Omat ajankulut

-23,5 pakkaslukemassa alkaa tämä päivä, oikeastaan viikkokin, kun seinäkalenterissakin viikon aloittaa maanantai.
Viikonloppu opiskeltiin hätäensiapua. Hyvä kouluttaja ja hyvät oppilaat, eikö se silloin ole mennyt kaikki hyvin ja sellaista olin loppupalaverissa huomaavinani, että kaikki opetukset olivat menneet perille ja kaikki osasivat rasteilla toimia.

Pakkas päivänä on hyvä tietää, ettei ole mikään pakko lähteä asioille, mutta voi ihan rauhassa pukeutua ulkoilutamineisiin ja mennä lenkille. Polvi ei ole ihan reilassa, mutta liikuntaa ei sovi lopettaa, siitähän se vain aremmaksi ärtyy. Alkaa kiukuttelemaan pienemmästäkin.

En yhtään ihmettele kommentteja televisio ohjelmista, pelkkää ruokaa, ruokaa ja kokkeja, avasipa minkä kanavan tahansa. Vähän minä sitä katselen, mutta kun haluaisi katsoa ajankuluksi jotain hyvää viihdettä, sitä ei ohjelmatarjonnasta löydä. Vanhoja kotimaisia filmejä, ylinäyteltyjä, nähtyjä ja moneen kertaan jo uusina versioinakin esillä olleina.
Tai sitä ruokaa ja kilpailuja.
Mitä on tuo PUTOUS? Viihdyttääkö tuo ohjelma aikuisia, vai lapsia? Kerran katsoin hetken ja toista kertaa en sen ohjelman vuoksi istu telkkarin ääreen. Voi aikoja ja viihteen tilaa. Enemmät kommentoinnit jätän kirjoittamatta, taitais tulla liian suoraa sanaa, kontrolloimattomana.

Kun ei ole telkkarissa katsottavaa, eikä paljon radiossakaan muuta kuin musiikkia ja jotenkin tyhjänpäiväisten romaanien lukua, kun kuunnelmatkin ovat loppuneet, eipä auta muu, kuin kehittää itse omat ajankulunsa.
Kyllä keksin, mutta kaikkea ei kannata raakaversiona sanoa.
Nyt oikolukemaan ja kirjoittamaan eräs teksi jakokuntoon.

Varjoista valoon

Lehdistä voi lukea joruja ja uutisia, tehtyä ja oletettua asiaa.
Nuoria, eri alojen ja ammattien julkkiksia ilmestyy otsikoihin ja äänestää voi mitä ihmeellisempiä tekoja ja asiota. Ymmärrän hyvin tuon bloggaajien ihastumisen maahamme ja muutamille jopa talvi oli se kaiken kattavan riemun ja ihastumisen aihe joka toi vaeltamaan muiden mukana pitkin kaupungin katuja.
Musiikki nostaa nuoria, nousevia kykyjä varjoista valoon, esiintymään, kilpailemaan paikasta auringossa. Miksi on niin paljon kilpailuja, miksi vain kilpailemalla muiden kanssa lapsesta aikuiseen voi tuntea olevansa jotain, voittaja ainesta. Nuoret ja lapset ovat kilpailijoina joka alalla ja monille putoaminen kärkijoukoista merkitsee itsetunnolle niin suurta kolausta että vaurioita on paikattava pitkään. Kaikkein ihmeellisemmältä minustatuntuu lasten kauneuskilpailut joissa vanhemmat, varsinkin äidit, asettavat lapsille vaatimuksia pärjäämiseen, kun teet tätä ja tätä sinä voitat. Ainakin nähtyjen esitysten perusteella niissä on kyse muustakin kuin kauneudesta, erittäin paljon riitaa ja eri kilpailutilanteita kulisseissa ja niiden takana. Kauneuteen ihan valmennetaan ja äidit riitelevät kenen lapsi on kaunein. Ihan kuin mainoksessa, meidän äiti tekee parasta ruokaa, tai meidän isä osaa tehdä kaikkea. Lapsi ei enää ole vain lapsi. Tytöt puetaankin kuin aikuiset naiset. Pojilla onneksi ei ole niin näkyvää aikuisuuteen kohottamista vaatteilla, koska poika on komea suorissa housuissa pienenäkin, mutta tyttöjen paljas napa ja pienet hennot jalat korkokengissä, kasvot meikattuina ja huulet kuin tulipunainen tulppaani tekoripsien koristamin loistavissa kasvoissa, onko se kuva lapsesta?

Varjoista valoon sanonta kuvaa hyvin masennuksesta ja surusta selviytymisen aikajanaa.
Elämän tummat varjot kietoutuvat ihmisen ympärille ja silloin elämä on todellista varjoissa kulkemista.
Juuri luin jostain lehdestä kuinka nuori teki tiliä siitä mikä hänen elämässään meni pieleen ja milloin hän alkoi tuntea olevansa syrjäytetty. Oli todella vaikuttavaa tilitystä ja kaikkien nuorten vanhempien olisi hyvä kuunnella omia lapsiansa joita jo pidetään aikuisena. Vaikka nuoren olemus ja otteet ovat aikuismaiset, siellä sisällä on arka nuori joka kaipaa kuuntelijaa, ei vain käskijää ja vaatijaa.
Kuinka moni elämä olisi onnellisempaa jos nuori itsekin uskaltaisi avautua.
Moniko lapsi on kärsinyt insestistä, eikä uskalla puhua, koko elämä menee salatessa, painolastia ja häpeää kantaen, kun ei ollut rohkeutta hakea apua.
Kuinka moni kärsii alkoholin ja huumeiden leimaamassa perheessä pääsemättä pakoon ongelmia, vaan nuori ottaa itse kantaakseen paljon sellaisia velvollisuuksia ja huolia joista vanhempien pitäisi kantaa vastuu. Eihän ne koskaan minua huomanneet, sanoi eräskin lapsi joka vastasi kotona nuorempien sisarustensa hoidosta, ne oli aina kännissä ja huusi.
Monien elämänkohtaloiden johdosta on varjoissa kulkevia kaikista ikäluokista.
Osa ei koskaan pääse ongelmien yli, ei koe onnistumisia ja voittoja, mutta meidän jokaisen olisi hyvä huomata sellaiset merkit ihmisissä ja pyrkiä olemaan korvana, ei kuuluttajana.
Heikommat tarvitsevat nostajaa, valoon pääseminen on kuin auringon nousu aamussa pimeän kauden jälkeen. Se nostaa huulille jääneen hymyn koko kasvolle, ihan silmiin asti.

Oppimiset mielessä

Juttelinpas pitkästä aikaa mukavan ihmisen kanssa, ystävä vuosien takaa.
Hän sanoi rakastuneensa minuun silloin joskus, mutta ei rohjennut sitä sanoa, koska me olimme ystäviä, ei meillä ollut mitään tarkoitusta syvempiä suhteita muodostaakaan. No, mikä tietää mitä siitä olis kehittynyt, vapaat ihmiset. Paha juttu, hän sanoi, kun ei uskaltanut. En osaa sanoa, ehkä sen aikaiset tilanteet ja minun varautuneisuuteni olivat olleet seinä vastassa, vaikka tunteellisuutta, hyväksyntää ja tasavertaisuutta varmasti olisin hänen kumppaninaan kokenut. Sellaista kun on harvoin tarjolla.

Olen yhä sitä mieltä, että seuralaisia saa, mutta rakkautta ei niin vain löydy, tai, enhän ole millään taholla ollut sitä etsimässäkään, odottanut vain, ja pettynyt.
Ehkä, ehkä ei, sanoin ystävälleni. Tuntuu vain niin hyvälle kun jotkut ihmiset säilyttävät ystävyyden vuosienkin ajan, vaikka mitään yhteyttä ei ole välillämme ollutkaan moneen, monen vuoteen.
Hänkin on yksin, mutta mielestäni me olemme edelleenkin vain ystäviä, se sopii hänellekin.

Pakkanen puree tuolla ulkona nenän päätä ja saa posket punaisiksi.
Tapani mennä lenkille pimeässä, nauttimaan hiljaisesta maisemasta, se on vain niin minulle sopiva tapa etten siitä osaa luopua. Aamulla sitä on energiatkin huipussaan, kunhan antaa itsellensä aikaa herätä.
Nyt hiukan haluttais mennä ulkoilemaan, mutta ei kestä polvi monta lenkkiä päivässä.
Huomenissa opiskellaan. Jotain uutta taas tiedossa, eikä vaihtelu ole koskaan pahaksi.
Katsotaan mitä opetuksesta jää päähän. Vanhan kertaustakin siinä joukossa, mutta jos jotain ihan uuttakin.

Olen melkoisen varma, että lähden puolen vuoden kielikouluun, ihan sellainen tunne on ja kutina....
Maksaahan se, mutta mikä tässä elämässä on ilmaista, ei sitten yhtään mikään.

Sukua vai ystäviä?

Pakkaslukema nyt kello 8.15 on -18,7 astetta.
Kyllä minä niin tykkään, ei ole pakko käynnistää autoa, kaiken saa ja kaikkialle pääsee ilman autoakin.
On tämä talvi kivaa. Valoa on jo aurinko jakanut ja kuutamo on yön valopiste elleivät pilvet pimennä nauravaa kuunaamaa.
Tanssipäivä ja sitten taas valmistautuminen opiskelemaan. Paljon saa lunta sataa, että sukset kannattaa mennä ostamaan, onhan nuo vanhat, mutta ei niillekään ole käyttöä lumettomassa maisemassa ja sauvat heitin roskikseen. Pitääköhän opetella sauvoitta... vaikka taitoja ei ole paljon sauvojenkaan kanssa.
Ei saa vanhuus ottaa valtaa, ei tarjottu työkään minulle kelvannut, kun olen oppinut näihin lomapäiviin.
Liian helppoa elämää, rasitukset puuttuvat, paitsi, henkisiä huolia kyllä eräs taho muistaa tarjota.
Ystävät hankitaan, suku tulee naimakauppojen ja perimän kautta.
Ystävyydet parempia, sellaisia kun on suvusakin.

-11.4 pakkaslukemissa.

Pakkasta, vihdoinkin tuntuu talvi olevan tulollaan.
Lumi ei vielä peitä edes kaikkia koirien jätöksiä maastossa, mutta antaahan tämä jo valoa ja iloa pitkän odotuksen jälkeen. Kyllä talvi lumen ja pakkasen vaatii.

Tuli muutoksia aikatauluihin. Veljeni oli surunsa keskellä kertonut meille ihan väärän päivämäärän ja meille tuli päivien kanssa järjesteltävää. Minun matkani, valmiiki maksettu, ei muuta kuin etsimään joku joka menee puolestani, paikalleni, kun teen oman valintani  menojen tärkeysjärjestyksessä.

Tänään, jos saan kiinni oikeat henkilöt, muutoinhan tämä oliskin normaali päivä.
Ei kun sorvin ääreen.

Oppia ja kipua.

  Tänään on pihassa ihan mitätön valkoinen kerros, lunta, lunta se on, mutta ei peitä edes matalaa nurmikkoa.
  Siinä ne nuokkuvat pensaatkin alastomina teiden varsilla, ja sora rapisee askelten alla kun pitäisi olla talvi. Pakkaslukemiin mittari laski vasta eilen myöhäis illassa, eikä sitä aamullakaan ollut - 6 asteen verran. Nyt  lähentelee sentään  - 10 lukemia, jote talvea se tekee.
  Liikunta on laji joka tuntuu hyvälle tai ei. Nyt se ei tuntunut tänään hyvältä, kun polveen sattuu, kaiken yötäkin se pakotti, eipä paljon asennon vaihtokaan helpottanut. Se on taas vain liikunta vähennettävä, tai tuonne lenkille ei ole hyvä mennä, muuta liikettä ja liikkumista ei kannata lopettaa. Portaissa kävelu on myrkkyä polvelle. Keppijumppaa ja kärispainoja, niissä ei polveen satu.
  Jotain edistystä omissa puuhissa, oppia ikä kaikki, mielenkiinto auttaa oppimisessa. Perille pääsy ei koskaan ole niin kiehtovaa kuin matka.

Liikakilot.

  Tuolla Turkin matkalla meille kuuluivat kaikki ateriat, aamiaisesta illalliseen joka päivä ja viimeinen matkapäivä oli hotellissa "kaikki ilmaiseksi" eli sai syödä ja juoda kuinka paljon halusi, kunhan ei koko pulloa konjakkia kerralla tilannut.
  En minä siitä paljon kostunut, yhden hedelmäjuoman join, mutta se olikin yksityinen kioski josta sen ostin, ja hotellissa ruokaillessa hiukan punaviiniä, se ei koskaan kuulunut aterian hintaan, mutta aina joskus pienen pullon kahteen pekkaan tilasimme. Halpaahan se oli, mutta kun kaikki päivät söi ja joi hyvin, kertyihän niitä lisäkiloja. Kun lisäksi tuo toinenkin täysihoitoloma, sain kolme kiloa painolisää ihan kuin salaa.
  Nyt on kilot karisseet lenkkeillessä ja tietenkin pitää miettiä mitä suuhun laittaa.
  Olen herkuttelija, syön mieluummin hyvää aitoa ruokaa, kuin halpoja eineksiä. Filettä, possua ja nautaa, niissä on  liha aidoimmillaan, eikä vaadi pitkiä haudutuksia joka vie ravintoarvot ja maun useammista pihveistäkin. Tietenkin, jos uunipaistia haluaa, pitkään ja hartaasti hauduttaen maku on niissä parhain.
  Näen päivittäin lihavia ihmisiä. Joidenkin kohdalla tulee ajatelleeksi, että laiskuutta on tuo rasvamaha ja roikkuvat posket. Parkkipaikalla viereiseen autoon ahtautui herra joka oli kolme kertaa miesvainajani kokoinen ja hänkin nyt sentään painoi liki 80 kiloa, joskus hiukan ylikin.
Eipä tahtonut ratin ja selkänojan väliin millään mahtua, minua säälitti katsoa sellaista lihavuutta, eikä mies ollut kuin joku kuusikymppinen, pieni ja laiha nainen meni apukuskin paikalle.
Mahtaako nainen nauttia seksistä tuon miehen kanssa, tuli mieleeni, kun juuri muutama tunti aiemmin olin lukenut jostain julkaisusta noita liian lihavien seksivaikeuksia. Mitäpä se kuuluu minulle, mieleen vain tuli kun katselin epäsuhtaa heidän välillään.
  Polvi on alkanut oireilemaan yhä enmmän, melkein joka askeleella tänä aamunakin tuolla lenkillä kävellessä tuntui kipua. En lopeta lenkkeilyä, siitä saa paitsi happea, myös sen hyvän mielen joka aina seuraa kun on saanut aikaan jotain itselle hyvää. Jos polvi alkaa estämään liikkumista, silloin on mentävä se tutkituttamaan ja hoidettava kuntoon. Jokin vika, vika siinä on.
  Tanssimaan en eilenkään viitsinyt, ajattelin kyllä sitäkin, etten halua olla este erään tanssiharrastukselle kun olen huomioinut ettei hän uskalla puhua tanssimisesta mitään kun tietää minullakin olevan mahdollisuuden olla paikalla. Jotenkin minua harmittaa tuollainen, mutta minkäs voit. Esteet ovat pois kun en ole paikalla. Tanssiminen nyt ei oikeastaan taas huvita lainkaan. Tulee tässä niitä paikkoja koluttua kunhan kuukausi etenee. Matkaan taas... kunhan sinne hyvän musiikin lähteille. Katsotaan vaan, erään menokalenteria taas reilun viikon kuluttua! Olen epähenkilö!
  Projekti on käynnissä, saa nähdä tuloksia ja tuotoksia, niistä ei kyllä paljon puhuta väärässä paikassa.