Herääminen.

  Unen ja heräämisen rajamailla.
  Mikä tila se sellainen tila on, kerron tunteen tuosta tilasta, kun sellaisessa tilassa juuri äsken olin.
Heräsin kovin aikaisin. Ei tullut uni, ei millään sadulla, ei lammaslauman tuomana, eikä kylkeä kääntämällä. Otin lasillisen vettä, jäin sohvalle pitkäkseni ja avasin telkkarin. Katsoin hetken aikaa mitään sanomatonta ohjelmaa, plastiikkakirurgit leikkelevät halukkaita, saavat aikaan uutta piirrettä ja outoja muotoja.
  Jossain katsomisen vaiheessa uni oli sitten tullut. Hyvä niin.
Näin unta, olin erittäin toivoton, olin aikeissa soittaa tuttavalle, katsoin kelloa ja mietin soitanko. Läksin ulos, ilman avaimia, ilman kukkaroa, menin suureen tilaisuuteen, kuuluisia ihmisiä parveili siellä, enkä minä kyllä tuntenut ketään, en niiden kuuluisuuksienkaan tunnettavuudesta mitään tajunnut.
  Eräs mies yritti saada puseron vetoketjua kiinni. Astui eteeni ja pyysi auttamaan. Mitä hyötyä vetoketjun kiinni laittamisesta, kun se oli purkautunut kokonaan irti puseron vasemmasta etumuksesta. Olihan siinä ompelukone, kuin äitini vanha Singeri, langat sekaisin ja rullatkin puoliksi purkautuneina.
  Otin puseron, laitoin langan neulansilmään ja aloin ommella... tulos jäi näkemättä.
  Siihen astui mies jonka tunsin, kuuluisuus kuulemma, mutta minulle hän oli kuin naapurin poika. Tervehdin häntä ja sanoin jättäneeni rahakukkaron kotiin, enkä millään selviä ilman rahaa, joten lainaatko minulle. Tottakai, sanoi ja halasi  minua karhumaisessa sylissään, iso mies, komeassa puvussaan.
  Olin vielä unessa, kuulin ääniä ja aistin etten ole yksin, mutta silmät kiinni mietin mikä ja missä olen.
  Untakin näin, joten siihenhän se tietenkin sekoittui tuo äänien sekamelska, epäselvää mutinaa ja falsettina kohoava sävelkulku jossain takana.
  Olin unen ja heräämisen rajamailla. Aukaisin silmäni, telkkarissa kuvaa ääntä, mutta ei naapureita häiritsevästi, ei isolla, koska siihen nukahdin. Nyt unikuvien  kavalkaadi oli päättynyt, heräsin kuin operetin ensi-iltaan, omalla sohvallani.

Suru.

Viikonloppu ja pari muutakin päivää oli hiukan toisen tyyppistä ajan kuluttamista, kuin tavallisesti.
Hautajaiset ovat yleensäkin sellainen suvun ja tuttavien tapaamishetki, jolloin pitkästäkin matkasta saavutaan saattamaan sukulaista tai ystävää viimeiselle matkalle.
Niin nytkin. Surun ja kaipauksen tuntee, aistii, kokee ja kuulee. Todella kuniita muistoja meille on jäänyt, läheisten kaipaus ja ikävä ovat vielä kuin avoimet haavat joihin sattuu. Vain aika voi niitä haavoja parantaa. Tämän hetken surusta kasvaa muistojen muuri joka on kuin suoja - aita kahden aikakauden välissä. On aika ennen kuolemaa ja aika sen jälkeen. Ennen elämä toi uusia muistoja, nyt entiset muistot tuovat yhä uusia muistikuvia menneisyydestä. On tavallaan hyvä saada elää sekin aika, sen kautta muistot saavat uuden muodon, toimivat ikäänkuin siltana menneisyyteen. Sieltä voi palatapoimimaan rakkaita asioita, palata hetkiin ja tapahtumiin, kuin kuvakirjaan joka ei ole kuvina, vaan muistoina.

Toivon läheisille paljon voimia jokaiseen tulevaan päivään. Kestää hetken nämä vaikeat ajat, mutta hiljalleen tämän hetken suru kasvaa voimaksi. Muistokimppujen kukat muuttuvat muistojen kukiksi, tarinoiksi menneistä päivistä ja iloksi tuleviin.

Sellaista se

Sellaista se on elämä.
>Eilen auttajana, tänään autettavana, sanoi piika, kun kaivoon putosi.<

Olenkohan minä jäänyt auttajilleni velkaa?
En nyt toivo, että minut pitää ihan kaivosta pelastaa, en sinne ole konsanaan pudonnut, mutta itse kyllä mennyt.
Oli sekin homma. Routa kallisti kaivon renkaat ja niiden väliin meni kivi. Eihän se roudan sulaminen kaivoa oikaissut, vaan se oli tyhjennettävä. Laskin pitkät tikkaat kaivoon ja menin itse kaivoon. Yritin rengas raudan kanssa saada renkaita liikahtamaan ja kiven pois saumasta, mutta ei onnistunut ihan noin vain.
Jo ennen tuota toimenpiten harkintaa olin kaivanut koko kaivon ympärille puoli metriä leveän kaivannon, tuohon vinossa olevaan neljänteen  renkaaseen asti, ja sitä vartenkin oli suunnitelma, routaeriste koko kaivon ympärille ja saveus, ettei pintavedet päädy kaivoon.
Sainkin naapurista miehen avukseni, kivi pois rakosesta, renkaat asennettua oikeaan paikkaansa ja sitten se saveus ym. toimet. Raimo, naapurista, ajoi kuorman savea pihalleni ja minä siitä työn ääreen. Siellä se on kaivo suorana pihassa edelleenkin, ollut kaikki nämä yli kymmenen vuotta. 
Eli sellaista se elämä ja kaivo.
Mutta se velka. Olenko jäänyt auttamisvelkaa, huutakoon hep joka niin tuntee!

EA1 ja muut mietteet

Ensiapu kurssien tietotaitokin on ajoittain päivitettävä.
Nyt tuli uusittua EA1 kortti joka kyllä olikin melkoisen vanha. Milloin sitten tuo EA2 kurssi järjestyy, eipä ole tietoa. Onhan niitä jäjestöjä jotka kouluttavat, mutta tämä pelastuskoulutus oli kyllä tehokasta opettamista ja uskon oppilaiden oppineen kaiken tärkeän. Tärkeintähän on tilanteen kartoitus ja avun hankkiminen, ensiapua tilanteen mukaan ja lisävahinkojen minimointi tapahtumapaikalla.

Harrastuksia voi olla monia, ryhmissä ja yksin, eikä toinen ole toiselle kilpailija.
Polvi ei ole kunnossa. Ei huvita liikkua pakollista liikkumista enempää, portaissa varsinkin ja epätasaisella alustalla kipeytyy ja yö on sitten pelkkää kivun kuuntelua. Ehkä tämä tästä taas, sukset kun menen ostamaan se olsi polvelle parempaa liikettä kuin kävely. Tanssimista ei mikään polvikipu haittaa, sehän on kuin lääkettä haavoille.

Tässä se aamu menikin postitellessa kurssin tuotos ja valokuviakin sieltä Itsenäisyyspäivän paraatista lähetin postin mukana. Kurssilla otettuja kuvia sitten omien palokuntanaisten kansioon, ne eivät ole netissä, mutta albumit kyllä olemassa, historiaahan on kiva tallentaa kuvina. Onhan noita tullut otettua monessa yhteydessä, huveissa ja töissä. Nyt on hiukan harrastuksissa taukoa, mutta sitten taas alkaakin tapahtumia ja toimintaa. Kiva niin, elämässä pitää olla muutakin kuin suunnitelmia.

Palkintotaulu.

Pilkkimiehet avannolla.

Pakkasessa partasuut

ahvenia narraa.

Omat ajankulut

-23,5 pakkaslukemassa alkaa tämä päivä, oikeastaan viikkokin, kun seinäkalenterissakin viikon aloittaa maanantai.
Viikonloppu opiskeltiin hätäensiapua. Hyvä kouluttaja ja hyvät oppilaat, eikö se silloin ole mennyt kaikki hyvin ja sellaista olin loppupalaverissa huomaavinani, että kaikki opetukset olivat menneet perille ja kaikki osasivat rasteilla toimia.

Pakkas päivänä on hyvä tietää, ettei ole mikään pakko lähteä asioille, mutta voi ihan rauhassa pukeutua ulkoilutamineisiin ja mennä lenkille. Polvi ei ole ihan reilassa, mutta liikuntaa ei sovi lopettaa, siitähän se vain aremmaksi ärtyy. Alkaa kiukuttelemaan pienemmästäkin.

En yhtään ihmettele kommentteja televisio ohjelmista, pelkkää ruokaa, ruokaa ja kokkeja, avasipa minkä kanavan tahansa. Vähän minä sitä katselen, mutta kun haluaisi katsoa ajankuluksi jotain hyvää viihdettä, sitä ei ohjelmatarjonnasta löydä. Vanhoja kotimaisia filmejä, ylinäyteltyjä, nähtyjä ja moneen kertaan jo uusina versioinakin esillä olleina.
Tai sitä ruokaa ja kilpailuja.
Mitä on tuo PUTOUS? Viihdyttääkö tuo ohjelma aikuisia, vai lapsia? Kerran katsoin hetken ja toista kertaa en sen ohjelman vuoksi istu telkkarin ääreen. Voi aikoja ja viihteen tilaa. Enemmät kommentoinnit jätän kirjoittamatta, taitais tulla liian suoraa sanaa, kontrolloimattomana.

Kun ei ole telkkarissa katsottavaa, eikä paljon radiossakaan muuta kuin musiikkia ja jotenkin tyhjänpäiväisten romaanien lukua, kun kuunnelmatkin ovat loppuneet, eipä auta muu, kuin kehittää itse omat ajankulunsa.
Kyllä keksin, mutta kaikkea ei kannata raakaversiona sanoa.
Nyt oikolukemaan ja kirjoittamaan eräs teksi jakokuntoon.

Varjoista valoon

Lehdistä voi lukea joruja ja uutisia, tehtyä ja oletettua asiaa.
Nuoria, eri alojen ja ammattien julkkiksia ilmestyy otsikoihin ja äänestää voi mitä ihmeellisempiä tekoja ja asiota. Ymmärrän hyvin tuon bloggaajien ihastumisen maahamme ja muutamille jopa talvi oli se kaiken kattavan riemun ja ihastumisen aihe joka toi vaeltamaan muiden mukana pitkin kaupungin katuja.
Musiikki nostaa nuoria, nousevia kykyjä varjoista valoon, esiintymään, kilpailemaan paikasta auringossa. Miksi on niin paljon kilpailuja, miksi vain kilpailemalla muiden kanssa lapsesta aikuiseen voi tuntea olevansa jotain, voittaja ainesta. Nuoret ja lapset ovat kilpailijoina joka alalla ja monille putoaminen kärkijoukoista merkitsee itsetunnolle niin suurta kolausta että vaurioita on paikattava pitkään. Kaikkein ihmeellisemmältä minustatuntuu lasten kauneuskilpailut joissa vanhemmat, varsinkin äidit, asettavat lapsille vaatimuksia pärjäämiseen, kun teet tätä ja tätä sinä voitat. Ainakin nähtyjen esitysten perusteella niissä on kyse muustakin kuin kauneudesta, erittäin paljon riitaa ja eri kilpailutilanteita kulisseissa ja niiden takana. Kauneuteen ihan valmennetaan ja äidit riitelevät kenen lapsi on kaunein. Ihan kuin mainoksessa, meidän äiti tekee parasta ruokaa, tai meidän isä osaa tehdä kaikkea. Lapsi ei enää ole vain lapsi. Tytöt puetaankin kuin aikuiset naiset. Pojilla onneksi ei ole niin näkyvää aikuisuuteen kohottamista vaatteilla, koska poika on komea suorissa housuissa pienenäkin, mutta tyttöjen paljas napa ja pienet hennot jalat korkokengissä, kasvot meikattuina ja huulet kuin tulipunainen tulppaani tekoripsien koristamin loistavissa kasvoissa, onko se kuva lapsesta?

Varjoista valoon sanonta kuvaa hyvin masennuksesta ja surusta selviytymisen aikajanaa.
Elämän tummat varjot kietoutuvat ihmisen ympärille ja silloin elämä on todellista varjoissa kulkemista.
Juuri luin jostain lehdestä kuinka nuori teki tiliä siitä mikä hänen elämässään meni pieleen ja milloin hän alkoi tuntea olevansa syrjäytetty. Oli todella vaikuttavaa tilitystä ja kaikkien nuorten vanhempien olisi hyvä kuunnella omia lapsiansa joita jo pidetään aikuisena. Vaikka nuoren olemus ja otteet ovat aikuismaiset, siellä sisällä on arka nuori joka kaipaa kuuntelijaa, ei vain käskijää ja vaatijaa.
Kuinka moni elämä olisi onnellisempaa jos nuori itsekin uskaltaisi avautua.
Moniko lapsi on kärsinyt insestistä, eikä uskalla puhua, koko elämä menee salatessa, painolastia ja häpeää kantaen, kun ei ollut rohkeutta hakea apua.
Kuinka moni kärsii alkoholin ja huumeiden leimaamassa perheessä pääsemättä pakoon ongelmia, vaan nuori ottaa itse kantaakseen paljon sellaisia velvollisuuksia ja huolia joista vanhempien pitäisi kantaa vastuu. Eihän ne koskaan minua huomanneet, sanoi eräskin lapsi joka vastasi kotona nuorempien sisarustensa hoidosta, ne oli aina kännissä ja huusi.
Monien elämänkohtaloiden johdosta on varjoissa kulkevia kaikista ikäluokista.
Osa ei koskaan pääse ongelmien yli, ei koe onnistumisia ja voittoja, mutta meidän jokaisen olisi hyvä huomata sellaiset merkit ihmisissä ja pyrkiä olemaan korvana, ei kuuluttajana.
Heikommat tarvitsevat nostajaa, valoon pääseminen on kuin auringon nousu aamussa pimeän kauden jälkeen. Se nostaa huulille jääneen hymyn koko kasvolle, ihan silmiin asti.