Syksyn kootut, jotain koossa kymmenien vuosien tekstien joukosta, pieni osa, mutta sellaista jossa on elämäni kokemusta ja makua makeimmasta viinistä kitkerimpään kalkkiin.

Minun elämäni on vain minun kokemuksiani, minun sisimpäni iloa ja tuskaa jota ei kukaan muu ole tuntenut.

En koskaan voisi sanoa kenenkään surun lohdutukseksi, että minä tiedän miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä.
Toisen tuskan ja surun syvyyttä ei voi tietää, voi vain nähdä kuinka toinen kokee tunteitansa, kuulla jos hän puhuu niistä, mutta ei voi tietää sittenkään.

Toisen suruun voi ottaa osaa, iloja jakaa, mutta syvimmät tunteet ovat niin sisällä etteivät ne ikinä tule kokonaan esiin.
Kaikkea ei voi selittää sanoilla, joskin sanoilla voi selvittää jopa itsellensä niitä tunteita joista ei ole puhuttu.
Kaksi suuntaa.
Ylös tai alas.
Eiliset ja tulevaisuus.

Epäaitoa.

  Vesipisarat ikkunassa. Harmaata, valotonta, vaikka pisarat taittavat valon ja varjon. Pisarat ovat yksilöitä, kukin kätkee sisäänsä oman maailmansa, kuvan joka ei koskaan toistu.

  Kuin lasin pinnalla olevat vesipisarat jotka katoavat kuivuessaan, kulkevat monet asiat meidän ohitsemme jälkiä jättämättä. Usein joku ihminen jättää lähtemättömän jäljen. Iholla tunnettu kosketus on kuin poltinmerkki ilman arpea, iho muistaa ja muistuttaa. Rakkaasta ihmisestä joka on merkinnyt ja ollut elämässä tärkeä osa arkea, on piirtänyt lähtemättömän jälkensä kaikkeen siihen missä on ollut mukana.

  Nuoruudessani tutustuin moniin ihmisiin. Silloin se oli helppoa, koska nuoren mieli on avoin kaikelle ja kaiken kokemiseen riittää rohkeutta joka iän mukan muuttuu arkailuksi. Itsetunto rapisee, kriittisyys omiin tekemisiin ja sanomisiin kasvaa, eikä enää uskalla avoimesti olla rohkea, ettei vaikuttaisi omahyväiseltä, eikä tarvitsis katua tekemisiään. Ikä asettaa omat vaatimuksensa muiden ihmisten silmissä, vaikka kaiken ikäiselle pitäisi suoda mahdollisuus harrastaa ja harjoittaa omien voimien mukaan mitä mieli tekee tehdä.  Ei se vain niin mene. Usein kysytään, että vieläkö sinä sitäkin teet, vieläkö jaksat, ihan kuin ikä veisi voimat ja halut olla monessa mukana.

   Enää ei solmita ystävyyssiteitä kuin ennen.

  Miksi se ei ole enää niin helppoa tutustua uusiin ihmisiin muutoin kuin yhteisten harrastusten ja työn kautta? Siksi, että me kohtaamme uusia ihmisiä niin harvoin ja silloinkin me ikäänkuin suojaudumme oman kuoremme sisään kuin peläten minuutemme menettämistä. Olemme kuin vesipisarat lasilla, ohimennen nähtävinä, muistoja jättämättä pois lähtevinä.

  On kohteliasta ainakin esittäytyä ja olla rehellinen mikäli haluaa olla kaveri, tai saada ystäviä jotka arvostavat sinua ja minua aitoina ihmisinä, ei mielikuvina ja kuvitteellisina persoonallisuuksina.

Kun kaikkea elämässään näkee ja kokee, olen kokenut kaksoispersoonana esiintymisen itselleni vastenmieliseksi. Ellei ihminen uskalla olla nimensä takana, esiintyä itsenään, ei naapurin isäntänä, ts. esittää väärää nimeä, olkoon sitten omassa olossaan, koska sellainen toiminta ei ole rehellistä, vaikka kuinka rehellinen "sekin ihminen" olisi. Naamion takana, kuin naamiaisten pukeutumis rituaali, " sainpas narrattua" ilo  juhlien jälkeen kun kukaan ei tuntenut.

  Kadulla tuli vastaan nainen joka pyysi matkarahaa. Hän puhui paljon, sanoi nimensä ja vannoi maksavansa takaisin kun pääsee kotiin. Minulle ei se kympin antaminen olisi ollut suurikaan menetys, mutta kun tarjouduin ostamaan lipun bussiin, nainen sanoi asioilla vielä menevän aikaa, eikä hän tiedä millä bussilla jne. Hän oli sanonut paikkakunnan jossa asuu, mutta kun nyt kysyin uudelleen minne hänen olisi tarkoitus matkustaa, hän ei enää muistanut mitä oli aiemmin sanonut, ei nimeänsäkään.

 Minulle tuli paha mieli. Kuinka noinkin iäkäs nainen on vajonnut noin alhaiselle tasolle, valehtelemaan tarpeensa ja tarkoituksensa. Kaikesta näkyi, että hänen elämänsä ei ollut sujunut kaikkien kirkkaiden  tähtien alla. Hänellä oli selkeästi ongelma ja se oli alkoholi, muodossa tai toisessa. Mikäli hän olisi pyytänyt rahaa kaljapullon ostoon, olisin voinut sen hänelle ostaa, kauppa kun oli lähellä ja auki, mutta hän pyysi rahaa matkalippuun jota hän ei tarvinnut. Säälitti, mutta rahaa en antanut. Olen sen verran periaatteeni vanki, etten katso hyvällä mitään epärehellistä toimintaa. Se leimaa ihmisen, saa epäilemään kaikkea hänessä. Harmillista, mutta monessa muussakin tilanteessa olen törmännyt ihmiseen joka ei halua olla "minä" vaan joku nimi.

  Rehellisyys ja aitous. Kaksi perus ominaisuutta joihin ei sovi ylimielisyys ja petollisuus.

  Ellei ole voita leivälle, laitetaan sinappia.

  Isäni kanssa me usein laitoimme ohraleivän viipaleelle sinappia suoraan tuubista ja maistui hyvälle. Aito maku, aitoa kotimaista viljaa leivässä. Niitä ei voi muunnella. Vilja oli ennen aidosti luomua, ilman keinolannoitteita ja lehmätkin söivät puhdasta heinää, ilman AIV rehujen myrkkyjä.

Maito oli aitoa maitoa, ei ilmavaivoja aiheuttavaa rasvatonta litkua, kuten tämän ajan maito.

 Kaikki on muutunut, ihmiset ja luonnollisuus, aitoutta tapaa yhä harvemmin ja harvemmassa kohteessa. Onneksi tuo maassa oleva lumi on lunta ja katoaa pois kuin vesipisarat lasilta. Epäaidot persoonallisuudet eivät jätä jälkiä iholle, eikä lumi nurmikolle.

  

Katse huomisiin.

Tulevaisuus ja minuus rakentuvat elämän kolhuissa, niiden kokeminen ja niiden yli pääseminen ovat vankka kivijalka tulevaisuuteen. Aina voi olla huonommin, mutta se on varmaa etteivät eilisen kolhut meneet ohi opettamatta jotain.
Samaan kaapin oveen ei lyö päätä kahta kertaa.

Oma elämäni on ollut ja on edelleenkin kuin suuren kivireen vetämistä kivikkoisessa maastossa. Ellei kuorma paina liikaa on edessä taas isompi kivi kuin juuri ylitetty, mutta kaikki se antaa vain voimia ponnistella minuuteni avulla paikkaan jossa kuorma lopulta on purettu. Tämän kokemuksen purkupaikka on ajassa, ei paikassa.
Se hetki jolloin ihminen huomaa selviytyneensä vastoinkäymisistä voittajana ei rajoitu paikkaan, vaan on aika lopultakin huomta selviytyneensä vaikeimmastakin haasteesta, vetäneensä suurimmankin kiven pois tulevaisuutensa aukolta.

Keskustelupalstojen kautta moni on rakentanut itsetuntoansa ja etsinyt hyväksyntää ja jostain sen kaiken on alkulähteensä löydettävä, mutta unelmat ovat ihan ikiomat. Uskoakseni ja omiin tuntemuksiini luottaen tulevaisuus on juuri tässä hetkessä. Eilisiin ei voi palata ja huomista ei voi elää.
Kaiken menettäneenä tiedän itse kuinka vaikeaa on aloittaa kaikki alusta.
Luoda koti ilman perhettä, elää yhteisössä ilman yhteisöllisyyttä, tehdä työtä ja uhrauksia ilman kenenkään tuntemaa kiitollisuutta, nousta sieltä alhosta muiden yhteyteen, nähdä päivän valo pimeyden jälkeen, siitä hetkestä ei voi jäädä muuta kuin tyytyväisyys ja onnellisuus tuleviin päiviin voimavaraksi joka ei katoa.

Tunteet ja tuntemukset jotka kokee selviydyttyään kaikkien koettelemusten jälkeen löytämään oman minuutensa, ovat vertaansa vailla.
Tekisi mieli nousta korkealle vuorelle ja huutaa kiitosta elämälle joka sittenkin voitti mielessä painavan ahdistuksen ja tarpeettomuuden tunteet.

Kukin kokee elämän tavallaan. Joku jaksaa kantaa kuormansa valittamatta, tai pyytämättä apua, mutta toinen joutuu taistelemaan kaikilla voimavaroillansa eikä sittenkään selviä. Ei ole häpeä pyytää apua. Ei ole häpeä tunnustaa oma voimattomuutensa.
Moni viime päivien draaginen tapahtuma olisi ehkä jäänyt rikosrekistereihin merkitsemättä, tapot tapahtumatta, kun taakan alla elävä ihminen olisi osannut tunnustaa voimattomuutensa oikealla tavalla ja kun he olisivat kohdanneet ne oikeat ihmiset jotka osaavat kuulla ja kuunnella.
Oikealla hetkellä annetut vastaukset ja ojennetut kädet ovat sitä pelastavaa auttamista jota yhteiskunnastamme monista aikeista ja lupauksista huolimatta yhä puuttuu.

Tulevaisuus rakentuu juurille, kuin puu omalla paikallaan.
Tulevaisuus on omien tarpeiden ja halujen täyttämiseksi tehty suunnitelma, synyessään pelkkä unelma, mutta tahdon voimalla ja omiin voimavaroihinsa luottaen huomisista voi rakentaa tulevaisuuden oman näköisekseen.
Tuleeko siitä sellainen, se ei ole pelkästään tahdon asia, siinä on mukana koko elämä tahdomme sitä tai ei.
Omiin huomisiin on monta suunnitelmaa. Täyttyvätkö ne, ei ole aina omissa käsissäni, mutta tästä hetkestä tiedän tehneeni oman näköiseni.

Katkeroitumatta kaikelle kokemalleni odotan tämän minuuteni selviytyvän yksinäisestä joulusta nauttien siitä kuin lapsi, jolle joulun sanoma on aina yhtä jännittävä.