Tuulet ja myrskyt

Sää ennusteissa puhutaan tulevista tuulista, myrskystä ihan varoitellaan.
Kun katson mittaria näyttää se ulkolämpötilaa + 9,9.
Kyllä vielä pitäiskin olla tällaisia lokakuun päivä, eikä marraskuukaan ole mikään talven aikataulun alku.

Mieli halaa kaukomaille, mutta ei  vielä viikkoa enempää, kyllä se katkaisee sekin aika  kummasti tätä pimenevää aikaa.
Ystävä lähtee Kanarialle talveksi, sinne voisikin sitten piipahtaa, vai kuinka? Jutellaanpas siitä asiasta vielä lähemmin.

Elämän tuulet ja myrskyt, ilot ja surut tulevat ja menevät.
Voi kuinka toivonkaan läheiselleni voimia. Kun kaikki toivo on mennyt, ei ole jäljellä kuin luopuminen ja se on vahvallekin ihmiselle vaikeaa.

Kun tässä miettii elämää omasta näkövinkkelistä ja vertaa muiden kokemuksiin, pieniä ovat omat murheet.
Minä olen luopunut ihmisistä, jotkut koko elämästä tietoisina lopun olevan lähellä vääjäämättömästi.
Henkiset voimavarat ovat varmasti koetuksella, paineita ja painajaisia siitäkin mitä on jättänyt tekmättä ja mikä jää tekemättä. Oman elämän inventaario.
Tuulta ja myrskyä elämän aroilla. Voi kun oppisi jättämään arvottomat asiat romukoppaan ja säilyttämään vain sellaisen mistä saa voimia. Halveksien ja vihaten ei voita mitään, mutta kaikkea ei sittenkään ole tarve kantaa mukana.
Elämän eväsreppu voi sisöltää sellaisiakin eväitä jotka ovat pilaantuneet, pois heitettäviä ja unohdettavia. Käärepperitkin ryppyisiä ja tahraantuneita.

Tuulet tulevat ja pyyhkivät heikot maahan! Moni katto repeää, moni puu kaatuu ja kaikki roska nousee irti maasta, sitähän se myrsky.
Ei myrskyn silmään kannata mennä.
Katsotaan nyt huomen iltana millainen tuuli riepottaa tienoita.
Läheisyys suo turvaa tuulessakin. Pidetään toisistamme kiinni, tuetaan toinen toisiamme.

Tuntemus tunteista.

Tulit

etsit seuraa

valitsit minut

et rakkautta

et osaa rakastaa

olet vain

seurassani

kuin naamiohuveissa

joihin suvulla ei ole pääsylippua

ulkona seurapiireistä

lohtuna

Edellinen

nainen

jonka valitsit

rakastuitko

rakastitko silloin?

Milloin tunteesi kuolivat?

Minä kaipasin hellyyttä

mutta en sinulta

sinähän olit kotelossasi

itsetunto riepaleina
revin itseni irti.
Tänään
ehjä minä.

Omat kokelmat  K.J.

Mikä se on se normaali?

Normit ja normaali

Siinä onkin pohtimista.

Normien mukaan käyräksi kasvanut kurkku ei kelvannut kauppatavaraksi, mutta normaalisti kurkku ei aina ole suora!

Ihminen asetetaan syntymähetkestä saakka johonkin normitukseen, lapsi on syntyessään joko täyden 10 pisteen vauva, tai sitten onnettomat 3 pistettä saanut, kuin väärin elämän aloittanut ihmistaimi.

Koko elämän ajan meitä verrataan johonkin " normaaliin " joka asetetaan tavoitteeksi opiskelussakin. Paraskaan ei ole kyllin hyvä, ellei ole normaalin rajoissa.

Kuka on normaali?
Oma mielipiteeni on aina ollut mittareita vastaan.
Kehitysvammainen tuttavani, ei hän ole mittareiden mukaan normaali, mutta näyttää siitä huolimatta kaikkien silmissä normaalilta ihmiseltä, kun emme mittaa henkistä kehitystä mittarilla joka näyttää muille sataa ja hänelle ehkä joku voisi näyttää vain puolta siitä.
Hänelläkin on elämän viisautta ja henkevyyttä jota monelta ns. normaalilta puuttuu ainakin omissa silmissäni.

Viisaus ei näy aina katsomalla, se on sisällä.
Elämän antamaa viisautta, normeistakin poikkeaavaa, on kaikissa meissä. Millä se mitataankin.

Olkoon normit ja normaalit mitä tahansa, kunhan ihmisellä on hyvä sydän ja viisautta jaettavaksikin.
Rikkautta on omistaa ystävä joka ymmärtää heikoimpaakin, normaaliudesta riippumatta, joillakin on taito jakaa voimaa ympärillensä.

Tämäkään  asia ei ole ihan niin yksiselitteinen.

Se on " normaalia " kun  on monta mielipidettä, muusta normaalista viis!
     

En ymmärrä.

Elän rehellistä elämää,
en ole ollut salasuhteissa,
enkä tietääkseni tehnyt pahaakaan, vaikka tunnustan että monista asioista minun olis pitänyt aloittaa inventaario jo paljon aiemmin.

Niitä viestejä joissa minulle sanotaan etten saa sanoa mielipidettäni, ne ohitan ihan varmasti, koska enhän ole tehnyt mitään salattavaa, en rikkonut lakia, en kenenkään kunniaa loukannut, enkä puhunut sellaista mikä ei pidä paikkaansa.

Jos joku sanoistani kiusaantuu, tulkoon ja sanokoon, keskustellaan mikä on vialla.
En tiedä olevani anteeksipyynnön velkaa, vaikka sanonkin ajatukseni suoraan.
Isäni sanoi joskus minulle, kun itkin opettajan käytöstä, opettajan, joka oli ainoa kiusaajani koulussa, mutta en siitä sielunvammoja elämääni saanut, koska viisas isäni valisti minua; " Jos joku haluaa loukata sinua ja syyttää asioista jotka tiedät tehneesi oikein ja olleesi rehellinen, ajattele, että hänellä itsellään on vaikeaa. Turhasta syyttäminen ei paranna asioita, mutta osoittaa, ettei syyttäjällä ole rohkeutta selvittää miksi hän niin sanoo. Huono itsetunto on useimmiten syynä toisen aliarvioimisessa."

Minua kasvatettiin rehellisyyteen. Minulta vaadittiin rehellisyyttä ja opetettiin sanomaan oma mielipide, vaikka sitä ei aina edes kuunneltu, koska sen ajan kasvatus perustui vain ja ainoastaan vanhempien auktoriteettiin.
Opin kyllä sanomaan mitä mieltä olen, mutta opin myös miettimään missä tilanteessa voin mielipiteeni sanoa, ettei se tunnu hyökkäykseltä. Opin myös perustelemaan sanomiseni ja siitä pidän kiinni, loukkaantuupa sanojen kohde tai ei.
Joka ei minua siedä omien mielipiteideni ja ajatusteni kanssa, vaan pyrkii sanelemaan mitä saan sanoa, menköön loitommalle.
En pyri valtaamaan kenenkään reviiriä, en saalistamaan kenenkään metsästysmailla, enkä taittamaan kukkia muiden puutarhasta.

Minun tuli kyllä paha mieli heti aamusta, mutta olkoon tämä purkaus ainoa mitä asiaan lausun.
Kerron rehellisesti vain oman mielipiteeni. Kerron asioista kuten ne itse olen mielessäni käsitellyt, koska, joka minut ja elämäni tuntee, tietää, ettei päivissä ole pelkkää paistetta, eikä menneisyydessä mitään salattavaa.

Miksi hemmetissä minun pitäisi salata ajatukseni, vaikkapa ystävyydestä, tai rakkaudesta, tai yksinäisyydestä, tai politiikasta, tai elämästä yleensäkin.
Kun tekisi mieli sanoa enemmänkin, pikkumaisuudesta ja turhista oletuksista ja sanonkin.

Rivit jotka kuuntelivat.

Kun elin elämäni tähänastisia vaikeimpia vuosiani, oli päiväkirjamainen kirjoittaminen ainoa terapia.

Useita ketoja päivässä istahdin pöydän viereen, otin kynän, avasin lehtiön ja itkin suruni ja epätoivoni lehtiön riveille.
Siellä ne ovat tunnelmat tavoitettavissa niistäkin päivistä jotka muutoin kulkivat ohi muistoja jättämättä.

Ainoa terapeutti, ainoa tosi ystävä kun kaikki muu oli hukassa, oli kynä joka piirsi ajatukset päiväkirjaan.

Suosittelen kaikille. 

Yksin puhumista pidetään merkkinä hulluudesta, mutta hulluuden ja nerouden välillä on tuskin havaittavissa oleva ero, joten ehkä kirjoittaminen, eräänlainen yksinpuhelu sekin, onkin neron leimaus yksinäisen aivoissa. On edes yksi uskollinen kuulija, se avoin lehtiö joka toistaa vain sinun omia ajatuksiasi.

Kesäteatterin pihapiiristä

Tasapaino.

14.10.2007 

  Jokaisella pilvellä on kultareunus ellet katso pelkkää pilveä.
  Taivaallani purjehtivat pilvet päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Kaikilla on jokin merkitys, jokainen niistä on jättänyt merkin, vaikka kaikkia ei pitäisikään niin merkityksillisinä, että ne muistaisi kovin tarkoin.
  Vaaleita pumpulinpehmeitä pilviä kantamassa unelmia, ehkä niillä aina on se kultareunus jota aikakaan ei poista.
  Tummia uhkaavia pilviä joiden ilmaantuminen on merkki siitä ettei elämä ole pelkkää paistetta, vaan arki ja huolet kuuluvat elämään, kuin suola kalaan.
  Viime kuukausina, ehkä voisin sanoa jo muutamien vuosienkin aikana minulla on ollut onni tutustua erilaisiin ihmisiin. Jokainen heistä on merkinnyt uutta purjehtivaa pilveä taivaallani. Joskus pilvi pakenee näkymättömiin palatakseen entistä kirkkaammalle taivaalle antamaan sitä voimaa jota ystävät toisillensa antavat. 
Toisaalta olen itse ollut saari jota monet purret ovat lähestyneet seilattuaan elämän merellä karikkoon tai jäätyään ihan yksin. Yksin olin minäkin. Yksin ajatuksineni suljettuani oveni uusilta ihmisiltä, uusilta kokemuksilta ja vuorovaikutukselta. Lehtiö ja kynä, suru, kaipaus, elämän toivottomuus, itse tuhoiset ajatuksetkin aika ajoin.
  Jostain silloin purjehti taivaalleni vaalea purppurareunainen pilvi. Nyt ajatellen niitä oli silloin useampiakin, mutta yksi ystävätär sai minut katsomaan huomiseen. Olen oman kokemukseni kautta oppinut ymmärtämään ettei ihminen ole esine, ettei ihmistä voi mitata ulkonäön tai aseman mukaan, ei peilaten muihin, vaan omana itsenään. Me kestämme elämän kolhuja huonommin tai paremmin, sulkeutuen kuoreemme, tai huutaen kaiken ulos miettimättä mitä muut sanovat. 
  Useat elämän kurjuutta uloshuutavat leimataan "hulluiksi", häiriintyneiksi ja epäsosiaalisiksi, mutta kuuntelemmeko heitä todella. Luulen että jos kuuntelija olisi lähellä, ojentamassa tukevan kätensä, moni "sairas" parantuisi, sillä henkiset haavat ovat herkkiä heti syntyessään. Arpeutuvathan nekin, mutta parantumisen pitäisi alkaa nopeasti, hiljalleen...
  Keskustellut olen monen uupuneen kanssa, peilannut omia kokemuksiani heidän kokemaansa, tuntenut että jokaisella meillä on se herkkä kohtamme johon painamalla kipu lievittyy. Kiitostakin olen saanut, vaikka sen toivossa en ole kuuntelijan asemaan asettunut. 
  Saan enemmän kuin annan, vaikka sitten aika ajoin olen itse hukassa. Sellainen tunne on viime päivinä mieleni vallannut. Suurin syy siihenkin on varmasti muuton aiheuttama väsymys, rasitus joka tuntuu koko kehossa. Lisäksi omien tunteiden käsitteleminen... kuin myrskyn silmässä tietämättä mistä suunnasta suojaa etsisin. 
  Tunteet kun eivät kysy lupaa! Ne kasvavat ja katoavat riippumatta aina siitäkään miksi ovat syntyneet, minne kohdistuvat. 
  Järki ei aina hallitse ihmistä, eikä ihminen ole järkevä kaikissa päätöksissään. Liekö sitten parempi antaakin tunteille valta ja sanoa mitä ajattelee, mitä haluaa, mitä toivoo, mistä haaveilee sen sijaan, että yrittää järkeillä mikä olisi oikein, mikä antaisi parhaan lopputuloksen. Vaikka ei elämä saa olla kuin lotto, arvailua, päämäärätöntä pyrkimistä suureen voittoon!  Kunhan nyt löytyisi tasapaino  vaaleiden ja tummien pilvien suhteen.
Purppuranpunaiset kuuluvat nuoruuden unelmiin, nyt toivon tyyneyden sinisiä, harmaaseen sävytettyinä harmonian vuoksi.
  Liike ja vastaliike. Järki hoi... anna edes yksi vinkki mihin suuntaan juoksemalla tavoitan sen tasapainon

  Tekstin olen kirjoittanut 14.10. 2007 mutta se on edelleenkin ajankohtainen, koska samat ajatukset valtaavat mielen, samat pettymykset ja karikot ovat aina muistoissa.
Unelmat eivät katoa, eikä rakkaudetonta elämää ole olemassa.
  Tasapaino löytyy etsimättä kun ei juokse elämää karkuun. Tunne vai järki? Molemmilla on suunnattoman tärkeä sija jokaisessa päätöksessä.