Ikävää ja irrallista.

Olisihan se kiva kuulua johonkin.
Nyt olen kuin yksinäinen joutsen joskus vuosikymmeniä sitten Aulangolla. Se uiskenteli välittämättä mitään meistä ohikulkijoista, ystäväni ja sen aikainen koulukaverini yritti kuvata kaunista lintua, mutta se loittoni pienen kameran linssin ulottumattomiin.
Onhan tämä joskus hyvin yksinäistäkin, vaikka pää osin rakastankin yksin eloa ja oloa. Kun haluaa elämää ympärille, silloin pääsee lähtemään ja valitsemaan paikan josta viihdykettä etsii. Mitään nitrodiskoja en viihtymispaikakseni kyllä valitsisi.
Nyt täällä uudessa ympäristössä on kyllä toimintaa monen sorttista tässä lähistöllä, mutta en kuulu joukkoon, olen ulkopuolinen, en kantaväestöä. Ei ole helppoa heittäytyä " kaveriksi " missään eikä koskaan, mutta kovin irrallista on vielä tähän astinen elämäni täällä ollut. Hyvän päivän toivotuksin, ei edes lenkkikaveria ole osunut montakaan kertaa samoille poluille.
Eipä siellä toisessakaan ympäristössä, yksin sielläkin lenkille on mentävä.

Ihan pelästyin tänään ajatuksiani, minulla ei ole enää pikkuveljeä. Piti itkukin tirauttaa samalla kun mielikuvissa  kiiti monia muistoja.
Tuli mieleen kuinka äiti usein tuumiskeli; " Mitähän sitä tekis puoliseksi?"
" Mitähän sitä laittas taas elukoitten etteen kun pakkanen pani vilijan, omia jauhoja ei oo."
Siinä tuli sitten mieleen pikkuveli, aina pahan teossa kun silmä vältti. Kiipesi ja putosi, juoksi ja kaatui, tai teki siskoille kiusaa. Ihana kiharapää jolle olin aina kateellinen luonnonkiharasta tukasta.
Kun kuuluu perheeseen, kun on siskoja ja veljiä, jopa isovanhemmatkin elämässä mukana, tuntee olevansa osa jotain kokonaista.
Kun ei ole perhettä ympärillä tuntuu kuin olisi lehden irtonumero joka heitetään kädestä sivuun ja unohdetaan. Sellainen tunne joskus ahdistaa, tuntee kuinka yksin on, vaikka ei tunne yksinäisyyttä pelottavana peikkona. On vain irti kaikesta tärkeästä, irti perheyhteisöstä joka oli ja on, mutta jota ei ole.

Kuulin tänään ikäviäkin uutisia. Tuttu henkilö, sairastanut jonkin aikaa, on sairaalassa eikä ilmeisesti ole enää toivoa kotiin menosta. Voimat ovat loppuneet. Toivon hänelle henkisiä voimia kun keho on pettänyt. Niin tämä elämä kulkee meillä kaikilla kohti pääteasemaa, aikaa ja tapaa jolla sinne saavumme, emme onneksi tiedä. Elämän viiva on lyhyt tai pitkä, itse emme sitä voi mitata.
Tästä tiedostako se johtui tämä minun irrallisuuden tunteeni? en tiedä, mutta siivoaminen oli niin muissa ajatuksissa tehtyä touhua etten muistanut keittiön lattiaa pestä, ajattelin ihan muita asioita ja muistelin menneitä rakkaita.
Ikävä sitä pikkuveljeäkin, oikeastaan se on kaipaus, uusia muistoja hänen kanssaan ei enää synny, mutta onhan niitä, naurattaa ja itkettää...
Kuka sitten kaivannee aikanaan minun muistojani?