Piirsin kukkia pellolta..

Hyvä tunne yön jälkeen.

Alkukesän sade jatkuu, on koleaa ja vielä vähän väritöntä luonnossakin, kun kukkia ei ole maassa, eikä kukkivissa puissa ole kunnolla kukkanuppuja näkyvissä. Ellei sataisi vettä, kesän tulo olisi kuin samana päivänä 60 vuotta sitten. Hiukan kolea ja harmaa, mutta tunteita ja muistoja täynnä.

Silloin oli sukua ja ystäviä juhlimassa kanssamme, nyt ei ole ketään heistä, ei sukua, ei ystäviä, mutta en kaipaa ketään tähän hetkeen, jossa tärkeintä on minun muistoni ja rakkauteni.

22.05.2021.

Näin unta, jossa oli hyvin merkityksellisiä juttuja ja tunnepitoisia hetkiä riitti heräämiseen asti.

Arvo oli jollain porukkamatkalla miesystäviensä kanssa ja sain sieltä viestejä, että heillä on suunnitteilla sellainen temppu, joka ei ole edes mielikuvituksessa käynyt mielessä, mutta jonka he toteuttavat.

Joitain tietoja tihkui, mutta ei tuntuneet minusta edes sellaisilta jutulta, jotka Arvoa kiinnostaisivat.

Muutaman päivän kuluttua, tai unessahan se aika oli pieni hetki, he sitten palasivat.

Koko ”jätkäporukka” oli kuin uudesti syntynyttä, levänneitä ja pirteitä. Katselin siinä kyllä tarkemmin ja olin havaitsevinani jotain uutta heidän ulkoisessa olemuksessaan, jotain outoa, kun he vielä puhuivat viidestä piikistäkin, yritin miettiä mitä se tarkoittaa, mitä ihmeen piikkejä lomalla, eihän kukaan käytä lääkkeitä piikitettynä, ei ole huumeen käyttäjiäkään joukossa.

 

Siinä sitten kuuntelin matkan hauskoja juttuja, kuka oli tehnyt mitäkin hassua ja kaikki tuntuivat nauttineen erilaisesta lomasta, jota kukaan ei ollut koskaan kokenut. Taisi olla Veksi, joka kertoi, että eihän heillä koskaan ollut mitään kesälomia. Kun kesällä oli kaikkein kiireisintä aikaa kotona, maatilalla riitti töitä ja se tukkilauttojen uittokin pitkin Päijännettä, oli heille rankkaa työtä, vaikka suuri aika siinä istuttiin veneessäkin ja nautittiin kesän kuumista päivistä.

Nyt he kuitenkin olivat tehneet elämänsä reissun.

 

Kaverit häipyivät unessa kuin tyhjään.

Menin omiin puuhiini, Arvon jäädessä johonkin sivuun ja yht´äkkiä mieleeni nousi sana ”botoksi, miksi se sana nyt tuli pyörimään ajatuksiini ja viisi piikkiä?

Kävelin Arvon eteen. Katsoin hänen kasvojaan, ne olivat komeat miehen kasvot, siniset silmät katsoivat minua lämpimästi ja hän tarttui minua olkapäistä kiinni. Tarkastelin hänen kasvojaan, etsin pistosjälkiä, hämärästi kuvittelin näkeväni kulmakarvojen vieressä pienen pistoksen jäljen, onko se tuossa, ovatko he todellakin ottaneet botoksia naamaansa? Arvokin? Katselin hänen kasvojaan, ne näyttivät nuoren miehen kasvoilta, sellaisiin olin ihastunut ja rakastunut, noita kasvoja olin katsonut vieressäni tyynyllä, ne olivat hänen kasvonsa ilmielävinä.

 

Seisoin siinä hänen edessään päätäni lyhyempänä, katselin häneen hiukan ylöspäin ja kysyinkin, olivatko he kaikki ottaneet täytettä naamaansa, miksi ja ketä varten, mikä hulluus heidän mieleensä oli iskenyt.

Arvo katsoi minua ja kielsi kyselemästä. Kysyin kuitenkin, että oletko sinä matkaltasi löytänyt uuden, kuka on sellainen, jota varten kannattaa täyteaineita naamaansa ottaa, kuka on sinulle niin tärkeä?

Hän katsoi minua silmiin, otti minut tiukkaan halaukseensa ja kyyneleet silmissään sanoi; ”Sinä, sinä Kirsti Järvinen olet minulle elämäni tärkein ihminen, olet rakkaimpani tänään ja eilen, kaikkina aikoina elämämme yhteisissä päivissä. Etkö jo usko, rakastan sinua ikuisesti.”

 

Heräsin. Nousin nopeasti istumaan, ettei tämä hetki katoaisi.

Katsoin ympärilleni valoisassa kevät yössä. Olin yksin. Poissa olivat kaverit, poissa oli minun rakkaani.

Tänään, juuri tänään on meidän hääpäivästämme kulunut 60 vuotta.

Hän tuli uneeni tunnustamaan ikuista rakkauttaan ja sain kertoa omat tunteeni, vaikka ihmeenä koin herättyäni sen, etten unessa missään vaiheessa muistanut, ettei hän enää ole elämässäni mukana kuin muistojen kautta, niissä hän on aina komea nuorimies, minun mieheni.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistämme kaikissa vuosissa oli elämä ja rakkaus, vaikka monen kivikon yli oli kiivettävä, suon mättäältä mättäälle hypittävä, ja kiviä kerättävä kengästä, joka hiersi kantapäätä joskus hyvin tuskallisesti. Meillä oli omat vaikeat hetkemme, etsimme itseämme ja vikoja löytyi aina molemmista, mutta kuten rakennuksen salvoksessa, hirsi veistetään hirteen sopivaksi, niin me veistelimme toisiamme, ja hirsien raot tilkittiin rakkaudella.

Hän on kuollut, mutta Rakkaus elää.

 

22.05.1961 – ( 15.08.1997 ) 22.05.2021.

 

Sovintovaaralla.

Seisoin kelottuneiden puuvanhusten vierellä

aurinko teki suojakseni valoisan renkaan

auttoi minua näkemään valot ja varjot

 pienimmätkin maassa lojuneet oksat saivat merkityksen

ne olivat olleet osa puuta

elävää joka oli ajan saatossa kuollut.

Vertasin puiden kelottuneita runkoja omaan kehooni

joka sekin on alkanut muuttaa muotoansa

ei nahkaa kuorena pois heittäen

vaan jokaista ihosolua suurentaen

vakoja ja juovia esiin tuomalla

ovat siniset verisuonet kuin jokia iholla.

Kuolleen puun pinta on kuin samettia

harmaata, pehmeää, kaunista...

minun ihoni on kuin vanhan perunan pinta

kuiva ja ryppyinen,

elämän merkit ovat piirtäneet iholle merkkinsä

elämän taakka painanut hartiat kumaraan

lihaksista katoaa voima ja silmistä ilo.

Me vanhenemme eri tavalla

puut ja minä

mutta meillä on jokin sanaton yhteys

ne vetävät minua aina lähellensä

ja taivaan valo siunasi meitä

kun taas kerran tavoitimme toisemme.

En unohda koskaan sitä

mitä olen luonnolta ja puilta saanut.

Sanattomia siunauksia.

Sellaista sattuu.

  Luonnos päivitys 22. 4. 2018

  Kiitollisena muistan sen aikaista naapuriani, kun eniten kaipasin tukea, mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä pyytää.
  Muutaman kerran pyysin omalta lapseltani apua, myöhemmin hän hyvin pilkallisesti katsoi minua ja sanoi minun olevan läheisriippuvainen ja kertoi, että seuraavan kerran kun pyydän häntä luokseni, hän ei tule. En ole paljon pyytänyt, mutta minua on kyllä pyydetty.
  Ne asiat olen pyyhkinyt mielestäni, jotkut ihmiset eivät kai ansaitse vanhempiensa rakkautta, sekin on tullut selkeästi esiin monissa julkisissakin puheenvuoroissa ja kokemusten kirjossa. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiansa ja kasvattavat heitä oman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, mutta kaikkia lapsia ei kasvatus miellytä.
  Kun jäin suruni kanssa yksin, sain kokea kylmän käden kosketuksen ja lopulta suljin sydämeeni nekin sanat jotka olisi ollut hyvä puhua ulos oman hyvinvointini vuoksi. Ahdistus ja eräällä tavalla elämän pelko sitoivat sieluni eilisiin päiviin, menneisiin vuosiin ja tapahtumiin. Helvetillistä aikaa suoraan sanottuna ja sen elettyäni tiedän mitä on pimeä päivä ja tähdetön taivas.
  Naapurini oli pelastusrenkaani.

Nyt on aikaa kulunut ja joessa vettä virrannut. Elämän virta kuljettaa aina menosuuntaan, vaikka katse pakostakin kääntyy taakse päin, niihin kuohuihin joiden läpi elämä on jo kuljettanut pienin tai isoin kolhuin, mutta kohti uutta elon päivää.

Eilisillä on oma merkityksensä. Ne voimat joita on ollut pakko käyttää, ovat usein olleet heikkoja ja toivottomia ajatuksia mieleen kantavia, ovat kasvattaneet kestämään vastoinkäymisiä, oikeastaan olemaan kiinnittämättä niihin suurta huomiota luottaen jo kokemaansa. Olen minä kontannut pohjamudissa, mutta luottamus siihen, että olen oikeassa, on nostanut saappaat savesta. Olenko ollut huono ihminen, sitäkin olen, koska omilla tiedoilla ja taidoilla elämästäni olen pyrkinyt selviämään niin, etten tuota vahinkoa muille ihmisille. Vääriltä valinnoilta en ole säästynyt, olen tehnyt vääriä päätöksiä ja sanonut pahasti, mutta olen myös uskaltanut pyytää anteeksi silloin kun tiedän olleeni väärässä. Joitain syytöksiä on korviini kantautunut, anteeksipyyntöäni kuulemma tarvitaan, mutta tuon lauseen suustansa päästänyt ei tiedä mistä puhuu. Vääriltä huulilta kuullut totuudet eivät aina ole totuuksia, vaan sitä muunneltua totuutta joka on vain puhujan totuus ja näkemys asioista. 

Onko minullakin kova sydän? On, jos aiheettomasti asetetaan asiat vastakkain siten, etten tunne  niitä omikseni, sanojani muutetaan ja tekoni joko kokonaan ohitetaan, tai ne muuttuvat päinvastaisiksi.

Antamani onkin toisen mielestä ottamaani!

Lähde

 

Kivet elävät minulle.

Kivet elävät minulle.
Kun kuljen maastossa silmäni ikään kuin tarttuvat kiinni pieniin yksityiskohteisiin, vaikka vatukan kukan epätavallisessa paikassa. Vatukka/ mesimarjana paremmin tunnettu, lapsuuteni ojan pientareiden yleinen herkku. Meillä ei kasvanutkaan aho/metsämansikkaa, vaan vatukoita. Vattuja ovat kansan suussa myös vadelmat.

Katseeni osuu kyllä kiviin, ne huutavat silmiäni katsomaan itseensä.
Ylläksen rinteellä jossa on kyllä siirrettyäkin kiveä ja soraa, pysähdyin monen lohkareen ääreen, paikalla olleita tai sinne tuotuja, yhtä kaikki, jossain niistä jokainen on pintaansa kuviot saanut ja sammaleenkin kasvattanut. Voisi kai sanoa mieluummin jäkälän, tai en tuostakaan nimityksestä niin varma ole, kummin tahansa, kiven pinta elää.

Kivi on ikuinen. Pienikin hiekan murunen on kivi, niitä tarkastellessa huomaa kuinka paljon muotoja on olemassa ja kuinka ne hiekanmurusessakin auringon osuessa sopivaan kulmaan kimaltavat kuin timantti. Kiviä olen tuonut jokaiselta kaukomatkaltanikin, vaikka moneen maahan en ole matkustanutkaan, niin monesta maasta niitä on kertynyt. 

Hiottavia kiviä olen kerännyt ja osaa jopa hionut. Kun sormissä pysyisivät, tekisin niistä kiiltäviä ja kauniita, mutta sormien ote on jo sellainen kuin on, kutominenkin vaikeaa, joten taitaa hionta jäädä, mutta kivet ilahduttavat minua sellaisinaan. Luonnon keskellä, omassa elementissään ovat sittenkin kaikkein kauneimpia. Luojan luomaa, ajan muovaamaa kauneutta jota  näyttelyä saa ihailla ilman pääsymaksuja.

 

Pakkasessa.

Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 

valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 

lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.

Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.

Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.

Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.

Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.

Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.

Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.

Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.

Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.

Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.

Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.

 

Hän puhui minulle.

Ääni puhui minulle

sanoilla joita hän oli minulle sanonut

äänellä jonka tunnistaisin tuhansien äänten joukosta

lausui ne  tärkeät sanat;

”Äiti, minun on hyvä olla.”

Ääni puhui minulle selkeästi

mutta toinen ei sitä kuullut.

Hän tuli kertomaan että kaikki on hyvin

vaikka elämänsä oli juuri päättynyt.

Tunsin sen kylmänä kätenä olkapäälläni

jolle hän oli niin usein kätensä laskenut.

Tunsin sen kouristuksena rinnassani

jota hän oli niin usein hyväillyt.

Toimintani oli automaattista jossa en ollut mukana

ajatukseni olivat eilisessä jossa en häntä tavoittanut

eilisessä jossa hän halasi ja hyvästeli minut

aamulla kun muut vielä nukkuivat.

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

Nuo sanat ovat piirtyneet kultakirjaimina

viimeiset sanat joilla on merkitystä

hänen sanansa ja lupaus

minä tulen….

Ääni puhui minulle ajomatkalla

ääni jonka tunsin ja jota rakastin.

Aamuisin  se ääni kuului vihellyksenä

kun hän heräsi

tai lauluna jota hän hyräili

sanoina joilla hän puhui

ja nyt hän tuli kertomaan kuin usein ennen;

”Äiti, minun on hyvä olla.”

Tiesin ettei hän tunne tuskia

mutta minä tunsin sen kaiken juuri silloin

ja vieläkin ikävän kipu asuu minussa.

Mustarastas laulaa taas kesä illassa

kuin sinä ennen

viheltäen äänellä joka äänenä puhui minulle.