Hukkattua aikaa ja tavaraa.

Eipä turhempaa työtä ihminen itsellensä järjestä, kuin vaatehuoneen myllääminen.
Eikä yhtään rättiä roskiin. Olisi niitäkin, mutta kun tuota ja tuota voisi vielä pitää, tuota voi muokata ja tuosta saa vielä jotain kun tekee muutoksia.

Monta vaatetyytliä ja muodonmuutosta on tapahtunut sillä ajalla jonka vaatekaappini sisältö on odottanut muodistamista ja uudistamista.
Paljon on tallella turhaa tavaraa, mutta eipä ole tarvettakaan rynnätä jokaisille "sikapäiville", ei "hullujenpäivien" ryysikseen, eikä 70% ale houkuttele ylijäämäkamalla ja vanhalla muodilla. Uuteen, laadukkaaseen muotiin,  ei ole kertakaikkiaan varaa näillä eläkkeillä.
Puen ylleni äidiltä perityn laamapaidan ja tunnen kuinka se puhdas puuvillainen paita on pehmeä iholla ja lämmittää kuin äidin halaus. Kiitos äiti, silloin myytiin laatutavaraa aluspaidoissakin ja kotimaassa valmistettua, eikä "maksanut maltaita".

Vein eilen pyykkikoneeseen muutamia halpatuote T-paitoja, nyppyyntyviä, venyviä, vanhan näköisiä ensimmäisen pesukerran jälkeen! Eikä niitäkään ihan eurolla saa, mutta en enää osta halpaa joka on halvan näköinenkin.
Ellen voi ostaa laatua, olen ostamatta ja kuljen ryysyissä.
Yhtä, rakastamaani puseroa olen käyttänyt jo kymmenen vuotta, sattumalta ostanut hyvää laatua ja en häpeä laittaa päälleni, vaikka eräs tuttavani kerran sanoikin, että "tuo on sinulla aina päällä kun näemme."
Voi halvattu, en ikinä paina mieleeni  millainen paita ja jakku hänellä on, minulle muut asiat ovat tärekämmät kuin hänen vaatteensa! Enpä sitä hänelle kertonut, olisi ehkä loukkaantunut kun niin vähän hänen vaatteisiinsa kiinnitän huomiota.

Sama tilanne on, kun menen jonkun kotiin vierailulle, tai juhliin vieraaseen paikkaan ja sitten minulta kysytään milläinen se koti oli, tai mitä siellä juhlissa oli, oliko koristeltua ja tyylikästä, mitä tarjottiin, tms.

Ei minua kiinnosta katsella kenenkään kotia sillä silmällä, että siitä pitäisi joillekin kertoa. En välttämättä muista minkä värisellä sohvalla, tai tuolilla istuin. Miksi niillä asioilla olisi niin suuri vaikutus, että jokainen pienikin yksityiskohta olisi rekisteröitävä muistilokeroon?
Olemme joskus tuttavien kanssa tarkastelleet jomman kumman kotona olevia esineitä joihin on liittynyt muistoja, tai joita on saatu lahjoina. Sellaisen muistaa, muta ei kai ole tarpeenkaan. Hyvä kun muistaisi omat kamat, niitäkin on joskus hukassa.
Eilen etsin pitkää yöpaitaani, Se olisi ollut pesuun menevä, muta ei sitä mistään siihen hätään etsimällä löytynyt. En ole kylässä riisunut, kotona sen olla pitää!
Että ihminen ei tiedä mihin laittaa... ja selvisihän se illalla.
Olin jo sunnuntaina keräämässä pestävien vaatteiden kasaan sellaista joka ei vielä pyykkikorissa ollut. Löysin muutamia vaatteita ja puhelin soi, apuani tarvittiin toisaalla, viskasin vaatemytyn eteisen naulakon vieressä olevalle hyllylle jossa oli autonpesuun tarvittavia aineita ja ikkunariepuja.
No, siitä se yöpaitakin sitten, kun pyykit olivat jo kuivumassa.

Jos pitää jotain piiloon laittaa, vaikka itseltänsä, laita se mahdollisimman näkyville ja taatusti et sitä siitä paikasta osaa edes etsiä.

Muistoja laatikossa.

Lokakuu, ruskaa, tuulet ja keltaisten lehtien peitto nurmikoilla, kunnes sateet saapuvat,

Luonto puhuu paisteella, tuulella ja pakkasella.
Oli kaunis kesä, lämmintä ja kuivaa. Joka puolella näki kuinka kasvit ja luonnossa liikkuvat eläimetkin kärsivät helteistä. Keskellä kauneinta kesää osa koivuista tuuditteli kellastunei lehdin koristettua latvustoa ja metsän eläimet hakivat pihoilta juotavaa. Näkyi kuolleita eläimiä joilla ei ollut juomapaikkaa, koska pienet purot ja lammikot kuivuivat sateettomana kautena.
Viljasadot jäivät osassa maata kovin heikoiksi, joskin laatu oli sitten parempi, kun kuivia päiviä riitti korjaamisajankohtaankin.

Komeita revontulia on lokakuun alku tarjonnut pohjoisen taivaalla.
Vihreitä, vihreitä, missä muut värit revontulista? Aurinkotuli, mikä on sen merkitys ilmakehän muutoksissa?
En ole asiantuntija, siksi jätän ajatuksen väreistä ja odotan, että kyllä ne vielä moniväreisenäkin hehkuvat yötaivaalla.

Valosaaste kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä estää komeiden ilmiöiden näkemisen, mutta kuvaajat jakavat kuvia ja niiden kautta aitojen revontulien näkemisestä paitsi jääneet saavat jonkin tunnelman taivaallisesta valosta.

Korpifilosofina minä olen paljonkin miettinyt viime kuukausien tapahtumia taivaalla.
En koskaan muista nähneeni niin erikoisen värisiä, saven harmaita pilvimuodostelmia ja toisena hetkenä mitä värikkäämmät läiskät taivaalla.
Joskus iltasella pilvien kehittymistä ja auringon laskun niitä värjäämässä, on ajatuksiini tullut, että jotain on maapallolla muuttunut ja muuttumassa.
Mummoni muistutti minua, että raamatussa puhutaan jo ammoisten aikojen  "seitsemästä lihavasta vuodesta joita seuraa seitsemän laihaa vuotta". Monta muutakin raamatun ennusteeksi luettavaa asiaa muistan Vanhasta testamentista ja Johanneksen Ilmestyskirjasta.

Kun ihmisestä tulee vanha, palautuu mieleen monia asioita joita on mielessä muistoina kantanut edes tiedostamatta, että siellä ne ovat vanhat opit ja opetukset, kun haluaa muistaa. Vanhan muistaa paremmin, sanoi moni jo minua aiemmin. Itse huomaan kuinka vähemmän merkitykselliset asiat katoavat muistista. Nimimuisti on minulla ollut aina heikko, muisti valikoi ja tallettaa  sellaiset ihmiset ja nimet, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni. Harmittaakin joskus kesku telun tuoksinassa, kun en muista ihmisten nimiä.
Mitään missejä ja sensaatiouutisten tähtiä en edes ole seurannut ja muut voivat sanoa minkä nimen tahansa, en tunne, enkä tiedä tarinoita. Tuskin olen mitään menettänyt jos en kaikkia julkkikia tunnista?

Eilen etsin tuolta laatikoistani korttia jonka olisin lähettänyt kiitoksena eräälle henkilölle joka teki kaikkensa minun hyväkseni.
Siinä sitä korttilaatikkoa tutkiessani käteeni osui monta sellaista paperia, valokuvaa, todistusta yms. joita jäin ihan ajatuksella tutkimaan.

Oli pojan koulukuvia, rippikoulutodistus ja muita muistoja. Lapsenlapsen ja hänen lapsensa valokuvia, piirustuksia ja hiustupsuja. Siellä oli tallessa eräs joulukorttikin Rakkalle Mummille. Sen kortin minulle käteen ojentaneen henkilön haluaisin tavata vuosien jälkeen. Muistot siitä Joulusta...
Samassa laatikossa oli vanhoja passeja. En ollut tunnistaa itseäni kuvasta!
Arvo oli ihan tunnistettava, komea oma itsensä, saman vuoden passissaan.
Aarteita ja muistoja, liian paljon on kadonnut, onneksi olen hamsteri ja jotain on perinnöksikin jäämässä.
Sitä lähetettäväksi sopivaa korttia ei löytynyt.
Se pitää itse piirtää!

Kun katson ikkunasta ulos ei pimeydessä erotu muuta kuin ohi ajavien autojen valokiilat tummassa tiessä.
Niin on salaisuus tämän päivän kulku, kuin valoton maisema.

Rajojen yli.

Kun elämä vie, eikä vauhti pelota, voi löytää itsensä mistä tahansa.
Viime aikoina olen kulkenut kuvien osoittamissa paikossa mennen ja tullen, kerran viikossa, tai useamminkin.

Siitä vierivästä kivestä puhutaan, kuinka se ei sammaloidu. En halua olla mik''n vierivä kivi pyörimässä alarinteessä hallitsemattomassa liikkeessä. Haluan olla vakaasti omalla paikallani pysyvä, juuri siinä paikassa jossa kulloinkin jalkani maahan osuvat. Ei ole tarvetta seilata maan ja taivaan välillä, eikä pyöriä kuin myllyn jauhinkivi. Riittää, kun tuntuu tukevalta ja turvalliselta polku askelten alla.

Istahdin aamulla, kun pimeys vielä nuokkui maiseman yllä, tähän lampun valossa kylpevän tietokoneeni ääreen ja ajattelin vanhempiani.
Olisi taas monta asiaa kerrottavana, monta tapahtumaa toistettavana ja havahduin. Olin kuulevinani puhetta. Silloin välähti! Minähän voin kaiken aikaa kertoa heille elämästäni, eivät he ole kuin henkäyksen mitan minusta pois. Minussa he ovat aina, eikä sen tarvitse olla mitään henkitiedettä.

Hiljaisessa mielessäni ajatukseni kulkivat oudoille teille, minuuteen ja vielä syvemmälle. Näin itseni ikkunaruudussa vasten ulkoista pimeyttä. Autojen valot vilahtelivat silmissäni kun varhaiset työhön kiiruhtajat ajoivat ohitse. Ajatukseni vaelsivat ja tunsin muistojeni kautta minuun virtaavan lämpimän tunteen. Sieluni silmin näin vanhempieni katsovan minua, näkevän heikkouteni ja epäuskoni, näkevän minut etsimässä sellaista mielentilaa jossa uskon heidän kuulevan minua. Oliko tämä nyt sitä valaistumista josta siitäkin puhutaan? Mikä se tunne sitten onkin, tunsin oman vahvuuteni joka ei häpeä tunnustaa omaa minuuttansa ja sen tuomaa varmuutta sellaisistakin asioista joita sanotaan hulluudeksi!
Hullu tai ei, olen mitä olen, mutta en koskaan lakkaa etsimästä yhteyttä henkisyyteen joka on minulle olemassa.

Nuo kuvat edustavat sitäkin totuutta, että vuosikymmeniä sitten isänikin kulki noita samoja siltoja ja teitä. Silloin oli sodan runtelema maa ja työn perässä mentiin kauas kotoa. Yhä työ kuljettaa ihmisiä rajalta toiselle.
Nykyiseen ihmisten rajojen ylityksiin liittyy paljon muutakin. Kohtalo kuljettaa ihmisiä, mutta, aina on omilla valinnoilla suurin vaikutus jopa rajan ylityksiin.
Olevan ja henkisen rajan ylitys, mielikuvin sekin onnistuu.

Kukat kasvoivat kastelematta, ohi en kulje katselematta.

Pientareelta keräsin kukkia näitä
kukaan ei kauniiksi kaikkia väitä,
mutta kun katsot kuvia hetken
pian teet itsekin  niitylle retken.

Kauniita ovat villikukat
kenenkään hoitamatta iloksemme kukkivat.

Pyykkipadan vahtina.

En valita kuumuudesta, eikä tuuletin humise huoneissani.
Lapsuuden kesät olivat aina kuumia, eihän silloin satanut koskaan, en muista kuin yhden ikimuistoisen päivän jolloin ukkonen pelästytti minut niin, että uskoin kuolevani, vaikka olin juossut piiloon ladon seinän nojalle pystyyn nostetun heinälavan taakse.

Silloin olin äidin kanssa pesemässä vaatteita Yrjölän lähteellä.
Valkopyykki oli laitettu pataan lipeäveteen ja siinä se iso muuripata kuumeni kivien varaan asetettuna alle  viritetyn nuotion tulilla. Painelin lakanoita alas paksulla pyykkikepillä, kun ne nousivat veden pintaan. Muistan kuinka ihailin sitä pyykkikeppiä. Nuoren koivun runko, paksumpi kuin käsivarteni, kuorittu ja monien pyykkien käsittelyssä hioutunut.
Kääntelin sitä keppiä käsissäni, äiti lähti käymään kotona, eikä kotiin ollutkaan pitkä matka pellon pientareita kulkien. Taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä ja jo pyykille lähtiessämme äitikin epäili, että sadehan se sieltä kuitenkin tulee kun pyykit on narulla.

Kohentelin tulta padan alla ja kuulin kuinka ukkonen jyrähti ihan siinä Pupulan ja Yrjölän talojen päällä. Ei satanut mutta tummat pilvet vyöryivät metsän yli ja tuulikin yltyi.
En koskaan ollut muistaakseni pelännyt ukkosta, vaikka eihän sen aikana ulkona oleskeltu. Tuolloin minä pelkäsin, äitikin kotona ja minä pyykkien vahtina, etteivät kiehu yli ja pala padan reunoissa.

En vieläkään osaa selittää kuinka ja mistä se salama tuli, mutta ihan minun olkapääni vierestä salama iski sinne padan alla olevaan tuleen, nosti hiilet ja nokipilven, levitti niitä ja samalla alkoi kaatosade... juoksin minkä jaloistani pääsin, juoksin sinne metsän reunassa olevalle ladolle, ryömin heinälaudan alle ja rukoilin, rukoilin tietämättä ja tajuamatta mitä rukoilin, mutta huusin suureen ääneen, älä tapa minua, äläkä polta meidän lakanoita ja pyykkejä.

Olin todella peloissani, ukkonen jyrähteli ja vettä tuli todella virtaamalla heinälavan rakosista kastellen minut. Ajantaju oli hukassa, oliko aika pitkä vai lyhyt, tuntui ikuisuudelta ennen äidin huudon kuulumista.
"Kipa, missä sinä olet, missä olet, mitä siellä taphtuu...?"
En uskaltanut tulla pois piilostani ja kuulin kuinka äiti lähestyi pyykkipaikkaa. Sitten kuulin kun hän huusi; " Herra Jumala mitä täällä on, hiilet pyykkien päällä, tuhkat ja pyykit sekaisin, voi Herra Jumala!"
"Missä olet, mitä kävi.." ja kuulin kuinka hän lähestyi latoa ja uskalsin ryömiä takaperin ulos ahtaasta piilostani.

Se päivä ei muistoistani katoa, silloin tunsin ukkosen voiman ja myöhemmin olen tajunnut kuinka lähellä oli ettei se salama osunut minuun.
Pyykit selvisivät noki ja hiilisateesta. Sade sammutti nuotiotulen ja pyykit pysyivät lipeävedessä, eivät nousseet padan reunoille palamaan.
Tuhkahan on kuin lipeää.
Valkopyykki oli huuhdottava tavallista useammalla vedellä, mutta valkoista siitä tuli. En edes muista minkä ikäinen olin tahtuman aikana. Äiti joskus muisteli ja sanoi etteihän silloin ollut vielä Pisteen uusi puoli asuttavana, joten sellaisena viiden, kuuden vanhana sitä pyykillä kesäpäivää vietettiin yhdessä äidin kanssa, tai pyykkipataa vahtien.

Nyt ei kukaan keitä pyykkiä lipeässä, ei pese pyykkilaudan kanssa, eikä huuhtele saavissa, jääkylmä vesi talvella, eikä se lämmintä ole vesi kesälläkään, paitsi silloin kun pyykit pestiin jokirannassa ja huuhdottiin joessa.
Sellaistakin ja järvessä avannossa huuhtoen vielä -60 luvulla.
Aina on vaatteet puhtaiksi tulleet ja kivaakin on ollut pyykkirannassa.

Päivääkään en antaisi pois.

Hellekesä.

Tämä kesä jää mieleen kuivuudesta ja kuumuudesta.
Aamullakin mittari näyttää + 24 lukemaa, täysin tyyni ilma ja aurinko paistaa.

Muutakin kuumaa kesässä, autokuumetta, matkakuumetta ja muuten vain kuumetta.
Auton vaihto, tilaa ja tehoa ei puutu nykyisestäkään, mutta syö liikaa minun "ruokarahoistani".
Ei näytä olevan helppoa löytää vain kuvia ja esitteitä katselemalla mieluista kulkupeliä. On lähdettävä koeistumaan eri automerkkejä. Ajoasento on minulle tärkeä, kenties tärkein tässä valintatilanteessa hinnan lisäksi.
Kuinka ihmiset löytävät mieleisensä auton? Pitääkö kaupat lyödä lukkoon heti kun hyvä on löytynyt, uskoa myyjän vakuutteluihin ja ummistaa silmät näkemään myyntipuheen takana olevia juttuja?

Kyllä epäillä pitää ensivaikutelmaa ja epäillä myyjän rehellisyyttäkin, ellei autolla ole takuuta!
Mieluummin korkeampi hinta ja takuu, kuin epävarmuus.
Malleja ja merkkejä riittää jokaiseen makuun, mutta autohan on liikkumiseen tarkoitettu apuväline jonka tarkoitus on palvella tarvitsijaansa parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman pitkään. Ei se saa olla egon mitta!

Eräs henkilö oli keväällä kehunut ostavansa Lexuksen. Naimalla saatua rahaa.
Käyttää hyväksensä sairastuneen vaimonsa omaisuutta. Vaimolle ei ole edes kerrottu, että hän on eronnut ja ex mies hoitaa valtakirjalla metsän- ja tonttiren myynnin. On meillä noita huijareita kotimaassakin, entinen mies huijaa ex vaimonsa omaisuuden ja elää leveillen, vaikka ei omista edes asuntoa!

Onneksi olen pysynyt, tai eikö kukaan ole huolinut, yksin eläjänä, vaikka huijattuhan minuakin on monessa asiassa, enkä ole edes sairas, vaikka hulluksikin on nimitelty. Hulluhan minä ilman muuta, mutta se taas on toinen juttu ja tunnustan luottavani liikaa moniin asioihin. Onko parempi olla vähän tyhmä, kuin liian viisas?

On se tämä elämä opettanut minuakin.
Monen avatun oven kautta monelle ovelle jotka on ollut parempi sulkea perässään tietoisena haluttomuudestaan avata samaa ovea uudelleen. Tilanteet ja totuudet eivät aina kohtaa vastapuolen kanssa kuten toivotaan. Kun tietää tekevänsä oikeita ratkaisuja, ei ole mitään mieltä palata alkupisteseen hakemaan toista totuutta.
Tyhmyys ei ole viisauden vastakohta, vai onko?

Tämä kuumuus on kyllä hävittänyt paljon muutakin kuin järjellisiä ajatuksia sekopäisten päästä. Oliko järkevyyttä eilisen kahden suuren päämiehen tapaamisen julkisissa lausunnoissa jota kuultiin tapaamisen tuloksista?
Jäi vaikutelma pienen johtavan isoa, mutta jälkipuheethan sen todistavat oikeksi tai vääräksi vaikutelmaksi molempien kotimaissa.
En ota kantaa kumpi on vahvempi, mutta Putinin mukaan Venäjä ei alistu pakotteista, he toimivat omalla tavallaan ja Trump lisää kauppasaartoja.

Hyvä me, kun emme sekaannu muiden riitoihin.
Sovittelijankin tehtävä on ehkä ylivoimainen.

Mielenmaisemaa

Ylläksen rinteeltä voi katsella monen tunturin laelle.
Lapin luonto on jättänyt muistoihin monta kuvaa joita kameralla ei voi vangita. Kuva on mieliala, tunne, ääni,tai äänettömyys ja valo jossa on se jokin jota vain Lappi voi tarjota.

Kuvissa on se jokin jota en osaa selittää. 

Kun katson maisemaa ympärilläni tunnen olevani pieni katoava piste luonnon katoavaisuudessa. Jopa hengitys on helpompaa.