Kiannikin käden jälkiä.

 

Piirsin kukkia pellolta..

Hyvä tunne yön jälkeen.

Alkukesän sade jatkuu, on koleaa ja vielä vähän väritöntä luonnossakin, kun kukkia ei ole maassa, eikä kukkivissa puissa ole kunnolla kukkanuppuja näkyvissä. Ellei sataisi vettä, kesän tulo olisi kuin samana päivänä 60 vuotta sitten. Hiukan kolea ja harmaa, mutta tunteita ja muistoja täynnä.

Silloin oli sukua ja ystäviä juhlimassa kanssamme, nyt ei ole ketään heistä, ei sukua, ei ystäviä, mutta en kaipaa ketään tähän hetkeen, jossa tärkeintä on minun muistoni ja rakkauteni.

22.05.2021.

Näin unta, jossa oli hyvin merkityksellisiä juttuja ja tunnepitoisia hetkiä riitti heräämiseen asti.

Arvo oli jollain porukkamatkalla miesystäviensä kanssa ja sain sieltä viestejä, että heillä on suunnitteilla sellainen temppu, joka ei ole edes mielikuvituksessa käynyt mielessä, mutta jonka he toteuttavat.

Joitain tietoja tihkui, mutta ei tuntuneet minusta edes sellaisilta jutulta, jotka Arvoa kiinnostaisivat.

Muutaman päivän kuluttua, tai unessahan se aika oli pieni hetki, he sitten palasivat.

Koko ”jätkäporukka” oli kuin uudesti syntynyttä, levänneitä ja pirteitä. Katselin siinä kyllä tarkemmin ja olin havaitsevinani jotain uutta heidän ulkoisessa olemuksessaan, jotain outoa, kun he vielä puhuivat viidestä piikistäkin, yritin miettiä mitä se tarkoittaa, mitä ihmeen piikkejä lomalla, eihän kukaan käytä lääkkeitä piikitettynä, ei ole huumeen käyttäjiäkään joukossa.

 

Siinä sitten kuuntelin matkan hauskoja juttuja, kuka oli tehnyt mitäkin hassua ja kaikki tuntuivat nauttineen erilaisesta lomasta, jota kukaan ei ollut koskaan kokenut. Taisi olla Veksi, joka kertoi, että eihän heillä koskaan ollut mitään kesälomia. Kun kesällä oli kaikkein kiireisintä aikaa kotona, maatilalla riitti töitä ja se tukkilauttojen uittokin pitkin Päijännettä, oli heille rankkaa työtä, vaikka suuri aika siinä istuttiin veneessäkin ja nautittiin kesän kuumista päivistä.

Nyt he kuitenkin olivat tehneet elämänsä reissun.

 

Kaverit häipyivät unessa kuin tyhjään.

Menin omiin puuhiini, Arvon jäädessä johonkin sivuun ja yht´äkkiä mieleeni nousi sana ”botoksi, miksi se sana nyt tuli pyörimään ajatuksiini ja viisi piikkiä?

Kävelin Arvon eteen. Katsoin hänen kasvojaan, ne olivat komeat miehen kasvot, siniset silmät katsoivat minua lämpimästi ja hän tarttui minua olkapäistä kiinni. Tarkastelin hänen kasvojaan, etsin pistosjälkiä, hämärästi kuvittelin näkeväni kulmakarvojen vieressä pienen pistoksen jäljen, onko se tuossa, ovatko he todellakin ottaneet botoksia naamaansa? Arvokin? Katselin hänen kasvojaan, ne näyttivät nuoren miehen kasvoilta, sellaisiin olin ihastunut ja rakastunut, noita kasvoja olin katsonut vieressäni tyynyllä, ne olivat hänen kasvonsa ilmielävinä.

 

Seisoin siinä hänen edessään päätäni lyhyempänä, katselin häneen hiukan ylöspäin ja kysyinkin, olivatko he kaikki ottaneet täytettä naamaansa, miksi ja ketä varten, mikä hulluus heidän mieleensä oli iskenyt.

Arvo katsoi minua ja kielsi kyselemästä. Kysyin kuitenkin, että oletko sinä matkaltasi löytänyt uuden, kuka on sellainen, jota varten kannattaa täyteaineita naamaansa ottaa, kuka on sinulle niin tärkeä?

Hän katsoi minua silmiin, otti minut tiukkaan halaukseensa ja kyyneleet silmissään sanoi; ”Sinä, sinä Kirsti Järvinen olet minulle elämäni tärkein ihminen, olet rakkaimpani tänään ja eilen, kaikkina aikoina elämämme yhteisissä päivissä. Etkö jo usko, rakastan sinua ikuisesti.”

 

Heräsin. Nousin nopeasti istumaan, ettei tämä hetki katoaisi.

Katsoin ympärilleni valoisassa kevät yössä. Olin yksin. Poissa olivat kaverit, poissa oli minun rakkaani.

Tänään, juuri tänään on meidän hääpäivästämme kulunut 60 vuotta.

Hän tuli uneeni tunnustamaan ikuista rakkauttaan ja sain kertoa omat tunteeni, vaikka ihmeenä koin herättyäni sen, etten unessa missään vaiheessa muistanut, ettei hän enää ole elämässäni mukana kuin muistojen kautta, niissä hän on aina komea nuorimies, minun mieheni.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistämme kaikissa vuosissa oli elämä ja rakkaus, vaikka monen kivikon yli oli kiivettävä, suon mättäältä mättäälle hypittävä, ja kiviä kerättävä kengästä, joka hiersi kantapäätä joskus hyvin tuskallisesti. Meillä oli omat vaikeat hetkemme, etsimme itseämme ja vikoja löytyi aina molemmista, mutta kuten rakennuksen salvoksessa, hirsi veistetään hirteen sopivaksi, niin me veistelimme toisiamme, ja hirsien raot tilkittiin rakkaudella.

Hän on kuollut, mutta Rakkaus elää.

 

22.05.1961 – ( 15.08.1997 ) 22.05.2021.