Aamulenkillä kuvattua, illalla muisteltua.

Viime yö oli unien yö.
Uni oli katkonaista, mutta unikuvia muistan nähneeni, muistan jopa mitä tapahtui, ketä oli unessa mukana, mutta millään en muista mitä sanoja kirjoitin siihen harmaaseen puun pintaan jonnekin asuntoon vievien rappusten ylimpään askelmaan.
Siinä oli talouspaperiin kääritty kuollut rotta.
Siirsin sitä hiukan sivuun, että viimeinenkin sana kirjoituksestani mahtuisi siihen. Oliko unessa kuollut rotan raato tärkeämpi kuin minun ikuiseksi tarkoitettu sanomani puun pintaan kirjoitettuna. Mitä se rotta merkitsi?
En jaksa kaivaa unikirjaa esiin, mutta tuskin sitä sinne on edes selitetty.

Tänään katselin asuntoja, tein hintavertailuja ja soitin nykyisestä asunnostani pari puhelua selvittääkseni kuinka ja mitä, paljonko, vai eikö mitään. Kuulin, että täällä on useita tyhjiä asuntoja. Missä ovat nuoret paikkakunnalta? Eikö ttäällä ole enää muita kuin oppilaitosten opiskelijoita, joita heitäkin tuntuu olevan lähistön asunnoissa vähemmän kuin aiemmin.

Taitaa se minun seuraava muuttono olla pohjoiseen päin, koska ja minne, jää nähtäväksi. Haaveilen lumisesta talvesta ja valoisasta kesäyöstä. Sellaisen saa muuttamalla kohti pohjoisnapaa, ainakin siihen suuntaan.

Minne on kadonnut minusta se leikkimieli jota voisi sanoa ihan lapsellisrksi innoksi nähdä ja kokea kaikkea uutta. Onko tämä kulkemista kohti seesteistä vanhuutta jossa mikään ei olniin tärkeää että ottaisi riskejä saavuttaekseen sen? En halua olla huivipäinen mummo keinutuolissa, vaikka anoppilan keinutuoli onkin huoneessani. On muuten miesvainajan ainoa perintö. Hyvä kun sekin, hän sanoi, kun sitäkin jo yksi vävy piti omanaan. Aika aikaa kutakin, perintökaluja jää ja jaetaan, mutta kiinnostaako nykyisin ketään nuo vanhat kiikkustoolit.

Minulla olis paljon sanottavaa, paljon jaettavia kokemuksi ja koettuja elämyksiä joista olisi kiva keskustella, jakaa toisenkin kokemuksia samalla. Nyt ei ole ketään, ystävätkin ovat unohtaneet yksineläjän omissa kiireisissä elämänvaiheissaan. Sellaista elämä on, totean, ennenkuin itken.

Syksyä.

Lehti puusta...

Veren punaiset lehdet putoavat polulle. 

On syyskuun 16 päivä vuonna 2016 ja illalla kuu näkyy täysikuuna.

Pitänee lähteä katselemaan iltataivaalle aamutaivaan sijaan. Eilen illalla taivas näytti mustanpuhuvalta, aamu sentään valkeni selkeän taivaan alla.

Tekisi mieli ottaa kantaa noihin lakivaliokunnan päätöksiin ja esityksiin.  Näyttää olevan päättäjillä kirjat lukematta ja asiat menevät kuin huonolta oppipojalta, joka sentään oppi iskemään vasaralla naulan kantaan. Ministerit hakkaavat pelkkää hutia, koloja lankkuun muiden korjattaviksi.

Tavallisen kansan ääni on hävinnyt kokonaan.

Raha puhuu, kuten voi odottaa liikemiestaustaisen pääministerin johtaman hallituksen toiminnasta. Annetaan sinne missä sitä jaetaan taskuihin, eli yrityksille, joiden luulisi selviävän ja pitäisi selvitä omillaan. Joka ei selviä, tehköön konkurssin.

Yritykset palkkaavat työntekijöitä joiden palkasta osan maksaa valtio, joka juuri jakoi niille yrityksille tukiaisia.

P..rkele sanon, mutta joku päivä nousen pallille ja huudan mielipiteeni niin että kuuluu. 

Murretta muistin mukkaan.

Lapsuudessa kuultu ja puhuttu murre jää muistiin, mutta kun asuu ja elää muilla murrealueilla tulee puhuttuun kieleen vivahteet ja painotukset, eikä enää edes itse pysty erittelemään mikä on muistettua, mikä muualla tarttunutta.

Meillä kotona puhuttiin oman paikkakunnan murresannoilla, liekkö se sitte sitä oikiaa keskipohojalaista sekkää mitä muistan.
Jotaki asoita on koko ikäni tullu selevitettyä muillekki sillä pohojalaisella leviällä tyylillä, sanoja säästämätä, eli suoriksi on ollu tapana sanua ja tottuuesa pysyttyä.

Ko monestikki pyörii mielesä ny vanahetesa se lapsuuven aika jollonka ei maailiman suurutta tienny eikä rajoja tuntenu, tiesi vaa omat ja naapurin rajat.
Jos sillon ois joku kysyny jotaki tietua ulukomaista olis pakko ollu tunnustaa tyhymyytensä, ku ei tuntenu ees kotimaata. Lapsen opit oli enemmänki käytöstapoja ja kohteliaisuutta kotona opittuna, siinä kotitöitten sivusa se oppi lapsen mieleen iskettiin, puhheella ja esimerkillä. Kirijoista opittiin sitte koulukkaina mitä kuki muistiinsa sai mahtumaan. Palijo on mulla muistisa sitä tietua jota kansakoulusa jajettiin. Ei oo tarvinnu ikkään laiskanläksyjä tehä, eikä laskukonneella hintoja yhteen räknätä. Kai se on isän perintyä tämä omaki meleko hyvä laskupää. Isällä se oli melekeen ilimiömäinen, koulua käymättömänä oppi kaikki taijot ku nuoremmat velijet kävi koulua ja isä kuunteli ku ne teki läksyjään. Isä sano olleensa ropsimehtäsä ku muut pojat oli koulusa. Olihan niitä kaheksan velijestä, yksi kaatu sojasa, se oli minun kummiki.

Vanahemmilta perityt taijot pitäs aina siirtää seuraaville sukupoloville, vaan tahtoo ainaki näinä aikoina olla nii, että nykypolovilta jää tuleville siirrettävvää vaan tuo puhelimmeen tuijotus ja naputtelu. Siinä ei kyllä palijo taitua tarvita, jokkainen ossaa sen opettamata. Toista on ne vanahan kansa puhetyöt. Niitä oli reen tevosta sukan kutomiseen ja kaikkia siltä väliltä. Kaisa-mumma teki palijo kutomuksia sukkatikkuilla. Monetkohan välihousut kuto villalangasta, kuto naapureillekki ja virkkasi palijo hammeitaki, alushammeina niitä pijettiin sillon villasta virkattuja, ny ne on suurinta huutua muotitietosille. Vanahat hammeet, nostalgiaa niin ku puulusikat, vaikka neki tehhään nykysin konneella, ennen isäki ne vuoli a,usta loppuun niinku puu kauhatki. Koulun keittolaanki Sirmalan Aune tilasi ja isä teki. Minä vein ne omasa kainalosa koululle ja muistan vieläki kuinka ne oli siliät ja komiat, puhasta koivua.

Miten se onki se lapsuuven aika nykkyisin usiasti iltasella mielesä.
Ku otan ihte kujelman kässiini nii sillon tullee mumma mieleen ja äiti. Oli siinä äitilläki sukkapari poikinee kujottavana ko meitäki oli viis lasta, penikoiksihan sillon lapsia sanottiin. Menkää ny pennut kartanolle huutamasta. Eikä se ollu mikkään loukkaus, se oli puhetyyli.
Muutamasa talosa oli meilläkipäin suuret lapsilaumat, viiskitoista jalakaparia vanahempien lisäksi tartti palijo sukkia. Ihtehhän ne kujottiin, eipä niitä palijo kaupoista  ostettu, ei tainnu ees saajakkaan.
Köyhimmille jajettiin kunnan puolesta kumisaappaita, ei meille taijettu niitäkään antaa.

Muistan ku talavella lähin lainastoon Pylyväsperälle. Lunta oli haaruksiin asti ja öiti kahalata Jokilehon peltoja pitki ja jojen yli ku ei ollu tietä eikä polokuja. Oli pakkastaki melekosesti, mutta ku o,i ,ujettavaa saatava, vaikka siittä ei kotona tykätty, oli pelekkää turhuutta ja syntiä jos halus lukia rommaanin.
Niin tuo lainastoreisu ois jääny tekemätä, jos en vohkinu isän kumiteräsaappaita porstuasta jalakaani. Neki oli lunta täynnä ku Pylyväsperälle päästiin ja arvatenki sanomatakki selevää että oli varpaat jääsä ja aamulla isän saappaat litimärkänä porstuasa ku se teki lähtyä Kettukalliolle kiven hakkuuseen.
Monesti nuita tullee muistelluksi ku yksin  ollesa vaikka silimiin sattuu lehestäki joku juttu joka pallauttaa mieleen vanahaa kojettua ja kuultuaki.
Kaikkia ei ihiminen muista eikä oo väliksikkään kaikkia mielesään kulettaa koko elämän aikaa. Ko unehuttaa jotaki tullee tillaa uuvelle. Joskus uusi voiki olla sitte enämpiki  ku vanahan kertaaminen.

Niin on aika kulunut, kuin on luoja antanut.

Niin on aika kulunut, kuin on Luoja antanut.
Talvi vaihtui kevään kautta kesäksi ja nyt on syksy ihan tuossa porraspäässä värjäämässä puiden lehtiä punaväreillä. Pihlajan marjaterttujen runsaus on yltäkylläistä. Enteileekö lumista talvea vanhan sanonnan mukaan?
Ei talvi tavoittaan mene. Lunta ja pakkasta vuoroin koettelemassa niin ihmisten kuin eläintenkin kestävyyttä.

Näin kauniina aurinkoisena syys sunnuntaina tulevat mieleen lapsuuden puolukka retket ajalta jolloin isäkin oli mukana reppu selässä ja ämpärit käsissä kerääässä talvimarjoja joista osa vietiin aina Sorviston koulun keittiöön oppilaiden ruokaan käytettäväksi. Niitä aikoja on suorastaan ikävä. Menimme nevan poikki Latvalaan vievän polun varrella olevalle kankaalle voileivät ja eväsmaitopullot mukana. Silloin ei pelätty saastuttavia mikrobeja ja bakteerien tarttumista ja kulkeutumista kädestä suuhun, syötiin repusta auringon lämmittämät leivät ja juotiin maitoa päälle eikä meillä ollut ripulin pelkoa. Korkeintaan liikaa marjoja syömällä sai vatsan kouraisemaan.

Nykyisin on muka vaarallista käyttää maitoa jos maitopurkki on unohtunut pöydälle!
Niinpä niin. Nyt meillä on tarjolla vain sellaista maitoa joka on lypsetty päiviä aikaisemmin ties missä navetassa ja ties missä päin maata, maito on vanhaa jos purkin avauksessa jopa purkitettaessa!
Ennen joimme maitoa joka lämpisi kotona ja eväsrepussa, mutta oli samana aamuna kotinavetassa lypsettyä oikeaa maitoa. Sitä meidän pöytäämme pitäisi saada sellaistenkin joilla ei ole lehmiä navetassa.
Meille juotetaan käsiteltyä maitoa joka on minullekin aiheuttanut maitoallergian. Kuinka monelle muulle ja löytyykö taustalta se AIV rehukin jos aletaan oikein rehellisesti tutkimaan mitä lehmille syötetään rehuna.
 Ennen lehmätkin tyytyivät syömään pelkkää heinää, ilman mausteita.
Nykyisin mikään ei ole aitoa, vai onko mikään aitoa.

Pyrkimys ja päämäärä eivät aina kohtaa toisiaan kuvitelmien kaltaisina.
Tiede ja todellisuus ovat etääntyneet toisistaan eikä päämäärää tunne kukaan, mutta väliaikatiedoilla ruokitaan ihmiset ja eläimet!

Loma ja lumi.

Talven tavat, lumi ja pakkanen.

Kotimatkalla auton mittari näytti pakkaslukemia joiden vaihteluväli oli monta astetta.

Korkeimmilla paikoilla pakkanen kiristyi, parhaimmillaan mittarissa  - 32 astetta.

Lomalla on oltu, pakkasta koettu ja lumitöitä oli kotona edessä. Kiitos ystävälle joka lakaisi rapuilta lumet, oli kuin joku olisi ollut kotona, mutta kyllä tänään lapioon oli tartuttava.

Olen kameran mukana kuljettaja, nyt meni kameratta ja siksipä kuvittakin suurin piirtein, vain joitain Ipadilla ja puhelimella, mutta niitä ei oikein kunnon kuviksi voi sanoa. Muistot mielessä, se onkin paras tapa. 

Lomahuoneiston terassi odottaa kesää ja grilliä, vaikka kyllä siellä systeri aamupäiväkahvia kävi juomassa, pakkasesta huolimatta.

Kovin vähän oli lunta tuollakin.

Omat terassikukat ovat saaneet lumikuorman, mutta kauniita ovat näinkin.

Harmituksiakin.

Ei se ilman harmituksia, vi... jne tuksia mennyt tämäkään viikko.
Mikä se tämä hiton epäonnien  seitsemän vuotta on kohdallani menossa ja päällä kuin jää kuori järvien vesillä. Valoa näkyy heikosti.

Turhaan sitä on omia vaivojansa valittaa, muilla voi olla vielä huonommin. Tulee vain mieleen, että paremminkin voisi olla.
Talvi ei tavoittaan mene, eikä se sitä nytkään tehnyt. Toi pakkaset vähälumiseen talveen. Monilla on varmasti vesijohtojen sulana pysymisestä huoli, lumieriste puuttuu. Silloin Mankkaalla asuessamme meilläkin jäätyi tien alla kulkeva kulmävesiputki. Vesimittari oli sula, mutta vesi puuttui. Talkoilla sitä sitten sulateltiin kaikilla keksimillämme keinoilla ja saimmehan me sen auki. Espoon vesilaitos ei kyllä keinostamme tykännyt. Mittarin ohi kun virtasi iömaista vettä, ei hyötyyn, vaan hukkaan.

Mitäpä murehtia muiden suruja.
Nyt kun olen yrittänyt olla irti virkkuukoukusta ja sukkapuikoista ovat sormet hiukan paremmin toimineet, mutta oireettomia eivät ole. Rannekanavan ahtaus, nivelkapselissa jotain... Kaikkea en tiedä, mutta toivottavasti joskus vielä saan kudottua keskeneräiset kutimet valmiiksi.
 Huomenna olis tarkoitus päästä tuonne pohjoiseen, ehkä se tämä pakkanen hellittää ja reissusta ei tule vain sisätiloissa vietetty viikko. Katsellaan... Pitäähän näitä mietteitä purkaa ulos... Harmituskin helpottaa.