14.10.2007
Taivaallani purjehtivat pilvet päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Kaikilla on jokin merkitys, jokainen niistä on jättänyt merkin, vaikka kaikkia ei pitäisikään niin merkityksillisinä, että ne muistaisi kovin tarkoin.
Vaaleita pumpulinpehmeitä pilviä kantamassa unelmia, ehkä niillä aina on se kultareunus jota aikakaan ei poista.
Tummia uhkaavia pilviä joiden ilmaantuminen on merkki siitä ettei elämä ole pelkkää paistetta, vaan arki ja huolet kuuluvat elämään, kuin suola kalaan.
Viime kuukausina, ehkä voisin sanoa jo muutamien vuosienkin aikana minulla on ollut onni tutustua erilaisiin ihmisiin. Jokainen heistä on merkinnyt uutta purjehtivaa pilveä taivaallani. Joskus pilvi pakenee näkymättömiin palatakseen entistä kirkkaammalle taivaalle antamaan sitä voimaa jota ystävät toisillensa antavat.
Toisaalta olen itse ollut saari jota monet purret ovat lähestyneet seilattuaan elämän merellä karikkoon tai jäätyään ihan yksin. Yksin olin minäkin. Yksin ajatuksineni suljettuani oveni uusilta ihmisiltä, uusilta kokemuksilta ja vuorovaikutukselta. Lehtiö ja kynä, suru, kaipaus, elämän toivottomuus, itse tuhoiset ajatuksetkin aika ajoin.
Jostain silloin purjehti taivaalleni vaalea purppurareunainen pilvi. Nyt ajatellen niitä oli silloin useampiakin, mutta yksi ystävätär sai minut katsomaan huomiseen. Olen oman kokemukseni kautta oppinut ymmärtämään ettei ihminen ole esine, ettei ihmistä voi mitata ulkonäön tai aseman mukaan, ei peilaten muihin, vaan omana itsenään. Me kestämme elämän kolhuja huonommin tai paremmin, sulkeutuen kuoreemme, tai huutaen kaiken ulos miettimättä mitä muut sanovat.
Useat elämän kurjuutta uloshuutavat leimataan "hulluiksi", häiriintyneiksi ja epäsosiaalisiksi, mutta kuuntelemmeko heitä todella. Luulen että jos kuuntelija olisi lähellä, ojentamassa tukevan kätensä, moni "sairas" parantuisi, sillä henkiset haavat ovat herkkiä heti syntyessään. Arpeutuvathan nekin, mutta parantumisen pitäisi alkaa nopeasti, hiljalleen...
Keskustellut olen monen uupuneen kanssa, peilannut omia kokemuksiani heidän kokemaansa, tuntenut että jokaisella meillä on se herkkä kohtamme johon painamalla kipu lievittyy. Kiitostakin olen saanut, vaikka sen toivossa en ole kuuntelijan asemaan asettunut.
Saan enemmän kuin annan, vaikka sitten aika ajoin olen itse hukassa. Sellainen tunne on viime päivinä mieleni vallannut. Suurin syy siihenkin on varmasti muuton aiheuttama väsymys, rasitus joka tuntuu koko kehossa. Lisäksi omien tunteiden käsitteleminen... kuin myrskyn silmässä tietämättä mistä suunnasta suojaa etsisin.
Tunteet kun eivät kysy lupaa! Ne kasvavat ja katoavat riippumatta aina siitäkään miksi ovat syntyneet, minne kohdistuvat.
Järki ei aina hallitse ihmistä, eikä ihminen ole järkevä kaikissa päätöksissään. Liekö sitten parempi antaakin tunteille valta ja sanoa mitä ajattelee, mitä haluaa, mitä toivoo, mistä haaveilee sen sijaan, että yrittää järkeillä mikä olisi oikein, mikä antaisi parhaan lopputuloksen. Vaikka ei elämä saa olla kuin lotto, arvailua, päämäärätöntä pyrkimistä suureen voittoon! Kunhan nyt löytyisi tasapaino vaaleiden ja tummien pilvien suhteen.
Purppuranpunaiset kuuluvat nuoruuden unelmiin, nyt toivon tyyneyden sinisiä, harmaaseen sävytettyinä harmonian vuoksi.
Liike ja vastaliike. Järki hoi... anna edes yksi vinkki mihin suuntaan juoksemalla tavoitan sen tasapainon
Tekstin olen kirjoittanut 14.10. 2007 mutta se on edelleenkin ajankohtainen, koska samat ajatukset valtaavat mielen, samat pettymykset ja karikot ovat aina muistoissa.
Unelmat eivät katoa, eikä rakkaudetonta elämää ole olemassa.
Tasapaino löytyy etsimättä kun ei juokse elämää karkuun. Tunne vai järki? Molemmilla on suunnattoman tärkeä sija jokaisessa päätöksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti