Aamun tunneilla.

  Rakkautta ja substraalia.
  Ilman niitäkin näyttää kukat kasvavan, vaikka talvilepoon saisivat jo taipua ulkokukat, haudalta nappasin sisätiloihin kun olivat vielä kauniita. Eivät ne nyt enää kauniita, mutta kasvattavat uutta versoa villiintyneinä osoittaen, ettei mikään ole kuin ennen.
  Kyllä minä kaipaan huonekasveja, mutta lääkäritäti sanoi jo vuosia sitten, ettei se kostea multa ainakaan paranna oireitani ja uskoin häneen. Orkideaa rakastan. Siinä olisi kukka minulle, mutta sekin vaatii hoitoa ja enhän ole aina täällä kotona kukkia vaalimassa, kuolisivat rakkauden puutteeseen.

  Illallinen puhelu taas todisti etten ole ystävien unohtama, vaikka moni on tässä elämän muutoksissa jäänyt pitkän välimatkan taakse ja yhteyttä tulee vain pidettyä kovin heikosti.
  Yhteiset kokemukset ja salaisuudet eivät unohdu. Kiitoksen sanoja kuulee ja lausutaan liian harvoin.
   Eilen aamulla oli radiossa hyvä pakina nyt vallalla olevasta julkisesta kosinnasta. Toimittaja oli kyllä löytänyt  oikeat sanat suuhunsa, niin osuvasti hän esitti valtuutettujen ja muiden julkisesti tekemät kosinnat. Olen kyllä samaa mieltä. Valtuuston kokouskin, kuinka nyt sellaisen paikan noin tärkeälle asialle ja miksi julkiseksi kahden ihmisen herkkä asia? Muoti on muotia. Itsetunnon kohotusta sanon ja jätän lopun sanomatta. Nyt toimittaja puhuu suuresta lahjasta, kuntaverot ovat kohoamassa ja kaikki saavat ison lahjan. ->Jos lahjan jakaa, se toimii paljon paremmin kuin liiteriin rojautettu agrekaatti<-.
Tuon saarna voi lukea Ylen Keskisuomen sivuilta.
   En kuunnellut eilen mistä eilisen saarnan löytää, mutta hyvä oli!
   Sattuvilla sanoilla kerrottu juttu jää mieleen, lukemattomilla tyhjillä sanoilla puhuttu unohtuu, menee ohi korvien. Kirjoittamaan olen opetellut ihan itse, kansakoulupohjalta nousee mieleen kirjoista luetut säännöt, mutta eihän niitä enää tule kirjoittaessaan niin tarkkaan noudatettua. Oma tyyli, omat pilkun ja pisteen paikat. Kyllä se kirjoituskilpailun voitto vain aikanaan antoi potkua kirjoittamiseen. Olispa kaikki tallella!
   Kun minulle annettiin tehtäväksi ensimmäinen isolle kuulijajoukolle pidettävän puheen kirjoittaminen ja sen esittäminen, jännitin kyllä kuin lapsena ennen. Olin sitä ennen saanut ammattiliitolta tiedon, että toimittajat tulevat haastattelemaan kotona, radiotoimittajat ja suutani kuivasi kun piti puhua ja heitä oli sentään vain kaksi kuulijaa. Juhlassa oli katsomossa satoja kuulijoita. Kyllä nyt huvittaa kun katson siiitä tilanteesta otettua valokuvaakin. Kuvassa ei onneksi näy kuinka kätenikin aluksi vapisivat.
  Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt on sairaus kuivattanut äänihuulet ja puhuminenkin tuottaa joskus ylipääsemättömiä ongelmia. Ääni madaltuu ja hukkuu. Onneksi kirjoittaminen on tie jota ainakin vielä voin kulkea, vaikka juosta näppäimillä aina kun silmät sen sallivat. Imurointi saa jäädä, jos runosuoni sykkii.
   Merkittävä päivä tänään. En tiedä minkä lahjan veisin eräälle naiselle toimitettavaksi. En tapaa häntä tänään ja epävarmaa tapaanko ennen Jouluakaan, mutta lahjan haluan Hänelle toimittaa, tiedän keneltä Hän sen saa ja kunhan menen keskustaan, soitan ovikelloa ja pyydän kuriiriksi!
   Nämä aamun hetket ovat edelleenkin minulle päivän parasta aikaa.
   On vuoden pimeintä aikaa, eikä ikkunasta katsoen näe kuin piha ja tie valot. Kaikki muu on tummaa pimeyttä. Harvassa ikkunassa naapurustossa näkee valon tuiketta tähän aikaan. Ei taida olla työhön menijöitä joka kolmaskaan asukkaista. Se on lama. Työtä ei löydy kaikille, mutta näkemääni ja kuulemaani tietoni perustellen, eivät kaikki halua töitä. Korvauksilla tulee toimeen paremmin, eikä tarvitse lähteä pakkas aamunakaan liikkelle, raappimaan auton ikkunoita tai seisomaan pysäkille, saati rasittamaan itseänsä työn äärellä, kun vaihto ehtona on maata kotona lämpöisen täkin alla, vaikka puoleen päivään. Illathan ovat työttömän elämän aikaa ja yöt. Senkin tiedän todeksi, näkemääni uskoen.
   Eläkeläinen herää aikaisin, miettii mitä voi tehdä naapureita häiritsemättä.
   Tässä koneella ei synny liian kovaa meteliä ja ulos kun lähtee, ei keneenkään törmää tuolla tiellä. Ihmiset nkkuvat vielä, menen siis lenkille heräämään.