Tähdet ja planeetat tienviittoina.

Horoskooppi lupasi loppuvuodeksi hyviä hetkiä, kun sosiaalinen elämäni vilkastuu.

Kovin pientä on sosiaalinen elämäni ollut jo vuosia, eikä tämä vuoden viimeinen viikko ole osoittanut mitään piristymisen merkkejä. On tainnut taivaanmerkkien lukija erehtyä kohtaloani tutkiessaan.

Paljon tähän tietenkin liittyy myös se, missä liikkuu ja millaista sosiaalisuutta astrologi on planeettojen asemissa toisiinsa nähden havainnut.

Astrologiset ennustukset pohjautuvat tähtikarttaan ja useimmat kai ovat selvittäneetkin syntymähetkensä mukaisen horoskoopin. Tähtikartan ensimmänen merkki on Oinas, niin olen asian käsittänyt, kun kiinnostuneena olen syntymäkarttoja katsellut.

En tunne astrologiaa tähtimerkkejä enempää.

Muistan tässä, kun oman tähtimerkin kohdalta jostain nettilehdestä tuon ennustuksen katsoin, että nuoruudessani tapasin vanhan miehen joka katseli tähtitaivaalle ja sanoi niiden ennustavan tulevaisuutta. Silloin en tiennyt tuon taivaallista mitään tähtimerkeistä, mutta hän otti vanhan karttakirjan esiin ja näytti minulle monivärisen kuvan tähtitaivaasta. Olin mykistynyt siitä, kuinka paljon hän tunsi kuvan tähdistöjä ja kuinka hän niistä minulle kertoi.

Mies oli vanha merimies. Olen monille kertonutkin hänen papukaijastansa joka pelästytti minut pahanpäiväisesti. Se on taas ihan oma juttunsa, vaikka läheisesti puhuva papukaija tuohon vanhaan mieheen ja hänen vaimoonsa liittyykin.

Tuo mies katseli eräänä kuulaana syysiltana, kun keräsimme omenapuun alle tippuneita isoja "Valkeakuulas" omenia koreihin, tähtitaivalle ja sanoi: " Katsohan taivaalle, nyt on hyvä asento tähdillä, Mars ja Juppiter katsovat toisiaan."

En muista tarkasti olivatko ne juuri nuo mainitsemani planeetat, mutta mies sanoi planeettojen vetävät puoleensa toisia planeettoja ja juuri tuo asento on tähdistössä hyvä merkki.

Kyllä minäkin olen taivaalle tuijottaja ja tunnistan monta tähdistöä.

Tapani on ollut maata hangella ja etsiä silmilläni tuttuja tähtikuvioita ja havaita tähdenlentoja siellä missä valosaaste ei estä tähtien näkemistä.

Olen vieläkin sitä mieltä, että kaikki valot pitäisi yöllä himmentää tai sammuttaa kokonan, siellä missä niitä ei välttämättä niin kirkkaina, tai lainkaan, yöllä tarvita.

Nykyisinn on autoissa niin kirkkaat valot etten ainakaan omalla kohdallani, vaikka huononäköinen olenkin, ole tarvetta isoja teitä valaista kymmeniä kilometrejä päivänvaloa vastaaviksi. Vähempikin riittää.

En kykene tuon vanhan miehen tavoin lukemaan planeetoista ennustuksia, mutta harmittanut on useinkin kun en silloin ollut niin viisas, että olisin pyytänyt häntä opettamaan minulle sen tiedon ja taidon salaisuuksia.

Vanha merimies. Seilannut tuulissa ja myrskyissä sen ajan valtamerilaivoilla, rahtia satamasta satamaan merten armoilla.

Hän kertoi kuinka pelkoansa ei pahassakaan myrskyssä saanut näyttää toisille. Se oli heikkouden merkki, ei sitä hyväksytä, sehän siirtyy jokaiseen jos yksi huutaa apua ja raivoaa meren raivoa vastaan. Sellaisten hetkien vastapainona hän kertoi niistä rauhallisista vuorokausista ja viikoista jolloinn laiva vain lipui verkkaista vauhtia aavalla merellä ja ääretön avaruus näytti tähtitaivaan kaikki tähdet samalta pallonpuoliskolta. Pieni pääni ei edes tajunnut avaruutta, ei niitä mittasuhteita joita aavalla merellä kohtaa ja silmä tavoittaa, mutta sen tiedän, että kiinnostukseni tähtiin syntyi niinä iltoina kun pienessä mökissä niitä tarinoita kuuntelin ja papukaija huuteli sekaan omia näkemyksiään tarinoinnista, kunnes liina laskeutui häkkinsä ylle ja huoneessa kuuluin vain miehen kertomus. Minä kyselin ja pariskunta yhdessä muisteli kokemuksia noilta vuosilta, kun vaimo odotti kotona ja pelkäsi joka hetki.

Millaisen elämän planeetat olivat heille osoittaneetkin, tiedän, että he tunsivat kaikesta huolimatta eläneensä hyvän elämän.

Sain monta elämänohjetta vain kuuntelemalla.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Veteraanien Iltahuuto.

https://www.youtube.com/watch?v=ML__lOaH3P0


Itsenäisyys on rauhan voitto.
Sodan kauhuja kokeneet veteraanit ovat jo ikääntyneitä ja heille maamme soisi osoittavan suurta kunnioitusta ottamaan vastuun heidän toimeentuloistaan ja hyvinvoinnistaan jokaisena elämän hetkenä.

Kiitosheille tänäkin päivänä kun Suomi nostaa 101 itsenäisyysvuoden lipun salkoon.
Taloissa ja tölleissä tämän päivän arvoa tuskin unohdetaan.

Vielä kerran kopsaan tähän omia mietteitä sodasta ja ihmisistä.

Itsenäisyyspäivänä, erään veteraanin kohtalosta.

Pohjamudissa rämpineenä

saappaat täynnä vettä ja mutaa

muistaa jokaisen askeleen painon.

Katukivien särmien painaumat

paljaissa jalkapohjissa

jättävät ikuiset arvet.

Kolmessa sodassa hän taisteli

talvi ja jatkosodan

haavoittuneena soti valtiota vastaan.

Pitkin katuja, sillan alus kotinaan

hän vaelsi loppuelämänsä

lämmitellen talon vinttitasanteella.

Herätys, hei, sinun pitää mennä!

Huomenta. Joko sinä taas täällä?

Yritä nyt nousta.

Turvonneessa paljaassa  jalassa

mätää vuotava verinen haava

saappaana muoviämpäri.

Hakaniemi, Sörkkä, Hakaniemi

pultsarien yömaja

Pelastusarmeijan ruokajono Kalliossa.

Pulituurin haju tenun hajuun

peseytymätön keho

likaisissa ryysyissä.

Ihmisten inho

hyväsydämisten sääli

ja kouraan ojennettu kolikko.

Kuinka moni muu sotaveteraani

nautti kunniansa ihmisten halveksuntana

Helsingin kaduilla pultsarina.

Yhden näin joka päivä

annoin sen minkä voin

sääliä tuntien.

Hän sai lämmitellä

D-rapussa patteriin nojaten

sormet paljaina pakkasella.

Antamani nahkahansikkaat taskussa, 

ettei niitä varasteta!

Iltaa kohti.

Parvekelasien läpi kuvattua pilvikerrostumaa jonka väripaletissa on monia sävyjä.

Salaisuuksia.

Olen istunut lehtiö polvella aamuyöstä alkaen, nyt kävin paivittämässä pesutupatilanteen ja merkkasin varauksen. Kiva etu tämä maksuton pesutuvan ja kuivaushuoneen käyttö, ei ole tarvetta kylppärin nurkkaan pyykkikonetta asentaa, eikä se pyykin kuivatus talvella onistuisi kuin sisätiloissa.
Etu se on tämäkin. Uudet koneetkin.

Salaisia muistiinpanoja, kertomuksia sieltä työvuosilta. Rautatieaseman yövuorosta Vuosaaren telakalle ja paljon siltä väliltä enne siirtymistä Airamin portille ja Puistolan asemalle. Oi niitä aikoja.
Ottaisin joiltain osin ne takaisin. Silloin ei ollut työssä turhaan eikä yksinäisyys vaivannut. Ahtautta oli ajoittain, Itäkeskuksen Metroaseman matkustajien "lähijakelua" kahteen suuntaan, joskus ei kaikki tulijat kyytiin mahtuneetkaan.

Sellaista tänään ja tuo pyykkitupa, mutta nyt pieni jaloittelu ihan harmaassa säässä. Tänään ei aurinkokaan noussut näkyviin.

Ystävät ja suku.

Sukulaiset saa syntyessään, ystävät elämän myötä.

Elämän myötä voi kadottaa molemmat.
Yhteydenpito ei minun puoleltani ole aktiivista kumpaankaan tahoon.
Sukulaisiin pidettiin enemmän yhteyttä siihen aikaan kun vanhemmat ja heidän ikäpolvensa olivat elossa. Kun he ovat jo haudan levossa suurimmaksi osaksi, on jälkipolviin yhteys katkennut. Eipä minulla ole koskaan mitään läheisiä suhteita sukulaisiin edes ollut, koska lähdin jo rippikoulu ikäisena maailmalle, sinne jäi suku suurimmaksi osaksi kotiseudulle, tai ne itseäni vanhemmat serkut olivat jo itse muuttaneet leivän perässä.

Koulutovereistani moni on saavuttanut elämänsä päätepisteen, osa jo kovin nuorina, osasta en ole kuullut kymmeniin vuosiin, koska heidänkin vanhempansa ovat jo poissa kuulumisia kertomasta.

Olen itse juureton maan matonen. En tunne olevani kotoisin mistään, enkä menossa minnekkään. Siihen tunteeseen on monta tekijää, suurin niistä lienee se, ettei lapsuuden ensi vuosissa ole syntynyt kiinteää suhdetta oikeastaan yhteenkään kotiin. Kortteereita ne siihen aikaan olivat köyhällä perheellä.
Usein olen aloittanut muistelmien kirjoittamisen niistä ajoista, kun muuttokuormamme kulki puupyöräisen hevoskärryn laitojen sisällä. Ne ajat ovat jotenkin kietoutuneet isän sairauden ympärille kudottuun verkkoon. Isän selkäsairaus oli peikko joka joskus unessakin ahdistaa, kun kuuntelen kuuluuko isän valitus kammarista, kun pitäisi päästä sängystä ylös, mutta kipu estää!

Se vaivahan kulminoitui lopulta Helsingissä tehtyyn selkäleikkaukseen, josta isä palasi omin avuin kotiin. Sitä näkyä jonka näin Pisteen kammarin ikkunasta, kun isä laskeutui Ämmälän maitolavan luona linja-autosta ja käveli kotia kohti selkä suorana. Eihän isä silloin vielä ollut terve, mutta siitä se tervehtyminen alkoi ja isällä oli työvuosia edessä vielä pitkään, liian pitkään sen kivipölykeuhkojen ahtauttaman happivajeen kanssa olisi ollut terveellistäkään.
Mistäs se leipä olisi pöytään tullut, ellei isän kivenhakkuusta.
No, ei ole tullut muistelmia kirjoitettua, muistot ovat minussa ja elän niiden kanssa sopuisaa rinnakkaiseloa, unohtamatta, ettei kaikki ole helppoa.

En ole koskaan ollut mikään seuraihminen, koska oma mitättömyys on kuin mittari. Itsensä vertaaminen muihin saa katsomaan omia lähtökohtia, niitäkin jotka on itse jättänyt käyttämättä, joko tietämättömyyttään, tai omaa tyhmyyttään. En ole tyrkyttämässä itseäni, mutta en myöskään sulje ovia jotka voin itse avata. Uusia ihmisiä on elämään ilmestynyt, mutta on niitä kadonnutkin. Syytä en ala etsimään, mutta en tunne olevani syyllinenkään muutoin, kuin omaa laiskuuttani en vain pidä yhteyksiä yllä niin tiheään kuin jotkut haluaisivat, tai toivoisivat. Ottakoot itse yhteyttä jos kaipaavat.
Onhan tuo tuttua, ei ole mitään sanottavaa.

Oman elämän vaikeuksien keskellä ei ole voimia eikä halua puhua vain niistä, ja siitä syystä aikoinaan muutin pois. En halunnut olla koko loppuikääni säälimisen ja surkuttelemisen kohde. Myönnän, että se asia oli minun henkiselle minälleni silloin niin raskas isku, että en uskonut siitä selviytyväni. Vuosia se vei, mutta kun tunsin olevani eheytynyt, sain kaiken aikaa kuulla surkutteluja ja sääliä.
Asia on jo omassa mielessä käsitelty, vaikka ikävä tulee ajoittain kuin hyökyaalto rauhalliseen poukamaan.
Nyt en oikeastaan kaipaa mitään mullistuksia elämääni, vaikka en tietenkään halua keskittyä katsomaan vain itseeni. Omaan peikuvaansakin voi kyllästyä, ellei siihen joskus ilmesty joku muukin tekijä. Edes aihetta  nauraa vatsalihakset kipeiksi.

Onko syy yhteyksien katkeamiseen vain minussa?
Taitaa olla yleisempää kuin luullaankaan, sukua tavataan vain hautajaisissa, häihinkään ei enää kutsuta, ei ristiäisiin, eikä syntymäpäiviä juhlita.
Sellaiseksi se on elämä mennyt, liian kiireistä ja yksilökeskeistä elämää.
Elämää jossa kadottaa muutakin kuin sukulaiset ja ystävät.

Unien maailma.

Näin unta, minulla oli yövieraita.

Kuinka ja miksi  vainajien kanssa on helpompaa kuin elävien ihmisten seurassa, edes unessa?
Ovatko unet valmistautumista uuteen olomuotoon?
Ovatko ne alitajunnan ohjeita, kuin esimerkkejä, ennusmerkkejä, vaiko vain mielikuvia ja mistä ne tulevat?

Viime päivinä on tämä elävä elämä tarjonnut erilaisia pettymyksiä. Kokemuksen kautta ihminen oppii, sanoo sananlasku, mutta oppimaansa ei haluaisi tottua, ei tuntea kaikke ihan todeksikaan.
Tekeepä sitä elämänsä aikana millaisia valintoja tahansa, tuntuu että suuriakaan ponnistuksia vaatineisiin tekoihin ei saa vastauksia. Mitättömyys ihmisenä, sellainen tunne on pakostakin ajoittain käynyt mielessä.

Kuinka tahansa, toisin ei ole kuin on ollut. Eiliset menivät, eikä huomisesta mitään tiedä. Eilenkin tein vääriä valintoja, sanoin vääriä sanoja, tai olin poissaoleva kun olisi pitänyt kuunnella, tms. Sitä se on elämä tässä ja nyt, sitä ei voi tänään muuttaa, minkä eilen teki, tai jätti tekemättä.

Ovatko unet paluuta menneisyyteen?
Viime yön uni ei miettimisestä ja kertaamisesta huolimatta tuonut mieleeni mitään todellisuudessa tapahtunutta josta uni olisi kertaus. Olenhan minä hiljaa hiipinyt huoneessa varoen herättämästä muita nukkuvia, olen keittänyt aamukahviakin vierailleni, laittanut televisiosta äänet pois etten ketään häiritsisi,
mutta itään yksityiskohtaista muistoa minkään edellä kerrotun kohdalle en saa sijoitettua. En näe kuolemaa päivällä. En ole ollut paikalla kenenkään kuollessa.
Miksi vainajat ovat lähelläni?  Eikä kukaan vaadi minulta mitään.
Uniyövieraat olivat rakastettavia, rakkaita, miksi he tulivat?

Unien selitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, itse unet ovat usein minulle jotain merkittävää kertoneet, mutta nyt en ymmärrä. Oliko tämä uni osoitus siitä, että minkä tein, sen tein oikein, eikä minulla ole syytä asiaan palata.
Pettymyksiin on pakko tottua ja jokainen hankkii oman arvostuksensa. Kiitollisuuden hyve on tullut perintönä.

Elämä itse on kuin vahvaa kahvia, sitä ei kannata laimentaa litkuksi.

Hukkattua aikaa ja tavaraa.

Eipä turhempaa työtä ihminen itsellensä järjestä, kuin vaatehuoneen myllääminen.
Eikä yhtään rättiä roskiin. Olisi niitäkin, mutta kun tuota ja tuota voisi vielä pitää, tuota voi muokata ja tuosta saa vielä jotain kun tekee muutoksia.

Monta vaatetyytliä ja muodonmuutosta on tapahtunut sillä ajalla jonka vaatekaappini sisältö on odottanut muodistamista ja uudistamista.
Paljon on tallella turhaa tavaraa, mutta eipä ole tarvettakaan rynnätä jokaisille "sikapäiville", ei "hullujenpäivien" ryysikseen, eikä 70% ale houkuttele ylijäämäkamalla ja vanhalla muodilla. Uuteen, laadukkaaseen muotiin,  ei ole kertakaikkiaan varaa näillä eläkkeillä.
Puen ylleni äidiltä perityn laamapaidan ja tunnen kuinka se puhdas puuvillainen paita on pehmeä iholla ja lämmittää kuin äidin halaus. Kiitos äiti, silloin myytiin laatutavaraa aluspaidoissakin ja kotimaassa valmistettua, eikä "maksanut maltaita".

Vein eilen pyykkikoneeseen muutamia halpatuote T-paitoja, nyppyyntyviä, venyviä, vanhan näköisiä ensimmäisen pesukerran jälkeen! Eikä niitäkään ihan eurolla saa, mutta en enää osta halpaa joka on halvan näköinenkin.
Ellen voi ostaa laatua, olen ostamatta ja kuljen ryysyissä.
Yhtä, rakastamaani puseroa olen käyttänyt jo kymmenen vuotta, sattumalta ostanut hyvää laatua ja en häpeä laittaa päälleni, vaikka eräs tuttavani kerran sanoikin, että "tuo on sinulla aina päällä kun näemme."
Voi halvattu, en ikinä paina mieleeni  millainen paita ja jakku hänellä on, minulle muut asiat ovat tärekämmät kuin hänen vaatteensa! Enpä sitä hänelle kertonut, olisi ehkä loukkaantunut kun niin vähän hänen vaatteisiinsa kiinnitän huomiota.

Sama tilanne on, kun menen jonkun kotiin vierailulle, tai juhliin vieraaseen paikkaan ja sitten minulta kysytään milläinen se koti oli, tai mitä siellä juhlissa oli, oliko koristeltua ja tyylikästä, mitä tarjottiin, tms.

Ei minua kiinnosta katsella kenenkään kotia sillä silmällä, että siitä pitäisi joillekin kertoa. En välttämättä muista minkä värisellä sohvalla, tai tuolilla istuin. Miksi niillä asioilla olisi niin suuri vaikutus, että jokainen pienikin yksityiskohta olisi rekisteröitävä muistilokeroon?
Olemme joskus tuttavien kanssa tarkastelleet jomman kumman kotona olevia esineitä joihin on liittynyt muistoja, tai joita on saatu lahjoina. Sellaisen muistaa, muta ei kai ole tarpeenkaan. Hyvä kun muistaisi omat kamat, niitäkin on joskus hukassa.
Eilen etsin pitkää yöpaitaani, Se olisi ollut pesuun menevä, muta ei sitä mistään siihen hätään etsimällä löytynyt. En ole kylässä riisunut, kotona sen olla pitää!
Että ihminen ei tiedä mihin laittaa... ja selvisihän se illalla.
Olin jo sunnuntaina keräämässä pestävien vaatteiden kasaan sellaista joka ei vielä pyykkikorissa ollut. Löysin muutamia vaatteita ja puhelin soi, apuani tarvittiin toisaalla, viskasin vaatemytyn eteisen naulakon vieressä olevalle hyllylle jossa oli autonpesuun tarvittavia aineita ja ikkunariepuja.
No, siitä se yöpaitakin sitten, kun pyykit olivat jo kuivumassa.

Jos pitää jotain piiloon laittaa, vaikka itseltänsä, laita se mahdollisimman näkyville ja taatusti et sitä siitä paikasta osaa edes etsiä.