Kuva on syyskuun pohjoisen matkalta, jostain Kolarin ja Kittilän välisen tien sivutien haarasta.
Rauhallinen ajomatka, tienvarsimaisemia katsellen, kiireetöntä kiirehtimistä pienelle lomalle, kun hyvää säätä oli ennusteissa muutamaksi päiväksi. Ei pitänyt ennuste ihan paikkaansa, mutta sää ei ole este luonnossa liikkumiselle.
Pueutuminen oli hieman vaikeaa, kun ei ollutkaan mukana ne kahisevat, veden pitävät tuulihousut. Naurettavat vaatteet, mutta ah, niin tarpeelliset kun sataa ja tuulee, kuten Ylläksellä nytkin. Maassa oli ruska alkamassa, puiden lehdet keltaisia, mutta ei komeaa lehtien punaa muissa kuin haapojen lehdissä ja joitain pieniä vaahteroita pihoissa ihailin ohi kulkiessani.
Eivät säät olleet suopeita, mutta nautinnnot joita etsin, myös löysin.
Hengitin tuulia Ylläksen rinteillä, haistelin havupuita metsässä ja tunsin kuinka suot hengittivät omaa maagista voimaansa.
Onko niillä pohjoisen karuilla, mutta kauniilla maisemilla jokin maaginen voima joka vetää ihmisiä puoleensa.
Eräät Lappi ryhmät internettisivustoilla ovat täynnä ihmisiä joille on selkeästi jokin ihme voima osunut kohdalle heti ensimmäisen lapin matkan kodalla.
Itse en edes tiedä milloin se minulle tapahtui, silloinko syyskesän retkellä, niinä päivinä joita vietimme Sotajoen varrella leiriytyneinä, suuressa teltassa, lapset, koira, puoliso ja isä. Se matka jo oli sellainen josta haaveilin vuosia ja lopulta sain mieheni innostumaan, isäni avustamana, kalareissulle Lappiin.
Minussa on jotain shamaaniverta, mistä lie tullut, mutta pysyvän sen haluan.
Lappi on minussa, vaikka minä en aina Lapissa.
Toinen kuva, aiemmalta reissultani, Ylläksen alarinteestä, majapaikkani lähisuolta.
On haikea mieli, siellä pohjoisessa on tänäänkin lunta, täällä lapin portilla ei ole...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti