Kokoelmista.

Miksi minun pitäisi huutaa,
miksi julistaa rakkaudestani?
Eikö riitä kun sinä tiedät!

Heräät usein ajattelemaan minua
muistat sanojani
muistat kuinka nauroimme yhdessä
etkä voi olla ajattelematta minua
kun istut yksin illan hämärässä.

Siitä tiedät,
että silta välillämme on olemassa
eikä rakkauttamme tarvitse julistaa
sitä pitää vain hoitaa ja vaalia.
Kuiskaten sanon;
"Olet ajatuksissani, lähellä, vaikka kaukana"

Sanon, vaikka tiedän ettet kuule minua
mutta olen ajatuksissasi
ja sinä minun.
Riittää kun tiedämme.

( Ensijulkaisu 17.4.2009)

 Valvoin

Suunnistuskilpailuja katselin
nojatuolissa istuin ja valvoin.
Kahvitkin keitin piristämään
uneliaisuudesta virkistämään.
Siinä muistelin aikaa lapsuuden
tapahtumia, elämää nuoruuden
ja metsään juoksin muistoissani.
Sinne juoksin aina iloissani
joskin ikävänikin siellä itkin
juoksin sinne taas, polkua pitkin.
Elin mielessäni kauniin kesän
muistin hataran kyyhkysen pesän,
lintu ala oksille rakensi sen
ja opin tuntemaan tuon kyyhkysen.
Juoksin metsässä mukana juoksijain
jonkin kumman tunteen tuntea sain,
kuin olisin mukana ollut tuolla
kun ajatuksissani juoksin suolla.
Yli kivien ja kantojen kuljin
syleilyyni tutun kuusen suljin.
Sen pihkaisen pinnan ja tuoksun
tunsin ja muistin riemua juoksun.
Vaikka mieltä ikävä usein kalvaa
ovat muistot, kuin haavoihin salvaa,
sillä ikävän harmit mielestä suistan
kun onnelliset tapahtumat muistan.

Tekee elämä haavoja jokaisen pintaan
ne jaksaako kantaa ja mihin hintaan
me annamme itsemme alttarille
huonoon kohteluun ja loukkauksille
ei mielellään koko elämäänsä tuhlaa,
vaikka moni silti itsensä uhraa.
Kun juoksee aatoksin lapsuuden mailla
voi viivähtää muistoissa huolia vailla
ja unohtaa pahan mielen ja surun
kun muistoista löytää onnen murun.
"Jukolan veljekset" juoksivat polkuja pitkin
lapsuusmuistoissa minä ilonkyynelin itkin.

14.06.2009

27.10 2005 18.10

Katselen ikkunasta ulos

Syksy on tuonut ensimmäisen lumen maahan.
Kynnetty, pihan viereinen pelto, on täysin valkoinen ja takapihan juhannusruususta on syntynyt komea veistos.

Taivas on harmaan sininen, mäen taakse laskeutuva aurinko on kullannut taivaan rannan keltaisen ja punaisen kauniiksi loimotukseksi johon sekoittuu monia värien sävyjä.

Hiljalleen hämärä hiipii pirttiin ja harmaa hiljaisuus ympäröi minut ajatuksieni nauhaan.
Nyt en kaipaa mitään, ihailen vain hiljaa laskeutuvaa aurinkoa ja taivasta vasten tummina varjoina kuultavien puiden profiilien yhtymistä illan pimeisiin varjoihin ja yöhön.
Pimenevät illat ja palava kynttilä hämärässä huoneessa, kuin eläisi sadun keskellä.

Tänään, 19.10.2013 satoi räntää.

Aamulla mittarissa oli + 3,5 astetta, nyt, kun räntäkin on maasta hävinnyt lämpöasteita on vielä +1,0-

Kun pakastaa muuttuvat tiet kyllä jäisiksi. Nyt sitä paljon puhuttiua varovaisuutta ja harkintaa tiellä liikkuvien ohjeeksi. Omassa autossa on kesärenkaat ja pysyköön auto tuolla parkkipakalla omalla paikallaan. Kun taas.on hyvä ilma, sitten renkaanvaihtoon.

Valot ja varjot.

Pimeänä aikana haluaa laittaa paljon valoja, sytyttää lamput palamaan,
Ulkona sataa vettä, mutta katsoessani ikkunasta ulos pimeään yöhön, näin valon leikkivän maahan putoavissa sadepisaroissa. Verhon välistä karkasi valojuova tummaan maahan ja sadepisaroiden tanssi oli kaunista katseltavaa.

Asuin aiemmin kilometrien päässä keskustaajamasta. Siellä ei ollut katuvaloja, eivätkä naapureiden valot valaisseet tienoita. Harvoin laitoin pihavalot palamaan. Vain ikkunoista ulos näkyvä valo lankesi pihatielle. Kissani ja koirani viihtyivät ulkona. Koira makoili hiekkakasan päällä ja kissa istui häntä jalkoihin kiertyneenä pihakiveyksellä. Katselin usein ikkunasta pimeää maisemaa, seurasin, kuinka koiran pää välillä kääntyi katsomaan kissaa jonka korvien liikkeistä näin sen kuuntelevan ympäristön pienimpiäkin ääniä. Ne olivat eläinystävät minulle ja toisillensa.
Pimeinä iltoina pienet siivekkäät lensivät ikkunalasiin ja niiden runsautta usein ihmettelin. Ei niitä, läpinäkymättömien siipien omistajia muutoin nähnyt, eivät ne valoisaan aikaan huomiotani kiinnittäneet. Niiden tanssi ikkunassa alkoi vain pimeässä.

Lapsena teimme käsinenmme varjoja seiniin. Öljylamppu roikkui katossa ja sen mitätönkin valokiila riitti aikaansaamaan kuvia joita ei päivällä tullut mieleenkään käsien avulla aikaansaada.
Illalla lapsetkin innostuvat leikkimään. Valon ja varjon leikit olivat joskus pelottavia.
Kuljin metsäpolkua kuutamoyönä ja pelkäsin varjoja joita puut loivat polun poikki.
Metsä ei tuulettomanakaan pakkasyönä ole täysin hiljainen. Kun varjoihin lisättiin metsän omat äänet, narahdukset, rapsahdukset ja joskus jopa jonkin eläimen askeleet, oli kauhutarina valmis. Oli pakko kulkea eteen päin, mutta juosta ei voinut, polku oli kivikkoinen ja jotenkin sejuokseminen ei pelkotilassa tuntunut hyvälle. Polun näki enimmäkseen vain taivasta vasten avautuvana aukkona jossa ei ollut puiden latvoja. Ne pelot kasvattivat pelottomuutta pimeän suhteen. Aikuisena olen huomannut löytäväni juuri pimeässä ne pienet valojen ja varjojen olemattomatkin kauniit asiat joita silloin lapsena kammoksuin.

Sytytin illalla kynttilän tuonne koukusta riippuvaan kukkamaljakkooni johon istutin pari kanervaa. Jos täällä valojen keskellä sen edes huomaa, kun joka ikkunassa on valot, piha ja tiet valaistu viimeisen päälle.
 Tuhlausta sanon minä ja sammutin sisältäkin turhat valot. Rakastan hämäryyttä jossa esineiden tarkka raja sekoittuu aavemaisena kuviona taustaan ja muihin esineisiin. Vain tarpeellinen valo ja varjojen leikki voi alkaa.

Uutisotsikot

Kissankorkuiset otsikot huutavat kansalaisten hädän aiheuttamista ongelmista.

Ei ole mitään mieltä,kun nuori menee ja puukottaa koulutovereitansa. Miksi tämänkin piti tapahtua, miksi henkilön hätään ei kiinnitetty jo aiemman uhkailun johdosta enemmän mielenkiintoa kuin pelkät kuulustelut?
Niin moni kärsii puhumatta, uhkailematta ja vajoaa masennuksen suohon.
Uhkailu on selvä avunhuuto!
Onko yhteiskunta näin kova ja välinpitämätön? Miksi ja miksi, sitä pitää kysyä jokaiselta joka oli asian ja nuoren kanssa tekemisissä nettiuhkaamisen vuoksi.
Eikö meillä ole aikaa kuunnella nuoria, eikö meillä ole heille aikaa, vai onko niin kuin kokemuksesta tiedän, ohjaavat aikuiset eristetään, sysätään syrjään nuoren elämästä.
Edes isovanhempien ohjaavakäsi ei ylety, mutta eikö uhkailun, selvän avunhuudon jälkeen pitäisi asiaan puuttu jämerämmin ottein. Ottaa nuori, tai kuka nyt hätäänsä ulos huutaakin, lähelle, kuunnella ja auttaa.
Ihan tässä tuntee olevansa yksi syyllisistä. Olenhan tämän yhteiskunnan jäsen.

Syksyn kuvia kaukaa ja läheltä

Vaihtelu virkistää.

Läksin pitkästä aikaa  päivätansseihin.
Väkeä oli kuin antiikkihuutokaupassa, suurin osa vain naisia. Antiikinahkaahan me jo....
Oli siellä niillä muutamalla miehellä valinnan varaa ja silti samoja naisia hakivat kuin aina ennenkin. On sellaista sinä, minä ja me tutut toimintaa. Tanssittivathan ne jotkut tutut minuakin, ei voi moittia, mutta moni nainen ei päässyt lattialle kertaakaan.
Läksin pois, kun naisten haku alkoi, se ei ole se minun juttuni.

Tässä on tätä elämää nyt rukattu moneen suuntaan. Akkaparka ei tiedä itsekään mitä pitää ensiksi ja mihin suuntaa askeleet. Harrastuksia ja tapahtumia, kivahan se on kun mukaan haluavat, voi tuntea itsensä jopa tarpeelliseksi.

Vaihtelua arkeen. Vaihteluahan se on kuunnella musiikkia ja jutella vaikka hirvenkaadosta ja kalastuksesta. Niin meillä jutut kulki yhden tanssipartnerin kanssa tänään. Kolme hirveä ovat jo kaataneet ja nuotastakin suuria muikkusaaliita saanut hän. Tällaisia tuttavia pitäisi olla enemmän. Voi puhua vaikka kalansaaliista, eikä ole yhtään kiusaantunut olo. Luulin lukevani joidenkin kasvoilta kiusaantumistakin, mutta ei haittaa minun mielentilaani. Vaihteluhan virkistää.

Tämä jokaisen syksyn vaiva, kosteutta ilmassa ja maassa, astmaiselle muuten hyvä, mutta kaiken maailman itiöt ovat maaperässä, kuolevassa nurmessa ja maahan pudonneissa lehdissä. Paras ulkoilupaikka on havumetsä. Vaikka sielläkin on maa märkää ja maatuvia kasveja maassa, on se ihan toista siellä hengittää. Tänään tuota vaihtelua, sisäliikuntaa, sitäkin niukasti, mutta kunhan taas olo kohenee, punttitreeni tuossa telkkaria katsoessa.
Käsipainoilla vain... tuonne 16 kiloon asti.

Väärin se on vanhoja muistella.

Lueskelin tuossa aamusella muutamia sivuja ja huomasin erään seikan jota en ole tullut ajatelleeksi, ennenkuin ihan tässä tämän kevään ja kesän aikana.

Ihmisten väliset suhteet ovat melkoisten koukeroiden kautta kulkevia syviä tunteita.
Luin nettipalstalta kuinka miehet kyselevät naisten nautinnoista. Jopa syyttelevin sanoin kerrotaan kuinka oma vaimo on tuollainen tai tällainen, mutta yksikään puheenvuoro ei kertonut mitä mies on tilanteen korjatakseen tehnyt. Helppohan se on katsoa vastapuolen virheitä, niin me valitettavasti teemme.

Tämän päivän puheenaiheena lehtikirjoittelua ja mielipidepalstoja joilla kirjoitetaan ikääntyneiden kiinnostuksesta parisuhteisiin, seksiin ja mihin kaikkeen nyt kyselyin jonkinlaista tulosta etsitään.
Ikääntyneet eivät halua uutta avioliittoa, eivät halua muuttaa ulkomaille, tai muuta samankaltaista kyselyä joka nyt ei mitenkään auta ikääntyneitä ihmisiä. Näin vanhuusviikolla luulisi olevan tärkeämpää puhua yleisestä hyvinvoinnista, olevista suhteista ja siitä, ettei ihmisiä laitostumisenkaan vuoksi eroteta pitkäaikaisesta suhteesta, olkoon se avio- tai avoliitto. Molemmat ovat vakiintuneita suhteita ja ihmiset ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kumppaniinsa. Pitkät avioliitot ova nuoremman sukupolven keskuudessa nähtävästi harvinaisempia kuin esimerkiki oman ikäisteni joukossa.

Nyt on helppo erota. On olemassa taloudellisen tuen mahdollisuus, eikä ole harvinaista enää pienten lasten vanhempien erot. Ennen oli toisin. Naisen paikka oli kuin luonnostaan kotona ja maaseudulla se oli enemmän tapa kuin harvinaisuus, koska maatila vaati myös naisen panoksen, oli lapsia tai ei.

Ikääntyneet parit ovat löytäneet harmonian jossa sairaskin puoliso on rakas omainen, joka yritetään hoitaa kotona, omat voimavaratkin uhraten. Se on sitä suurinta toisesta välittämistä. Olkoon se rakkautta tai ei, se on suurin asia minkä ihminen toiselle ihmiselle osoittaa, uhraa oman vanhuutensa voimat  toista hoitaen.
Kun itse olen elänyt pitkän parisuhteen ensirakkauteni kanssa, en voi ymmärtää kaikkea nykyajan "kotkotuksia" ja parinvaihtoja. En tiedä voinko sanoa mitään varmaa siitäkään kuinka oman liittoni olisi käynyt, mutta uskon yhä, ettei meillä ollut mitään syytä muuttaa yhteistä suuntaa.

Nyt on tutkittu oikein eläkeliittojen voimin ikääntyvien mieltymyksiä.
Seksin painotus ikääntyvien suhteessa sekin nyt jotenkin määritelty, siihen en ota sen enmpää kantaa. Sanon vain, että ihmisistä se riippuu, ei niinkään iästä ja tavasta jolla se koetaan tärkeänä tai suhteeseen kuulumattomana. Ainoa mitä tuohon lausun, toinen ihminen pitää aina ottaa huomioon kokonaisuutena, ei vain hetken kumppanina. Suhteet ovat kahden välisiä.

http://yle.fi/uutiset/55-79-vuotiaat_haluavat_parantaa_ystavyyssuhteitaan_ja_muuttaa_elintapojaan_-_parisuhteen_perustaminen_ei_kiinnosta/6871429