Jäit siihen pihamaalle
palelevana varjona viimassa
katseessasi lämpöä
sanoissasi kaipaus ja toivo...
"Tulethan taas."
Ihmeellistä on tämä elämä.
Vuosien takaa palaa mieleen tapahtumia, pieniä hetkiä joiden merkitystä ei siinä tilanteessa voinut arvata niin tärkeiksi joiden arvon huomaa vasta myöhemmin.
Kävin tapaamassa ystävääni jonka kanssa olimme jutelleet vuosia täällä nettimaailmassa, mutta tapaamista ei tahtonut aluksi kumpikaan. Lopulta poikkesin hänen luonaan ohikulkumatkallani. Se vierailu oli kyllä muodostua suuremmaksi kuin tarkoitimme.
Löysimme toisistamme juuri sen, minkä olimme jo keskusteluissamme toisistamme hiuksen hienosti aistineet. Istuimme ja juttelimme. Kävimme läpi menetyksiä joita me molemmat olimme hiljattain kohdanneet. Puolison menettäminen ei ole pieni juttu. Sen asian läpikäyminen vaatii aikaa ja monien tunnemyrskyjen kautta asiaa läpivalaisten, kunnes itse myöntää asian olevan lopullista. Kuolema korjaa sattumanvaraisesti, ainakin meidän kannaltamme.
Puhuimme ja löysimme toisistamme lohduttajan, mutta löysimme ehkä paljon enemmänkin, mutta omat estomme, tunteidemme keskeneräinen käsittely ja muut seikat antoivat mahdollisuuden vain pintakosketukseen. Syvimpiä tunteita puhuimme ulos, mutta keskinäistä suhdettamme emme ruotineet. Tunsimme vain yhteenkuuluvuutta, samankaltaisuutta ja lämpöä toisiamme kohtaan. Kului vuosi ja tapasimme uudelleen.
Hän halusi meidän tapaavan enemmän. Minä tunsin häntä kohtaan ystävän lämpöä, mutta en uskaltanut sittenkään aloittaa mitään suhdetta, oli asioita joita en tavallaan hyväksynyt. Hän, taiteilijasielu, minä haaveilija, ei siitä olisi mitään tullut.
Kun erosimme viimeksi, jo vuosia sitten, tunsin kuinka tunne puhui, se puhui meissä molemmissa.
Olimme viettäneet päivän yhdessä. Kävelimme rannalla ja puhuimme. Viilenevässä illassa käynnistin autoni, hän jäi pihalle kuin palellen, katseessa pelkkiä kysymyksiä. Niihin kysymyksiin en ole osannut vastata, emmekä ole myöhemmin tavanneet puhuaksemme.
Yhä minun rinnassani on lämpöä joka hänestä säteili minuun. Hänessä oli jotain hyvää joka kiehtoi, mutta samalla jokin salaperäinen verho jota en halunnut avata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti