Hyvää Itsenäisyyspäivää!

6. joulukuuta

Paloja sodan jaloista.

Jylinää taivaalla,

lentokoneet kylvävät kuolemaa...

pimeään yöhön kiirii huuto:

" Jumalani, älä anna niiden osua!"

Nopeasti, nopeasti, saappaat jalkaan...

Ei, ei nyt ole aikaa, on juostava!

Äiti, miksi itket?

Lehmät katsovat sinua...

miksi päästät ne irti?

Voimapaperia ikkunoissa,

pimeää ja kylmää sisällä...

"Äiti. Näkevätkö ne meidät kuun valossa?"

Hevonen laukkaa,

reen jalakset lyövät tulta soratiellä.

Pienin itkee äidin rinnoilla..

isommat peittävät kasvonsa,

pelkoa, kauhua kaikkialla

ja hevonen laukkaa ilman ohjastajaa....

Yötöntä yötä.

Itsekkyyttä.

 Yhden linnun vuoksi ei kannata tappaa koko laumaa!

Meissä on hyviä ja pahoja, on niitä, jotka eivät edes huomaa olevansa itsekkäitä ja ärsyttäviä, on niitä, jotka eivät viis veisaa mitä muut ajattelevat ja on niitä, jotka täysin tarkoituksellisesti käyttäytyvät kuin olisivat etuoikeutettuja olemaan jonossa ensin, sanomaan suoraan kaiken mitä ajattelevat ja vain heidän mielipiteensä on oikea ja oikeutettu.

Itsekkyys alkaa hiekkalaatikolla. Ellei esimerkillä ole opettavaa vaikutusta ihminen kehittyy omistuksenhaluiseksi, jopa röyhkeäksi.

Minä istuin tässä keinussa ensiksi ja en varmasti anna paikkaani ennen kuin itse haluan ja kiusallanikin istun tässä. Katselkaapa tarkemmin nuorisoakin, ikäluokat eivät poikkea paljonkaan tosistaan tapojen vertailuissa.

Kuka se kissan hännän nostaakaan, oma ikäluokkamme on kasvattanut uuden sukupolven äidit ja isät, ketju jatkuu.

Syytä itsekkääseen käyttäytymiseen ei ole helppo osoittaa. Kasvatus on pohja, mutta mistä me olemme imeneet ne huonot vaikutteet, vanhemmiltamme ja vielä vanhemmilta.

On helppo sanoa ja puhua muiden käytöksestä, itsehän minä en koskaan ole röyhkeä, mutta kun olen itsekin. Pakko on myöntää, mutta pakko on sanoa, annan kaupan jonossa tilaa kiireisille, eilen viimeksi kun oli vain yksi kassa ja mukana monta ostajaa joilla vain muutama ostos, lapsi rattaissa tms.

Minulla ei ole kiire minnekään, ennätän auttaa lukemaan pienen präntin pussin kyljestä mummolle joka ei huomannut ottaa laseja mukaan, ennätän ottaa ylemmältä hyllyltä keksipaketin jota toinen ei ylety ottamaan jne. pieniä hetkiä jolloin voin olla käytökseeni tyytyväinen.

Me olemme itsekkäitä, vaikka avustan nuoria rahallisesti, annan asunnon asunnottomalle jolla ei ole työtä, vien leipomuksia naapurille joka ei itse leivo, mikään niistä ei poista sitä tosiasiaa että olen itsekäskin, huomaamattani poljen toisten oikeuksia, ajattelematta sanojani loukkaan muita, yms. mutta kaiken aikaa yritän kasvattaa itseäni suvaitsemaan muiden virheitä ja siksi minua ei tippaakaan haittaa, jos joku etuilee kassalla, tai kailottaa puhelimessa istuessaan edessäni. Hän ei ehkä huomaa tekevänsä sellaista jota muut eivät noin vain hyväksy.

Ellemme ärsyyntyisi kaikesta niin helposti, tuskin huomaisimme kuinka huonosti vanhat naiset käyttäytyvät.

Ps. Kaikki arvostelu ei ehkä olekaan lähtöisin nuorista. Me itse taidamme olla pahin vihollinen omalle ikäluokallemme, se kaikkein ärsyttävin kilpailija elämän juoksumatolla.

Ystävät.

Ystävyyttä ei voi ostaa, 
sitä ei voi pyytää, 
ei tilata viikkojulkaisuna, 
eikä kaapata haltuunsa. 

Ystävyys ansaitaan, 
se on luottamusta, 
se on tukea molemmin puolin, 
eikä se häviä muuttokuormastakaan. 

Kaikki tosi ystävät kulkevat rinnalla silloinkin kun yö on pimeä, 
kun sudet ulvovat ja taivaalta on kadonnut viimmeinenkin toivon tähti. 

Ystävyys tuolla muutamilla  keskustelupalstoilla on koetuksella, vuosia kytenyt riitä puhkeaa sanasotana ja syytöksinä, rikosilmoituksiakin tehdään ja oikeudessa ratkotaan mitä sanoit sinä ja mitä minä.

Ystävyys yleensä kestää pienet riidtkin, mutta suoranaisia loukkauksia tuskin kukaan jaksaa hyväksyä.

Olen itse kokenut loukkauksen jota en koskaan voi hyväksyä enkä antaa anteeksi, mutta eipä sitä loukkaja ole kai tarkoittanutkaan koskaan anteeksi pyytää. Itseänsä koskeneen usein voikin unohtaa, mutta kun samassa lauseessa käsitellään ystävienkin laatu, se tuntuu pahalle.

Nuorena, Porin kaupunki oli sellainen pieni puu talojen kaupunki, olihan siellä toki kivi talojakin, mutta ne matalat pitkät puu talot jäivät mieleeni. Ystäväni oli kotiapulaisena  varakkaassa perheessä. Tämä ystäväni oli pikkuisen laiska joissain asioissa ja hän pyysi minua usein avuksensa, useimmiten silittämään pyykkiä johon kuulu paljon valkoisia miehen paitoja, tärkkikauluksineen ja hihansuineen.

Tietenkin menin aina kun olin vapaa auttamaan, olinhan muutenkin niin monen paikan höylänä, että nukkuminen tahtoi joskus unohtua kiireeessä juosta paikasta toiseen. Harvoin hän edes kiitti minua avusta. Kerran perheen rouva näki minut silittämässä, koska meiltä paloi sulake ja piti etsiä sähkötaulua ja sulakkeita. Hän tietenkin kysymään minäkö ne pyykit silitinkin. "Ei, Ei, minä ne aina ennen olen silittänyt, Kipa tuli vain nyt auttamaan." Herran pieksut, meinasin sanoa kuka ne on oikeasti silittänyt, mutta olin hiljaa. Kyllä siinä pikkuisen mietin ystävyyttä ja avun antamista. Ystävän rehellisyyshän siinä oli kyseessä. Hän mitätöi minut ja työni jota olin usein hänen puolestansa tehnyt.

No se ystävyys katosi vuosien mittaan kun muutin sieltä pois ja uudet kiireet olivat edessä.

Uudet ystävätkin, tottakai.

Sen jälkeen olen kokenut olevani huomioimaton ystävä monessa tilanteessa. Ystäväni sanoi kyllä hyvin vähän aikaa minutkin tunnettuaan, että me olemme niin eri piireistä, meidän ystävämme ovat eri piireistä. Minun ystäväni siis eivät ole hänen ystäväpiirinsä tasolla saati minä, maalaistollo.

Se lause ja se ajatus jäi kyllä takaraivooni iki ajoiksi. Minun ystäväni ovat minun ystäviäni ja olen valmis tutustuttamaan heidät omiin uusiin ystäviini, mutta hänen ystävänsä ovat niin paljon parempia, niillä ei ollut edes nimiä, ne olivat kavereita. Mahtoiko olla oikein ystäviä, vai vain työkavereita, en tunne, en tiedä, enkä anna arvioitani vieraista ihmisistä. Korkeissa viroissa, oppineita, kuinka vaan.

En aseta ystäviäni luokkiin enkä piireihin, pyrin sopeutumaan kaikkiin ja olemaan herättämättä liikaa huomiota missään tilanteessa jossa en tunne olevani omalla maaperälläni.

Toinen tilanne, "jos olisit nuori, ei sinua kukaan hakisi tanssimaan!" Minuako, hyvä etten ole nuori, kun nyt hakevat, mutta jätin sanomatta. Jätin myös arvioimatta hänen huonon tanssitaitonsa, vaikka sellainen se on. Eihän kaikkea ole pakko sanoa, ihminen voi vastata huonoon käytökseen sivuuttamalla loukkauksen, niin tein, mutta muistan tunteen. Niin huono ihminen minä sitten hänen silmissään olen.

Ystävyyttä voi siis osoittaa moittimalla ja lannistamalla toisen itsetunto.

Haukkuis suoraan, eikä viivojen välissä, voi sanoa noille loukkauksille, mutta kaikki on mennyt toisesta korvasta sisään toisesta ulos, vaikkakin ne olivat aika ajoin kuin mustat suuret möykyt ajatuksissa, olenko minä todellakin niin arvoton ystävä, ja minun ystäväni, luokattomia kaikki.

Jaan ystäväni, yhtään en omista yksin, enkä ketään pidä väkisin, ilman omaa ansiotani.

Niin sen pitääkin olla. Eihän ystävyyttä saa valitsemalla kaupan hyllystä tai torikojusta, se ansaitaan omalla persoonallisuudella, ja joskus ystävyys vain tulee päätepisteeseensä. Mitta täyttyy ja kyllästyy sellaiseen mikä ei mitään anna.

Kipu vie voiton.

   Tänä mustana yön hetkenä, voisin sanoa, kun kipu raastaa tuolla vatsassa ja tiedän varmasti syöneeni vain sallittuja sapuskoita. Eilen pelkkää Riisipuuroa ja kiisseliä.
   Kahvista on tullut paholainen. Se kun on melkein ainoa intohimoni ja siitäkin pitää luopua. Toinen himo, juusto, sen napostelua on ollut pakko vähentää, vatsa siihenkin syynä.

   Viihdyn valvoenkin. Nukkuu sitten kun nukuttaa, työt ei haittaa lepoa, mutta lepo joskus työtä, kun ei huvita ottaa harjaa käteen ja siivoaminen siirtyy.
   Elämä on kyllä helvettiä kun elimistö tekee toiminnallista kiusaa, ei tämä aina ole vain kiusaa, tämä on jo pirullista alistumista oireiden orjaksi. Yritän, yritän.. vielä kaikin keinoin pitää mahanlaukkuni! On se huonokin kai parempi kuin ei ollenkaan.
   Huvitti eilen, piti puhua keittiössä muille talkoolaisille, mutta ääntä ei tahtonut saada kuulumaan. Kurkunpäätä kirveli ja yskittikin, mutta onneksi tilanne poistui ja taas puhuttiin menemisistä ja tulemisista. Yhteiset harrastukset vievät ja tuovat yhteen.
Missä vietät Joulun? Sitäpä en ole suunnitellut niin tarkkaan, että sen voisin tässä sanoa, vastasin.
Ei ole tarvetta tehdä aikatauluja, antaa elämän kuljettaa, ei tule stressiä eikä myöhästy mistään.
   Olenko kyyninen kun en välitä mitä muut tekevät? Alistun omaan mitättömyyteeni ja teen mitä huvittaa, koska turha hössöttäminen on omalta osaltani loppunut. Vain se mikä on tarpeen, mikä itselle tuntuu kuuluvan perinteisiin ja mitä ilman ei halua olla.
   Pakko on taas todeta että kipua en halua sietää tämän enempää. Pilleripurkille ja vettä päälle, aamupuuro sitten kun vatsa ottaa vastaan, vaikka illalla, jos niiksen tulee.

Aamun tunneilla.

  Rakkautta ja substraalia.
  Ilman niitäkin näyttää kukat kasvavan, vaikka talvilepoon saisivat jo taipua ulkokukat, haudalta nappasin sisätiloihin kun olivat vielä kauniita. Eivät ne nyt enää kauniita, mutta kasvattavat uutta versoa villiintyneinä osoittaen, ettei mikään ole kuin ennen.
  Kyllä minä kaipaan huonekasveja, mutta lääkäritäti sanoi jo vuosia sitten, ettei se kostea multa ainakaan paranna oireitani ja uskoin häneen. Orkideaa rakastan. Siinä olisi kukka minulle, mutta sekin vaatii hoitoa ja enhän ole aina täällä kotona kukkia vaalimassa, kuolisivat rakkauden puutteeseen.

  Illallinen puhelu taas todisti etten ole ystävien unohtama, vaikka moni on tässä elämän muutoksissa jäänyt pitkän välimatkan taakse ja yhteyttä tulee vain pidettyä kovin heikosti.
  Yhteiset kokemukset ja salaisuudet eivät unohdu. Kiitoksen sanoja kuulee ja lausutaan liian harvoin.
   Eilen aamulla oli radiossa hyvä pakina nyt vallalla olevasta julkisesta kosinnasta. Toimittaja oli kyllä löytänyt  oikeat sanat suuhunsa, niin osuvasti hän esitti valtuutettujen ja muiden julkisesti tekemät kosinnat. Olen kyllä samaa mieltä. Valtuuston kokouskin, kuinka nyt sellaisen paikan noin tärkeälle asialle ja miksi julkiseksi kahden ihmisen herkkä asia? Muoti on muotia. Itsetunnon kohotusta sanon ja jätän lopun sanomatta. Nyt toimittaja puhuu suuresta lahjasta, kuntaverot ovat kohoamassa ja kaikki saavat ison lahjan. ->Jos lahjan jakaa, se toimii paljon paremmin kuin liiteriin rojautettu agrekaatti<-.
Tuon saarna voi lukea Ylen Keskisuomen sivuilta.
   En kuunnellut eilen mistä eilisen saarnan löytää, mutta hyvä oli!
   Sattuvilla sanoilla kerrottu juttu jää mieleen, lukemattomilla tyhjillä sanoilla puhuttu unohtuu, menee ohi korvien. Kirjoittamaan olen opetellut ihan itse, kansakoulupohjalta nousee mieleen kirjoista luetut säännöt, mutta eihän niitä enää tule kirjoittaessaan niin tarkkaan noudatettua. Oma tyyli, omat pilkun ja pisteen paikat. Kyllä se kirjoituskilpailun voitto vain aikanaan antoi potkua kirjoittamiseen. Olispa kaikki tallella!
   Kun minulle annettiin tehtäväksi ensimmäinen isolle kuulijajoukolle pidettävän puheen kirjoittaminen ja sen esittäminen, jännitin kyllä kuin lapsena ennen. Olin sitä ennen saanut ammattiliitolta tiedon, että toimittajat tulevat haastattelemaan kotona, radiotoimittajat ja suutani kuivasi kun piti puhua ja heitä oli sentään vain kaksi kuulijaa. Juhlassa oli katsomossa satoja kuulijoita. Kyllä nyt huvittaa kun katson siiitä tilanteesta otettua valokuvaakin. Kuvassa ei onneksi näy kuinka kätenikin aluksi vapisivat.
  Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt on sairaus kuivattanut äänihuulet ja puhuminenkin tuottaa joskus ylipääsemättömiä ongelmia. Ääni madaltuu ja hukkuu. Onneksi kirjoittaminen on tie jota ainakin vielä voin kulkea, vaikka juosta näppäimillä aina kun silmät sen sallivat. Imurointi saa jäädä, jos runosuoni sykkii.
   Merkittävä päivä tänään. En tiedä minkä lahjan veisin eräälle naiselle toimitettavaksi. En tapaa häntä tänään ja epävarmaa tapaanko ennen Jouluakaan, mutta lahjan haluan Hänelle toimittaa, tiedän keneltä Hän sen saa ja kunhan menen keskustaan, soitan ovikelloa ja pyydän kuriiriksi!
   Nämä aamun hetket ovat edelleenkin minulle päivän parasta aikaa.
   On vuoden pimeintä aikaa, eikä ikkunasta katsoen näe kuin piha ja tie valot. Kaikki muu on tummaa pimeyttä. Harvassa ikkunassa naapurustossa näkee valon tuiketta tähän aikaan. Ei taida olla työhön menijöitä joka kolmaskaan asukkaista. Se on lama. Työtä ei löydy kaikille, mutta näkemääni ja kuulemaani tietoni perustellen, eivät kaikki halua töitä. Korvauksilla tulee toimeen paremmin, eikä tarvitse lähteä pakkas aamunakaan liikkelle, raappimaan auton ikkunoita tai seisomaan pysäkille, saati rasittamaan itseänsä työn äärellä, kun vaihto ehtona on maata kotona lämpöisen täkin alla, vaikka puoleen päivään. Illathan ovat työttömän elämän aikaa ja yöt. Senkin tiedän todeksi, näkemääni uskoen.
   Eläkeläinen herää aikaisin, miettii mitä voi tehdä naapureita häiritsemättä.
   Tässä koneella ei synny liian kovaa meteliä ja ulos kun lähtee, ei keneenkään törmää tuolla tiellä. Ihmiset nkkuvat vielä, menen siis lenkille heräämään.
 
 

Näiden tunnelmien haavekuvissa.