Oppimiset mielessä

Juttelinpas pitkästä aikaa mukavan ihmisen kanssa, ystävä vuosien takaa.
Hän sanoi rakastuneensa minuun silloin joskus, mutta ei rohjennut sitä sanoa, koska me olimme ystäviä, ei meillä ollut mitään tarkoitusta syvempiä suhteita muodostaakaan. No, mikä tietää mitä siitä olis kehittynyt, vapaat ihmiset. Paha juttu, hän sanoi, kun ei uskaltanut. En osaa sanoa, ehkä sen aikaiset tilanteet ja minun varautuneisuuteni olivat olleet seinä vastassa, vaikka tunteellisuutta, hyväksyntää ja tasavertaisuutta varmasti olisin hänen kumppaninaan kokenut. Sellaista kun on harvoin tarjolla.

Olen yhä sitä mieltä, että seuralaisia saa, mutta rakkautta ei niin vain löydy, tai, enhän ole millään taholla ollut sitä etsimässäkään, odottanut vain, ja pettynyt.
Ehkä, ehkä ei, sanoin ystävälleni. Tuntuu vain niin hyvälle kun jotkut ihmiset säilyttävät ystävyyden vuosienkin ajan, vaikka mitään yhteyttä ei ole välillämme ollutkaan moneen, monen vuoteen.
Hänkin on yksin, mutta mielestäni me olemme edelleenkin vain ystäviä, se sopii hänellekin.

Pakkanen puree tuolla ulkona nenän päätä ja saa posket punaisiksi.
Tapani mennä lenkille pimeässä, nauttimaan hiljaisesta maisemasta, se on vain niin minulle sopiva tapa etten siitä osaa luopua. Aamulla sitä on energiatkin huipussaan, kunhan antaa itsellensä aikaa herätä.
Nyt hiukan haluttais mennä ulkoilemaan, mutta ei kestä polvi monta lenkkiä päivässä.
Huomenissa opiskellaan. Jotain uutta taas tiedossa, eikä vaihtelu ole koskaan pahaksi.
Katsotaan mitä opetuksesta jää päähän. Vanhan kertaustakin siinä joukossa, mutta jos jotain ihan uuttakin.

Olen melkoisen varma, että lähden puolen vuoden kielikouluun, ihan sellainen tunne on ja kutina....
Maksaahan se, mutta mikä tässä elämässä on ilmaista, ei sitten yhtään mikään.