Sovintovaaralla.
Seisoin kelottuneiden puuvanhusten vierellä
aurinko teki suojakseni valoisan renkaan
auttoi minua näkemään valot ja varjot
pienimmätkin maassa lojuneet oksat saivat merkityksen
ne olivat olleet osa puuta
elävää joka oli ajan saatossa kuollut.
Vertasin puiden kelottuneita runkoja omaan kehooni
joka sekin on alkanut muuttaa muotoansa
ei nahkaa kuorena pois heittäen
vaan jokaista ihosolua suurentaen
vakoja ja juovia esiin tuomalla
ovat siniset verisuonet kuin jokia iholla.
Kuolleen puun pinta on kuin samettia
harmaata, pehmeää, kaunista...
minun ihoni on kuin vanhan perunan pinta
kuiva ja ryppyinen,
elämän merkit ovat piirtäneet iholle merkkinsä
elämän taakka painanut hartiat kumaraan
lihaksista katoaa voima ja silmistä ilo.
Me vanhenemme eri tavalla
puut ja minä
mutta meillä on jokin sanaton yhteys
ne vetävät minua aina lähellensä
ja taivaan valo siunasi meitä
kun taas kerran tavoitimme toisemme.
En unohda koskaan sitä
mitä olen luonnolta ja puilta saanut.
Sanattomia siunauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti