Aamu tänään.

  Uutisia, keskusteluja ja päiväkirjamerkintöjen järjestäminen tilaisuuksien ja tapahtumien mukaan.
Kun herää jo kolmelta, on aikaa polttaa valoja ja tihrustaa koneella valokuvakansioiden kanssa, on niin monta turhaa kopion kopiota, että ihan kyllästyttää tämä joidenkin ohjelmien tapa tallentaa korjattu kuvakopiona, eikä tallentaa korjattua kuvaa alkuperäisenä, korjauksen kohteena jo olleena, korjattuna.
Kansioissa voi olla kopion kopion kopioita!   Poistin tänään roskakorin kautta melkein 2000 tiedostoa. Pää asiassa kuvia joista jo osa olikin roskikseen siirretty.

  Tässä se aika kuluu, uunissa ruokaa tulossa ja jääkaappi pitäisi syödä tyhjäksi ennen reissua. Sieltä einettä eteen karjalanpaistin lisäkkeeksi. Loppu paistihan voikin sitten toimia perunakeiton pohjana!
Tämä syyskausi on minulle kuin heräämisen aikaa. Monet sanovat haluavansa vain nukkua ja nukkua tämän talven odopttelun ja talven yli, minulle tämä on vitamiiniruiske, uusien innostuksien ja unelmien aikaa. Ei oikein jouda nukkumaankaan!

  Pahasuinen minä, en hyväksy mitään kieroiluja ja tulipa sanottua liiankin suoraan eräässä asiassa. Jos hän loukkaantui, siitä vaan. On turha kuvitella voittavansa valehtelemalla, kun totuuden sanomalla asia olisi heti käsitelty.
  Minustahan on vain harmia!
  Tänäänkään en lähde polvea rasittamaan, aamujumppa musiikin tahdissa riittäköön. Kilojen kertymisenkin vuoksi se jumppa on tärkeää, venytyksiä ja vanutuksia, punteilla ja ilman. Kyllä sitä liikuntaa kertyy kun lähden oikein kuntolomalle, liikkumaan ja tanssimaan! Tiedän, että lenkkeiltyäkin tulee, pitäneekö ottaa monot mukaan, sukset kuitenkin pitää sauvoineen ostaa uudet. Katsotaan, millaiseksi se tämä talvi tokenee.

  Yhä on tuossa puhelimessa pari viestiä, puhelinnumerot joihin pitäis soittaa. Ja olishan tuo äänilevykin  jotenkin purettava, käännettävä. Monta versiota on, mutta mitä se alkuperäinen kertoo?
Ehkä ensiksi ne puhelut, sitten hakemaan venäjän kääntäjää, kuulemansa ymmärtävää. Tai, eihän se ole venäjää...

Vapauden kaipuu.

Uskomalla ei saa toivomaansa.

Toivoin.

etsin ja odotin

kyllä se rakkauskin siitä

kun aikaa kuluu.

Sinuun 

en rakastua voi

et ole sellainen mies

minun makuiseni.

Odottaen kului aika

toiveet haihtuivat

oli vain tyhjyys

kuitenkin istuit lähellä

olit ollut siinä jo pitkään

eikä minulla ollut mitään.

Sinulle

kai riitti

että olin

olemassa

joku.

Jäin siihen

ajatellen

tämä

 kuluttaa 

rikkoo

 minut

tappaa 

haluan rakkautta

en Sinua

tiesin

elämä ei ole tässä.

Jätin välimatkaa

jättäydyin seurastasi.

Etkö ymmärrä 

mene jo!

Tapat minun

tunnemaailmani

olen jo

ihan rikki.

rakkaudettomuudesta.

Saanhan rakastaa

ilman Sinua

Reviiri.

                                                                   

Varohan joutumasta kynsiini!

Kynteni ovat terävät ja hampaani pureutuvat kuin tikarit herkkään mieleen.

Vältän päästämästä ketään liian lähelle, koska seurauksia en voi taata.

Reviirini ei ole laaja, mutta se on tarkkarajainen ja vaatimukset ehdottomat;

”Vain minun luvallani, ja se lupa ei irtoa helposti,

koska peto haluaa juosta vapaana omassa korvessaan.”

♫♫♫

Monta lintua lensi ohitseni.

Katselin kaihoten taivaalle ajatellen etten ole niitä huonompi.

Minulla on siivet sielussani

minä voin lentää,

voin hypätä unelmapilvelle ja antaa tuulen kuljettaa.

Lähetän ajatuksia elämän taivaalle,

tietäen;

”Kukaan ei leikkaa siipiäni.”

♫♫♫

Joten; Haaveita ja unelmia myös Sinulle.

Terveisin;

                                   Tyttö joka ei leiki tunteilla, mutta elää tunteella.

Mielenmaisemani.

4.8.2005  klo 11.46

       

 "Mielenmaisemani."

Istun pihakeinussa rakkaani vierellä, käsi kädessä, ihan hiljaa.

Ympärillämme oma pihapiiri istutuksineen joiden paikat yhdessä suunnittelimme.

Tertturuusujen hento tuoksu ja vasta leikatun nurmikon vahva ruohon haju leijuvat ympärillämme.

Pieni tuulenvire liikuttelee riippakoivujen oksia joiden lomitse ilta- auringon säteet siivilöityvät kuin tähtien tuike.

Piha - alueen reunustaa tumma kuusi ja mänty metsä, jossa kasvaa isoja koivuja, sekä vanha haapa joka täyttää lehvistöllään ison osan näkymästä kun tässä istun. Mäeltä kuuluu mustarastaan laulu, viheltelyä soinnukkaasti, kuin huilu… sävelet jotka palaavat mieleen muistona myöhemminkin.

Tummien puiden varjoissa katse viipyy. Mustikan varvut hennon vihreine lehtineen, puolukka matalana, tummin, vahvoin lehdin, peittää hennot ketunleivän nelilehtiset kasvustot, mutta tuolla mäen alla, leppää kasvavassa kosteammassa maastossa maiseman kattaa valkovuokkojen matto. Tervakot nostavat vartensa vuokkojen takana, punaiset kukat nukkuvat vielä nupuissaan, mutta sieltä ne tulevat, näen ne silmissäni kukkivina, tahmeavartisina, vaikka nyt hämärtyvä ilta peittää ne nuppuisina varjoihinsa.

Kaukaa kuuluu metsäkyyhkyn kujerrus.

Vaaleat pilvenhattarat purjehtivat hiljalleen taivaan laella ja siellä täällä pääskynen liitää korkeuksissa kuin osoittaen että täällä on hyvä liitää, puhtaassa luonnossa, pohjolan kesässä.

Mielenmaisemani jossa viivyn ja viihdyn. Jokainen vuodenaika muuttaa näkymää, mutta jokaisessa on jokin joka minua viehättää ja saa sanomaan, tämä on kaunista, tämän haluan aina muistaa kauniina kuvana elämäni muistikirjassa, jonka sivuille voi vielä piirtyä uusia mielenmaisemia, mutta jotka eivät korvaa koskaan tätä nykyistä. Tämä on yhtä paljon kuva kuin ajatus, tämä on todellisuutta ja muistojen luomaa, tämä on uni ja herääminen joka elää minussa ja minä tässä.

                   Tämä on enemmän kuin kuva silmissä, tämä on ajatus mielessäni, alaston ja tyhjä                          olisin ilman tätä.  

Arkistojen kätköistä kaivoin nämä ajatukseni, näissä tunteissa on kaikki, näissä elin elämäni ehkä onnellisempaa jaksoa, viimeiset vuodet yhdessä puolisoni kanssa. Muistoissa on elämä.

Salaiset kansiot.

                                                       

  Ajatusten ja unien maailma on kuin salaisen kansion avaamista tarkasteltavaksi. 
  Hetken kuluttu kansio on sulkeutunut ja sisältö jää salaisuudeksi.
  Ajatuksiani ei kukaan voi lukea, ellen avaa niitä puhuttuina tai kirjoitettuina sanoina muiden kuultavaksi. Kun kovin tarkkaan tekee suunnitelmia, aikatauluttaa elämäänsä, tulevat ne velvollisuudet uniin. Elleivät samoina, niin eräällä tavalla ahdistavaksi uni kuitenkin muodostuu.
  Kevyellä mielellä ja iloisiin ajatuksiin nukahtanut näkee kauniita unia. Tuskin oletus pitää paikkaansa, ei kaikkina öinä muista nähneensä mitään unta, vaikka nukkuminen on ollut levollista.

  Painajaisten kanssa kamppaileva ei kyllä lepää nukkuessaan.
  Muistan vuosia sitten nähneeni usein unta jossa putoilin milloin mistäkin, tai minun oli unessa paettava, juostava karkuun, lukittava ovia, mentävä mitä ihmellisimpiin paikkoihin piiloon jotain uhkaavaa. Niitä salaisia unen kansioita mietin herätessäni keskellä yötä, sydän hakaten, mutta ihme kyllä, vaikka olin talossa yksin, ei minulla ollut valveilla mitään pelkoja.
  Tapanani ei ole salata asioita, elleivät tiedot ole todella salaisiksi tarkoitettuja, niiden kanssa menetellään aivan toisin.
  Liika rehellisyys kostautuu, vastustaja saa lyöntiaseen. Eipä ole sentään mustelmia kukaan saanut aikaan rehellisyydestäni huolimatta, mutta salaisia kansioita on sentään minullakin. Niitä ei avata liian usein, eikä turhaan. Ne ovat niitä ajatuksia joiden lausuminen voisi satuttaa tai synnyttää vääriä luuloja. Paras pitää kansioita kiinni, ajtukset ja puhumattomat sanat sydänlukon takana.
  Voiko tunteellinen ihminen lukita tunteet salaiseen kansioon?
  Miksi kaikkea ei vain saa sanotuksi, vaikka niin haluaisi?
  Kasvatuksen tulosta, itsehillintää, arkuutta ja pelkoa ettei kuulija ymmärrä.
  Sellaisia, kauniita sanoja minulla on vielä varastoituna noihin salaisiin kansioihini, mutta aion purkaa niitä sopivassa tilanteessa. Minä niin tykkään siitä, että sanotaan, puhutaan ja halataankin.

Menneet muistoissa.

Kun ikää karttuu alkaa muisteloiden aika.

Kuinka usein meillä on tarve sanoa että ennen oli tai tehtiin näin. Se on ihmisen luonnollinen tapa verrata entistä ja nykyistä, sukupolvesta toiseen, eletyn elämän muistelemista.
Sama tapa kaikessa, teemmepä mitä tahansa. Vaikka meillä on käytössämme uusia työkaluja, kaipaamme usein sitä hyvää leikkuuveistä jonka terä katkesi vuosia sitten ja veitsestä on laatikossa jäljellä kahvan lisäksi tynkä jota, "ehkä sitä vielä jossain voi käyttää" ajatuksen myötä ei heittänyt pois vaan säästi kuin aarretta.
Meillä on muistoissamme aarre jonka merkitystä emme kai edes ymmärrä. Se on liiankin hyvä jos olemme kohdanneet tai kokeneet vääryyttä. Se on hyvä kun muistamme omien kokemustemme kautta mikä aiheuttaa hyvää mieltä, mikä ei sovi vaikkapa vatsallemme, vaikka maistuisi hyvällekin.

Keskustelupalstojen historiaa selatessa huomaa ettei maailma ole miksikään muuttunut. Samat sielun maisemat kirjoittajien ihanteena, samat harmit mielessä ja muistoissa.

Tässäpä se ihmettely, miksi meille menneisyys on lähempänä kuin huominen. Olemmeko tässä iässä menettäneet uudet ihanteemme, emme osaa huomata kuinka paljon hyvää ja kaunista on jokaisessa päivässä, jokainen tapaamamme ihminen menneisyydessä on jättänyt meihin jonkin jäljen, koskettanut lämpimällä kädellä, tai viiltävällä ruoskalla.
Uudet vastaantulijat ovat meille kuin painotuore aamulehti, emme voi ennakolta tietää mitä paljastuu kun selaamme ja tutustumme tarkemmin. Jätämmekö menneiden muistelemisen varjossa käyttämättä mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuunnella mitä heillä on meille kerrottavaa, uutta, heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan elämän matkalta, tässä päivässä, heidän tavoistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan elämästä.
Uudet tuttavuudet ovat rikkaus, vanhojen aikojen muistelu ajankulua josta ei toivottavasti synny ainoa hyvä mitä meillä on, mutta ei ainoa pahakaan.

Toivon tänäänkin löytäväni uusia ajatuksia jonkun toisen ihmisen kokemusten kautta, löytäväni sen helmen joka jokaisessa uudessa ystävässä on, joka on jokaisessa päivässä odottamassa, kun vain ymmärrän ottaa vastaan avoimin mielin kaiken uuden ja heittää sen katkenneen ja tylsyneen veitseni roskien joukkoon ja lopettaa vanhojen lehtien lukemisen. Joka päivä ilmestyy uusi, uusin uutisin, tuorein sanoin ja ajatuksin.
Ehkä seuraavassa avaamassasi sivussa on sinullekin jotain uutta, ehkä eilinen alkaa tuntumaan menneeltä päivältä tämän päivän rinnalla, vaikka ne muistot, ennen oli.
Toivossa tulevan päivän, tämä päiväkin on kaikkien huomisten muisto.

Aukea aamu ja avaa mieleni vastaanottamaan uusia ajatuksia kuin lapsena jolloin mikään eilinen ei ollut vanhaa hyvä, vaan opittua ja mieleen painunutta josta ammennan koko ikäni, opittu aakaan ei unohdu.

Tulethan taas

Jäit siihen pihamaalle

palelevana varjona viimassa

katseessasi lämpöä

sanoissasi kaipaus ja toivo...

"Tulethan taas."

Ihmeellistä on tämä elämä.

Vuosien takaa palaa mieleen tapahtumia, pieniä hetkiä joiden merkitystä ei siinä tilanteessa voinut arvata niin tärkeiksi joiden arvon huomaa vasta myöhemmin.

Kävin tapaamassa ystävääni jonka kanssa olimme jutelleet vuosia täällä nettimaailmassa, mutta tapaamista ei tahtonut aluksi kumpikaan. Lopulta poikkesin hänen luonaan ohikulkumatkallani. Se vierailu oli kyllä muodostua suuremmaksi kuin tarkoitimme.

Löysimme toisistamme juuri sen, minkä olimme jo keskusteluissamme toisistamme hiuksen hienosti aistineet. Istuimme ja juttelimme. Kävimme läpi menetyksiä joita me molemmat olimme hiljattain kohdanneet. Puolison menettäminen ei ole pieni juttu. Sen asian läpikäyminen vaatii aikaa ja monien tunnemyrskyjen kautta asiaa läpivalaisten, kunnes itse myöntää asian olevan lopullista. Kuolema korjaa sattumanvaraisesti, ainakin meidän kannaltamme.

Puhuimme ja löysimme toisistamme lohduttajan, mutta löysimme ehkä paljon enemmänkin, mutta omat estomme, tunteidemme keskeneräinen käsittely ja muut seikat antoivat mahdollisuuden vain pintakosketukseen. Syvimpiä tunteita puhuimme ulos, mutta keskinäistä suhdettamme emme ruotineet. Tunsimme vain yhteenkuuluvuutta, samankaltaisuutta ja lämpöä toisiamme kohtaan. Kului vuosi ja tapasimme uudelleen. 

Hän halusi meidän tapaavan enemmän. Minä tunsin häntä kohtaan ystävän lämpöä, mutta en uskaltanut sittenkään aloittaa mitään suhdetta, oli asioita joita en tavallaan hyväksynyt. Hän, taiteilijasielu, minä haaveilija, ei siitä olisi mitään tullut.

Kun erosimme viimeksi, jo vuosia sitten, tunsin kuinka tunne puhui, se puhui meissä molemmissa.

Olimme viettäneet päivän yhdessä. Kävelimme rannalla ja puhuimme. Viilenevässä illassa käynnistin autoni, hän jäi pihalle kuin palellen, katseessa pelkkiä kysymyksiä. Niihin kysymyksiin en ole osannut vastata, emmekä ole myöhemmin tavanneet puhuaksemme.

Yhä minun rinnassani on lämpöä joka hänestä säteili minuun. Hänessä oli jotain hyvää joka kiehtoi, mutta samalla jokin salaperäinen verho jota en halunnut avata.