Tilanteen herraksi.

Kiusallisia tilanteita syntyy tahattomasti ja sellaiseen jouduin tässä menneinä päivinä.
Mukana oli henkilö joka pyrki pysymään kaukana, katsekontaktikin olisi ollut liikaa, siihen en sentään sortunut. Miksi iskeä silmää, kun tietää itse ettei siihen ole mitään tarvetta.
Minusta tuo käytös oli kyllä naurettavaa, niin muidenkin mielestä, jotka asian havaitsivat ja siitä minulle huomauttivat. Tyhmä kun olen, en pane kaikkea merkille, koska minulle sellaiset asiat eivät merkitse yhtään mitään. Minua se ei loukka, mutta itsestänsä hän antaa ylimielisen kuvan.
Joka ei hyväksy minua, saa pysyä omassa seurueessaan, piireissä. Voihan olla, että meitä syrjittyjä oli useampikin. Hällä väliä. Annan anteeksi, hän ei tiedä mitä teki.

Tuolla juuri tekemälläni matkalla me eri puolilta maata olevat ihmiset olimme kuin suuri perhe. Jospa sitä voisi pienemmässäkin ryhmässä elää muut hyväksyen, omine vikoinensa ja vajavaisuuksinensa. Meillä oli todella hyvä ryhmä, tai oikeastaan kaksi bussilastia, jotka liikuimme samoissa paikoisa samoihin aikoihin. Siellä sai olla oma itsensä ja niin aion pienemmissäkin piireissä edellenkin olla.
Kun on vain maalaistollo kaupunkilaisten joukossa, eihän sitä osaa kaikkia miellyttää. Kunhan tässä taas kiireelliset menot ovat ohi, katoan maisemista. Viime joulun vietin tunteettomasti, ilman mitään joulumieltä, ehkä nyt jonkun kivan ihmisen seurassa, joulumielellä, kuin lapsena ennen. Voisihan sitä suunnitella matkan joka kestää sinne joulun taakse.

Luin aamulla kirjeen ja tunsin suurta mielihyvää. Oli kuin lämmin tuulahdus rikkinäiseen sieluun. En ole tottunut joihinkin  asioihin joita vain tapahtuu ja siksi sisimmässä on haavoja joita ei niin vain voi lastaroida.
Kokouskutsuja sataa, pikkujouluunkin pyydettiin huomiselle, katsotaan sanon, kuten tällekin illan kutsulle. Harkitsen, koska ei tiedä ketä tuttuja on paikalla. Eipä minua moni tunne, sama missä joukossa seison, tai istun.
Nyt uusien tuulien pariin, pari tekstiviestiä odottaa vastaamista, eräältä nettisivulta tuli kaunis kirja, pyyntökin ottaa yhteyttä, eikä koskaan ole liian armelias itsellensä. Lepoa.

Laadukkaita helmiä.

Kas kummaa, eipä unta riitä aamuun asti.

Tässä on hyvä miettiä tätä otsikkoa ja elämää.

Kyllä me jo olemme tässä iässä ihan laadukkaita A - luokan helmiä.

Olemme kypsyneet kyvyiltämme ja avartaneet maailman kuvaamme. Olemme oppineet hyväksymään monia asioita mukisematta ja jankuttamatta, kuin purkanjauhaja purkkaansa, venyttäen ja paukuttaen.

On ihan turhaa jauhaa samaa asiaa. Kerran sanottu, ellei mene kuulijan kalloon, jääköön tietämättömäksi.

Olen ottanut asiakseni elää itselleni hyvää elämää. Mikä tuntuu hyvälle, sen teen, epämiellyttävistä vain ne pakolliset, joita niitäkin joskus joutuu selvittelemään, kuin pasmalangatonta vyyhtiä kerijän käsissä.

Ympäristö on sellainen joksi arkkitehti, tai luonto itse on sen suunnitellut. Itselleni avara maisema on aina ollut yksi viihtymisen ehto. Täällä se ei ihan täyty, pitää astella hetken aikaa päästäkseen toiseen elämäni eliksiiriin, joka on pihkan ja havun tuoksuinen aito metsä. Tässä olen omien unelmieni kanssa. Katselen ikkunasta syksyn ruskistamaa maisemaa jossa ei paljon eläimiä liiku. Tuntuu kuin kaikki linnutkin olisivat jättäneet maiseman.

Olin matkalla ja siellä aamukävelyllä västäräkki tepasteli pyrstö heiluen pitkin tietä ja varpuset sirkuttivat omaa laulansa pensaissa.

A- luokan helmiä, todellakin.

Kaikki pahuudet on koettu, turhiksi havaittu ja elämä on kuin puron juoksu. Vesikin kohtaa pohjakivet, sivelee rannan kallioita ja hioo pienet kivet helmen kaltaisiksi koruiksi rantahietikolle jonne se kuljettaa kaikki tapaamansa simpukankuoret joista elämä on kadonnut kasvun vuoksi, tai kuoleman, molemmat kun ovat elämän palasia.

Haluan olla yksi helmi jonkun elämän virrassa. Toivon, etten ole vain väritön kivi hiekalla, vaan, että minutkin nähdään hiotuin särmin, kauniiden värien loistaessa katsojan silmiin, että minä laulan kuin simpukan kuori hiljaa, pysähdyttävästi, kuulijani korviin oman elämäni laulua koskeni kuohuista.

Kaiken kattavaa unelmaa ja elämää ei ole olemassa, mutta uskallan toivoa, että joskus kohtaan ihmisen joka vastaa tunteisiini, lukee minua ja vastaa minulle, puhuu ja kuuntelee sisintäni.

Helmihän kuin timantti, sitä ei heitetä pois, se liitetään mukaan kalleimpaan ketjuun, muiden arvokkaiden esineiden ja asioiden joukkoon, talletetaan aarteena.

Helmikö, vai timantti?  Elämässä on molempia, joskin ne kovat, terävätkin kivet osuvat polulle. Ne pitää vain hyväksyä, tai potkaista pois hiertämästä kengässä ja satuttamasta kulkijan varpaita.

Turkin matka 2013

Aarteita muistojen arkkuun.

  Turkin matkalta palattu, mutta kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa pitää aina hiukan sulatella ja makustella ennen kuin niiden kanssa on sinut.
  Tätä matkaa en kadu. Lähdin avoimin mielin, mitään odottamatta, haavekuvia itselleni asettamatta ja siksi matka oli enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. En kyllä kuullut yhdestäkään suusta matkaan pettymisestä.
  Matkaseura, koko se 40 henkilön ryhmä jossa itse liikuin, oli kyllä esimerkillistä. Kaikki olivat aina ajoissa paikalla, ketään ei etsitty, ei odoteltu, eikä mukana ollut humalaisia pörrääjiä. Vaikka viimeinen hotellivuorokautemme oli alkoholinkin osalta kaikille ilmainen, ei kukaan innostunut tilaamaan ilmaisia lasillisia humaltuakseen.
  Säätkin suosivat. Vain perjantaina hiukan satoi, mutta se ei meitä suuremmin haitannut. Innokkaina lähdimme bussista tutustumaan Pergen historialliseen kaupunkiin, sen raunioihin ja kaupungin muureihin. Vaikuttavaa. Kuinka paljon maapallolla on asioita joita ei vieläkään tiedetä, ei ole löydetty, jos ei näkyviin ole jäänyt näkemäni kaltaisia muistoja. Kuinka monta kaupunkia ja kansaa on hautautunut maanvöryissä ja tulivuorten purkautuessa. Pergessä olin sanaton.
"Pergen uskotaan olevan kreikkalaisten perustama. Kreikkalaiset hallitsivat Anatolian rannikkoa valloitettuaan Troijan Turkin luoteisosassa. Suurin osa nykypäivänä nähtävistä raunioista on kuitenkin Rooman Rauhan (Pax Romana) ajalta."

  Keskiviikkona tutustuimme Unescon maailmanperintökohteeseen, Phaseliksen rauniokaupunkiin jonka raunioista alla esimerkkikuva Kohokohteet.fi sivulta. Paikka hiljensi näkemään, ettemme me tämän ajan ihmiset ole mitään rakentajia. Meidän taloistamme jää tikkuja, historiaan on jäänyt mahtavaa rakennustaitoa ja kulttuuria.

Matkapäiväkirjaan palaan taas. Täällä talvi tekee tuloaan, samoin siellä Turkissa matkailijoiden määrä hiljalleen vähenee talvikaudeksi. Nyt lämpötila helli meitä, teki rusketusraitoja ja lämmitti kehon, mileihän on aina lämmin.

Hämärän hetken ajatuksia.

Sade hakkaa ikkunaa
alakuloinen
harmaa
arkinen
minuus huutaa

polttava halu
kaipaus

jospa kerran
juhlamekossa
meikattuna
valonheittäjien valossa
joku
huomaisi minut

sanoisi
ole vaan arkinen
niin olet parhaimmillasi

teeskentelemätön
suora
rehellinen
sinä.

Satakoon
pimentyköön ilta
sieluni
on liekeissä.

K.J.

Kauan sitten tapasin ihmisen jota jään yhä useammin muistelemaan.
Ystävän, kaverin sain hänestä, eikä mikään koskaan voi sitä muuttaa. Tulkoon elämääni mitä tahansa, ystävyyteni häneen ei katkea, mikäli se minusta riippuu.
Tunteet, kukapa ne tietää ja tunnistaa, onko tarpeenkaan eritellä, kun me itse tiedämme.

Aika ja elämä antaa meille kaikille uusia ihmisiä ystäviksi, tuttaviksi, mielitietyiksi, kavereiksi, rakkaiksi, kuinka heitä nimittääkin. Työ yhteisössä löytyy aina samoin ajattelevia, samoin työhönsä suhtautuvia hengenheimolaisia. Niin oli ja niin on, jos itse on avoin asioille ja ihmisille.

Olin tuolla pohjoisessa, päivätansseissakin, eikä kokemus ollut huono. Siellä miehet osaavat tanssia ja uskalsivat hakea vierastakin ihmistä. Ihmettelin kuinka pitkistä matkoista sinne oli väkeä saapunut, mutta eihän siellä kilometreissä matkaa mitata, eikä aikakaan ole kortilla.
Sinne halaa mieli taas. Kunhan taas kotiudun ja pakolliset asiat on hoidettu, hyppään johonkin kyytiin ja pakenen loskakeliä lumisen pohjolaan. Kyllä kai siellä makuupaikka löytyy, on ennen löytynyt. Luotan siihen kuin vuoreen!
Nyt on suunta etelä, ihan vieraat paikat, mutta uutta on aina kiva kokea. Ei ole ennakkokuvitelmia, mutta palattuaanhan sitä vasta tietää oliko kivaa vai ei.
Toivottavasti siellä taas tutustuu uusiin ihmisiin. Kävin tuolla naapurikaupungissa tanssimassa jasain ihailijan joka ei meinannut millään päästää kotimatkalle. En minä itseäni sido, kaveri voin olla, mutta rajansa kaikella. Tanssitaan kun tavataan, puhutaan mukavia ja erotaan, niin on hyvä.
En tiedä tansitaanko lomakohteessa, siellä kun olemme kolmessa kaupungissa, voi jäädä paikallisiin tutustuminen kielen ja muun vuoksi pikkuisen ohueksi.  Ehkä tuo minun "kielenkertausharjoitusopiskeluni" on ollut tehokas ja osaan jutella edes jotain. Ei minua nyt myydä kuitenkaan, rahastaja puuttuu. Eikä muutenkaan, vaikka tunteellisena ihmisenä usein jään kuuntelemaan tarkemmin, mutta vieraalla kielellä puhuttua on vaikeampi ymmärtää. Yritän kuitenkin.

Aavaa merta Singapore - Bangkok ja laskeutuminen Langavin kentälle Malesiaan

Tuumailua.

 Mikä voima saa ihmisen kylvämään ympärillensä vain pahaa mieltä?

Ilkeät sanat ja niiden takana vihamielisyys, ne saavat vastaanottajan mielen matalaksi, ja se kai sanojan tarkoituskin on.

 Keskustelin erään henkilön kanssa, hän oli erittäin masentunut avopuolisonsa elämäntavan johdosta ja kertoi jokapäiväisistä vihan purkauksista. Sellainen elämä on raskasta. Hän tiedosti tilanteensa; Hän antaa toiselle mahdollisuuden elää tavallaan. Jos hän kykenisi irtautumaan tuosta liitosta, hänen oma elämänsä olisi rauhallisempaa ja vapaampaa. Mutta; Eihän sitä voi kadulle heittää, sanat ovat tuttuja, moni ajattelee samoin ja antaa toisen terrorisoida kodissa.

Häntä voin tukea vain sanoilla, kehoittaa valitsemaan, joko siinä ilmapiirissä, henkisen väkivallan alla, tai valitsemalla oman tien.

Pahan mielen saa usein juuri toisen ihmisen sanojen vuoksi. Samoin ilo, sekin löytyy sanoista, ystävällisyydestä ja myötäelämisestä.

Mistä löytyisi niitä ilon helmiä joka päivä?

Jokaiseen päivään sisältyy ainakin viisi asiaa joista voi tuntea iloa. Jos opimme mielessämme katsomaan ensiksi ne iloiset hetket, tuntuu kuin pahaa mieltä olisi joukossa vain pieni hippunen.

Niitä hyvän mielen hetkiä etsimme usein. Joskus löytyykin!

                      Lahjoitathan hyvän mielen jollekin lähimmäisellesi tänäänkin.