihmisen kulku halki elämän erämaiden.

Yksinäisyys on lepoa henkiselle huonovointisuudelle.

Karuille luodoille ja puuttomille vaaroille lennän etsimään rauhaa ja hiljaisuutta.

Tumma yö.

Kirjoitin runon.
Pimeänä yön hetkenä näin kuvina tapahtuman joka oli ihan pakko saattaa sanoiksi.

Ajatukset tanssivat ripaskaa, jalat hidasta valssia, joten ei ihan tahdit kohdallaan, mutta haitanneeko ajatusten tanssia mielikuvien taivaalla.

Rapuilta on lumet harjattu, polku postilaatikolle syntyi askelista, lehti luettu ja kahvin huumaava tuoksu tuosta mukista nousee sieraimiini jo toisen täyttämisen voimalla.
Ihania ajatuksi tumma yö synnyttää. Kaiken tahdon tallettaa sanoina sieluille jotka seuraajiani ovat.

Runon laulu, maalattu taulu ja musiikin ärjyvät sävelet konserttisalissa, taidetta kaikki.

Haaste ja kertaus.

  Niin se vain käy ettei vapaita paikkoja risteilylle löytynyt minun vapaille päivilleni.
  Kaksi vapaata ei kohdannut ja olen lupautunut olemaan mukana eri tapahtumissa joilla on tarkat päivät ja aikataulu paikalla olemisesta. Lisäksi on lääkärille aika, sitä ei voi sivuuttaa, joten niin jää tämäkin tarjousristeily sitten käyttämättä.
  Kasasin eilen aamulla uusia  kankaita ja kangaspaloja laatikkoon, tarkoituksena miettiä mitä niille teen. Alanko ompelemaan tuosta vain mitä vain, lahjoitanko kankaat hyväntekeväisyyteen, vai vieläkö laitan ne tuonne kaappiin odottamaan aikaa parempaa päätöksien tekoon.
  Lankojakin on joka lähtöön.
  Joskus aikoinaan paikallisia liikkeitä lopetettiin ja jäänöseriä tuotteista sai melkein kun vei pois. Tuli silloin ostettua, mutta silloin ei jaksanut työn lisäksi kutoa ja virkata vapaa-aikoina. Tuli omakotitalot ja ne työt, tuli yksinäiset pitkät vuodet jolloin ei kyennyt keskittymään mihinkään ja tulu aika, että ne langat vain siirrettiin kaappiin ja unohdettiin.
  Nyt olen ajatellut ottaa puhdetyöt esiin, mutta ja mutta, kun pitää istua, turpoaa jalat ja sitten on entistä vaikeampaa lähteä liikkeelle.
Tänään on punnerrushaasteista 75 tehtynä. Kun loput 40 on vatsalihaksia kiusaten tehty ja olkapäissä ja ojentajissa polttelee, on aika ulkoilun. Liikunta se on joka vetreyttää, ei pelkkä aivovoimistelu ja asioiden puntarointi tuo iloa eikä elämänhalua. Harmittaa vain tuo paikkojen loppuminen risteilyltä, nyt olis ollut ihan kiva ottaa pieni vapaa kaiken miettimisen jälkeen. Joskus toiste ja toiseen laivaan.

  Pöydällä odottaa kielikurssin kirja kuin pilkaten unohtamista, vaikka on näkyvissä ja silmissä monta kertaa päivässä ja monta kertaa avaan kirjan, mutta mikä siinä on, kun keskittyminen on nollaluokkaa. Opiskelusta ei tule mitään ilman kertausta, sanoi poika kun tyttöä suuteli ja tyttö ihmetteli miten nenät laitetaan, kun ne on tiellä. Aina on kaikki otettava vakavasti ja uusittava tarpeeksi usein. Ettei pääse unohtumaan, niin, kaikki unohtuu. Käyttämättömät tavarat kaapin laatikkoon ja taidot ruostuvat kuin tuppeen jätetty puukko.