Lehti puusta...

Veren punaiset lehdet putoavat polulle. 

On syyskuun 16 päivä vuonna 2016 ja illalla kuu näkyy täysikuuna.

Pitänee lähteä katselemaan iltataivaalle aamutaivaan sijaan. Eilen illalla taivas näytti mustanpuhuvalta, aamu sentään valkeni selkeän taivaan alla.

Tekisi mieli ottaa kantaa noihin lakivaliokunnan päätöksiin ja esityksiin.  Näyttää olevan päättäjillä kirjat lukematta ja asiat menevät kuin huonolta oppipojalta, joka sentään oppi iskemään vasaralla naulan kantaan. Ministerit hakkaavat pelkkää hutia, koloja lankkuun muiden korjattaviksi.

Tavallisen kansan ääni on hävinnyt kokonaan.

Raha puhuu, kuten voi odottaa liikemiestaustaisen pääministerin johtaman hallituksen toiminnasta. Annetaan sinne missä sitä jaetaan taskuihin, eli yrityksille, joiden luulisi selviävän ja pitäisi selvitä omillaan. Joka ei selviä, tehköön konkurssin.

Yritykset palkkaavat työntekijöitä joiden palkasta osan maksaa valtio, joka juuri jakoi niille yrityksille tukiaisia.

P..rkele sanon, mutta joku päivä nousen pallille ja huudan mielipiteeni niin että kuuluu. 

Murretta muistin mukkaan.

Lapsuudessa kuultu ja puhuttu murre jää muistiin, mutta kun asuu ja elää muilla murrealueilla tulee puhuttuun kieleen vivahteet ja painotukset, eikä enää edes itse pysty erittelemään mikä on muistettua, mikä muualla tarttunutta.

Meillä kotona puhuttiin oman paikkakunnan murresannoilla, liekkö se sitte sitä oikiaa keskipohojalaista sekkää mitä muistan.
Jotaki asoita on koko ikäni tullu selevitettyä muillekki sillä pohojalaisella leviällä tyylillä, sanoja säästämätä, eli suoriksi on ollu tapana sanua ja tottuuesa pysyttyä.

Ko monestikki pyörii mielesä ny vanahetesa se lapsuuven aika jollonka ei maailiman suurutta tienny eikä rajoja tuntenu, tiesi vaa omat ja naapurin rajat.
Jos sillon ois joku kysyny jotaki tietua ulukomaista olis pakko ollu tunnustaa tyhymyytensä, ku ei tuntenu ees kotimaata. Lapsen opit oli enemmänki käytöstapoja ja kohteliaisuutta kotona opittuna, siinä kotitöitten sivusa se oppi lapsen mieleen iskettiin, puhheella ja esimerkillä. Kirijoista opittiin sitte koulukkaina mitä kuki muistiinsa sai mahtumaan. Palijo on mulla muistisa sitä tietua jota kansakoulusa jajettiin. Ei oo tarvinnu ikkään laiskanläksyjä tehä, eikä laskukonneella hintoja yhteen räknätä. Kai se on isän perintyä tämä omaki meleko hyvä laskupää. Isällä se oli melekeen ilimiömäinen, koulua käymättömänä oppi kaikki taijot ku nuoremmat velijet kävi koulua ja isä kuunteli ku ne teki läksyjään. Isä sano olleensa ropsimehtäsä ku muut pojat oli koulusa. Olihan niitä kaheksan velijestä, yksi kaatu sojasa, se oli minun kummiki.

Vanahemmilta perityt taijot pitäs aina siirtää seuraaville sukupoloville, vaan tahtoo ainaki näinä aikoina olla nii, että nykypolovilta jää tuleville siirrettävvää vaan tuo puhelimmeen tuijotus ja naputtelu. Siinä ei kyllä palijo taitua tarvita, jokkainen ossaa sen opettamata. Toista on ne vanahan kansa puhetyöt. Niitä oli reen tevosta sukan kutomiseen ja kaikkia siltä väliltä. Kaisa-mumma teki palijo kutomuksia sukkatikkuilla. Monetkohan välihousut kuto villalangasta, kuto naapureillekki ja virkkasi palijo hammeitaki, alushammeina niitä pijettiin sillon villasta virkattuja, ny ne on suurinta huutua muotitietosille. Vanahat hammeet, nostalgiaa niin ku puulusikat, vaikka neki tehhään nykysin konneella, ennen isäki ne vuoli a,usta loppuun niinku puu kauhatki. Koulun keittolaanki Sirmalan Aune tilasi ja isä teki. Minä vein ne omasa kainalosa koululle ja muistan vieläki kuinka ne oli siliät ja komiat, puhasta koivua.

Miten se onki se lapsuuven aika nykkyisin usiasti iltasella mielesä.
Ku otan ihte kujelman kässiini nii sillon tullee mumma mieleen ja äiti. Oli siinä äitilläki sukkapari poikinee kujottavana ko meitäki oli viis lasta, penikoiksihan sillon lapsia sanottiin. Menkää ny pennut kartanolle huutamasta. Eikä se ollu mikkään loukkaus, se oli puhetyyli.
Muutamasa talosa oli meilläkipäin suuret lapsilaumat, viiskitoista jalakaparia vanahempien lisäksi tartti palijo sukkia. Ihtehhän ne kujottiin, eipä niitä palijo kaupoista  ostettu, ei tainnu ees saajakkaan.
Köyhimmille jajettiin kunnan puolesta kumisaappaita, ei meille taijettu niitäkään antaa.

Muistan ku talavella lähin lainastoon Pylyväsperälle. Lunta oli haaruksiin asti ja öiti kahalata Jokilehon peltoja pitki ja jojen yli ku ei ollu tietä eikä polokuja. Oli pakkastaki melekosesti, mutta ku o,i ,ujettavaa saatava, vaikka siittä ei kotona tykätty, oli pelekkää turhuutta ja syntiä jos halus lukia rommaanin.
Niin tuo lainastoreisu ois jääny tekemätä, jos en vohkinu isän kumiteräsaappaita porstuasta jalakaani. Neki oli lunta täynnä ku Pylyväsperälle päästiin ja arvatenki sanomatakki selevää että oli varpaat jääsä ja aamulla isän saappaat litimärkänä porstuasa ku se teki lähtyä Kettukalliolle kiven hakkuuseen.
Monesti nuita tullee muistelluksi ku yksin  ollesa vaikka silimiin sattuu lehestäki joku juttu joka pallauttaa mieleen vanahaa kojettua ja kuultuaki.
Kaikkia ei ihiminen muista eikä oo väliksikkään kaikkia mielesään kulettaa koko elämän aikaa. Ko unehuttaa jotaki tullee tillaa uuvelle. Joskus uusi voiki olla sitte enämpiki  ku vanahan kertaaminen.

Niin on aika kulunut, kuin on luoja antanut.

Niin on aika kulunut, kuin on Luoja antanut.
Talvi vaihtui kevään kautta kesäksi ja nyt on syksy ihan tuossa porraspäässä värjäämässä puiden lehtiä punaväreillä. Pihlajan marjaterttujen runsaus on yltäkylläistä. Enteileekö lumista talvea vanhan sanonnan mukaan?
Ei talvi tavoittaan mene. Lunta ja pakkasta vuoroin koettelemassa niin ihmisten kuin eläintenkin kestävyyttä.

Näin kauniina aurinkoisena syys sunnuntaina tulevat mieleen lapsuuden puolukka retket ajalta jolloin isäkin oli mukana reppu selässä ja ämpärit käsissä kerääässä talvimarjoja joista osa vietiin aina Sorviston koulun keittiöön oppilaiden ruokaan käytettäväksi. Niitä aikoja on suorastaan ikävä. Menimme nevan poikki Latvalaan vievän polun varrella olevalle kankaalle voileivät ja eväsmaitopullot mukana. Silloin ei pelätty saastuttavia mikrobeja ja bakteerien tarttumista ja kulkeutumista kädestä suuhun, syötiin repusta auringon lämmittämät leivät ja juotiin maitoa päälle eikä meillä ollut ripulin pelkoa. Korkeintaan liikaa marjoja syömällä sai vatsan kouraisemaan.

Nykyisin on muka vaarallista käyttää maitoa jos maitopurkki on unohtunut pöydälle!
Niinpä niin. Nyt meillä on tarjolla vain sellaista maitoa joka on lypsetty päiviä aikaisemmin ties missä navetassa ja ties missä päin maata, maito on vanhaa jos purkin avauksessa jopa purkitettaessa!
Ennen joimme maitoa joka lämpisi kotona ja eväsrepussa, mutta oli samana aamuna kotinavetassa lypsettyä oikeaa maitoa. Sitä meidän pöytäämme pitäisi saada sellaistenkin joilla ei ole lehmiä navetassa.
Meille juotetaan käsiteltyä maitoa joka on minullekin aiheuttanut maitoallergian. Kuinka monelle muulle ja löytyykö taustalta se AIV rehukin jos aletaan oikein rehellisesti tutkimaan mitä lehmille syötetään rehuna.
 Ennen lehmätkin tyytyivät syömään pelkkää heinää, ilman mausteita.
Nykyisin mikään ei ole aitoa, vai onko mikään aitoa.

Pyrkimys ja päämäärä eivät aina kohtaa toisiaan kuvitelmien kaltaisina.
Tiede ja todellisuus ovat etääntyneet toisistaan eikä päämäärää tunne kukaan, mutta väliaikatiedoilla ruokitaan ihmiset ja eläimet!

Loma ja lumi.

Talven tavat, lumi ja pakkanen.

Kotimatkalla auton mittari näytti pakkaslukemia joiden vaihteluväli oli monta astetta.

Korkeimmilla paikoilla pakkanen kiristyi, parhaimmillaan mittarissa  - 32 astetta.

Lomalla on oltu, pakkasta koettu ja lumitöitä oli kotona edessä. Kiitos ystävälle joka lakaisi rapuilta lumet, oli kuin joku olisi ollut kotona, mutta kyllä tänään lapioon oli tartuttava.

Olen kameran mukana kuljettaja, nyt meni kameratta ja siksipä kuvittakin suurin piirtein, vain joitain Ipadilla ja puhelimella, mutta niitä ei oikein kunnon kuviksi voi sanoa. Muistot mielessä, se onkin paras tapa. 

Lomahuoneiston terassi odottaa kesää ja grilliä, vaikka kyllä siellä systeri aamupäiväkahvia kävi juomassa, pakkasesta huolimatta.

Kovin vähän oli lunta tuollakin.

Omat terassikukat ovat saaneet lumikuorman, mutta kauniita ovat näinkin.

Harmituksiakin.

Ei se ilman harmituksia, vi... jne tuksia mennyt tämäkään viikko.
Mikä se tämä hiton epäonnien  seitsemän vuotta on kohdallani menossa ja päällä kuin jää kuori järvien vesillä. Valoa näkyy heikosti.

Turhaan sitä on omia vaivojansa valittaa, muilla voi olla vielä huonommin. Tulee vain mieleen, että paremminkin voisi olla.
Talvi ei tavoittaan mene, eikä se sitä nytkään tehnyt. Toi pakkaset vähälumiseen talveen. Monilla on varmasti vesijohtojen sulana pysymisestä huoli, lumieriste puuttuu. Silloin Mankkaalla asuessamme meilläkin jäätyi tien alla kulkeva kulmävesiputki. Vesimittari oli sula, mutta vesi puuttui. Talkoilla sitä sitten sulateltiin kaikilla keksimillämme keinoilla ja saimmehan me sen auki. Espoon vesilaitos ei kyllä keinostamme tykännyt. Mittarin ohi kun virtasi iömaista vettä, ei hyötyyn, vaan hukkaan.

Mitäpä murehtia muiden suruja.
Nyt kun olen yrittänyt olla irti virkkuukoukusta ja sukkapuikoista ovat sormet hiukan paremmin toimineet, mutta oireettomia eivät ole. Rannekanavan ahtaus, nivelkapselissa jotain... Kaikkea en tiedä, mutta toivottavasti joskus vielä saan kudottua keskeneräiset kutimet valmiiksi.
 Huomenna olis tarkoitus päästä tuonne pohjoiseen, ehkä se tämä pakkanen hellittää ja reissusta ei tule vain sisätiloissa vietetty viikko. Katsellaan... Pitäähän näitä mietteitä purkaa ulos... Harmituskin helpottaa.

Kahavia ja keitoksia.

Se pakkaa tuo murre vaan hakkeuvua mun päähäni, tai mihin se ny tulleekaan ainaki ihan pakottaa pallauttamaan mieleen sanoja sieltä menneisyyvestä.
Ku ei valavota kuu, eikä suuteleva suu, pittää kehitellä jotaki iliveitä aikansa kuluksi ja muijen harmiksi.
Se tuo ilimaki käänty nii että elohopia painuu koko ajan karkuun, vaikka semmonen se on olomuovosaanki ku pääsee vappaaksi. Kersana särijin kuumemittarin ja sehän levis lankkulattijalle ja meni karkuun joka lankun rakkoon ja oksan kolloon. Reväsin Kalalaaksostaki paperia ja yritin sen kansa pyyvystää sitä kontallaan ja mahallaan vaam meni koko ajan enämpi ja kiiruusti karkuun ko koskin siihen päinki. Ei se mittari, vaan se elohopia oli karusa, vaikka kyllä niitä lasin sirujaki sen ajan vehkeillä oli vaikijaa saaha roskalastalle joka seki oli isän käsityötaijon ja taitaviijen näyte. Teheny sen jostaki pyöriän kamarin takan peltikuoresta. Ei siinä ollu kuma reunasa painaa lattijaan ja saaha roskat kihvelille, pienimmät pityi sormin nokkia laattian ravvoista ettei pienemmät polije jalakoihinsa. Elohopiasta en tiiä minin ne pienimmät helemet meni, se ko muuttu semmosiksi pieniksi helemiksi laattialla. Kai se palasi maahn, sieltä se kuulema jostaki oli tullukki, sanovat.

Isä oliki semmonen taiteellinen ja ossaava mies, teki puustaki melekein mitä joku pyysi tai se ihte halusi tehä. Sorviston koulun keittolaanki se teki puukauhat ja semmosia puu lusikoitaki joita en ikkään nähäny sielä käytösä, vaikka usiasti olinki Sirmalan Aunella, joka oli sillon keittäjänä, apuna välitunnilla sevottamasa jotaki keittua. Oli se aikaa. Talavella oli aina paleltuneita pottuja. Ne vesikellokylykiset potut muistan aina, makioita oli keitettynäja kovasti se pani luontoki hanttiin, vaaikka pakkohan niitä oli syyä ko parempaa ei ollu. Olihan niitä kotuaki tuotuja evväitä, ohoraleipää voipaperisa ja maitua pullosa. Se oli se voipaperiki nätisti vietävä takasi kotia ja huomenisa taas kääriä uuvet evväät sammaan paperiin. Ei ollu muovipusseja, eikä rullakaupalla voiperiakaan.

Isä teki puusta taijetta, semmosten näkemiseksi ko ne on jonku taiteilijan tekoja, pittää maksaa pääsymaksu kalleriiaan, isän töitä ei osannu aina arvostaa ja moni onki varmasti päätyny isän ommaan nuotijoon.
Täsä ko alloin kirijottammaan kahavia ootellesa taitaa jo olla kahavivesi jähtynykki. Ny sitä keitetään kahavit oikiasta kahavista eikä sikkuurista. Eikä nykysin keitetä sumppivettä, kahavinporot käytetään vaan kertaalleen ja usialla näkkyy olevan tapana heittää ne käytetyt porot kukkamaahan tai kukkapurkkiin sisällä akkunalla. Muistampa täsä Harijukka Einarin, se oli tinuri ja kuulusan ooperalaulaja Soili Isokosken setä. Se se oli aika epeli, kuluki tinnaamasa ihimisten kahavipannuja ja muitaki tina astijoita. Ei sillä oikiastaan ollukkaan kotia ko oli aina kulun päällä. Vanahemmiten ihimiset sille laitto oman mökin lähelle Visurin tienhaaraa, taisi olla alakuna mökkiasialla velijensä Aukusti joka palaveli armeijasa ja pääsi eläkkelle hyvinki nuorena. Minä olin töisäki Aukustin kansa samasa Halamekankaan talosa sillon 1950 luvun puolivälin paikkeilla ko Aukusti tuli Rauvaskylälle eläkepäivilleen. Oli sitte Eineri velijensä talloutellisena tukena tiemmä.

Einari poikkesi ussein Pisteeseen niinko monneen muhunki talloon. Muistan kerranki ku olin keittämäsä jotaki maitopuurua ja Einari siihen pölähti kahavipakettinsa kansa pyytämään että keitän sille kahavit samalla ko hälläsä ny on kerta tulet ja renkaat kuumana. Laitoinhan minä vettä pannuun, se vaati panemaan täyen pannullisen ja ku vesi kiehu se kaato kahvinporoja suoraan pussista sinne pannuun ja sehän kuohahti hällälle. Minä kyllä sannoin ettei sinne pannuun mahu niin palijoja poroja, vaan mikäs tejit, se vaan kaato ne. Oli aikamoiset käryt tuvasa ku kahvi palo kuumalla hällällä. Sillon minä sannoin Einarille, että vaikka suolanen ja sakia on köyhän makia, ei porokahvista jää juotavaksi ku koko pannullinen on pelekkiä poroja. No Einari joi kahavinsa ja lähti tinuri hommiin.

Sillon aikoihin Korven Kusti-pappa teki kuolleen kouransa nahasta ihteelleen pitkävartiset kinttaat. Aina ko se tuli tuppaan se paukahutti niitä kinttaita vastakkain että läjähti. Siitäkään en tykänny, paremmin ko Varpulan ukon sylykemisestä, se sylyki aina laattialle ja äiti aina tälläsi sille jonku sylykykupin istumapaikan viereen ko ei olle kiva niitä räkiä laattialta siivota. Sillä oli pitkä parta. Kerran minä pirruuttani otin kerihtimet ja makasin mahallaan semmosen päästävejettävän valakosen sängyn alla, ko siihen se ruukasi aina istumaan tällätä ihtensä. No siihen se istuki ja ennenku se oli ensimmäisen räkälänttinsä laattialle lähättäny minä tartuin sen partakarvoihin ja sätkäsin osan poikki niillä kerihtimillä. Luulin kyllä että saan selekääni, vaan se vaan nauro eikä äitikään siittä sen kummemmin suuttunu. Puhutteli kyllä vähä ankarammalla äänellä kuinka ei saa vanahaa miestä kiusata. Niin on tuo muisti menny multaki etten ennää muista mikä sen Varpulan ukon etunimi oli, olokoon ny mikä tahaansa, semmonen karvanen ja pikkusen kerijäläistä muistuttava se oli, vaikka oli sillä koti ja poika jomnka pojat taas oli minun ja siskoini ikkäisiä. Voi kuinka palijo olis kerrottavaa siittä Varpulanki porukasta ja eihän siittä oo ko nelisenkymmentä vuotta ko yksi niistä pojista muutti sammaan Ossuuspankin talloon josa minä olin talonmiehenä. Vaimonsa minä oon vieskasa kaupasa tavannukki.

No nyt taitaa olla kahavivesi kylymempää ko keittämisen alusa ja parrei on alakaa alusta seki homma. Ku ttuonne uloski pittää mennä häätyy pukia kaikki rytkyt päälle mikä vähänki pakkasta pittää ihosta irti. Rynteet niskaan ja ulos, sano äitiki ko hermostu meijän ikkuiseen melluun ja riemuun. Että siittä vaan tämäki päivä näisä aatoksisa lähti liikkeelle heti aamusta, ja kahavia ootellesa, ei uskos kuinka palijo tuola pääsä on erilaisia lokeroita, ei kai ne kaikki asiat mahu sammaan lokeroon, sillonhan halakias koko pää.

Kersa aikaa ja muutaki yön mieleen tuomaa.

Ajatuskiemuroita pää täynnä, ei niitä pääse karkuun ees nukkumalla näitä pätkäunia. Miesvainajalla ei ollut uni lujassa, nukahti kesken sanan ja usein kyselin näkikö unta siitä mitä oli sanomassa. Hän ei yleensä uniansa muistanut ja silloin kun muisti, niillä oli sanoma hänen mukaansa.

Kersana elettyjä aikoja täälä oon aatellu ja palijo niisä onki aattelemista ko oikiasti mieleensä pallauttaa asiojoita jokka on jotaki merkinny. Niitä täälä yön selijäsä on pitäny kirijata, ei tukkimiehen pännällä, eikä kalakkeeripaperin kansa kosmuskynällä, vaan aivan nykkyisillä kirijotustavvoilla. Isä kyllä olis ihimeisään näistä vehkeistä joilla ny kirijotetaan. Oli isällä kirijotuskonekki ja komia käsiala. Kyllä mua nii hiivatisti harmittaa ko en oo minäkää pannu talteen niitä kaikkia kirijeitä joita isä mulle maailimalla ollesani kirijotti, on niitä jotaki säilyny ja äitinki kirijeitä.

Sillon sitä kylläiltiin naapureisaki ko iliman aikojaan lähettiin iltasella poikkiamaan naapuria kahtomasa. Aina ne kahavit meilläki kotona vieraalle keitettiin olipa se tuttu tai ouvompi joka tuppaan astu ja kinttaansa ovensuuhun lattijalle käjestään pujotti. Ny ei naapuria ees tunneta kartanolla, kahtotaan ku vierasta koiraa, mistähä se tuoki on tulosa ja mihim menosa. Toinen on meininki nykysin. Vaikka annat kuuman leetan uunista ei kahaville käsketä!

Että nämä ajatukset, mistä niitä tullee keskellä yötäki? Ajavat ylös vuoteesta, vaikka johan tuo matrassi alakoki ronkkia painamaan, vaikka se ei ookkaan vanahan ajan tyylinen, täytteetki aivan jousia jotenki vaahtomuovilla, tai millä lie ölijystä kehitetyllä vaaholla pehemustettu. Nukkuin minä aikusena monta vuotta vesipatjallaki, äitiki nukku ku oli meillä käymäsä.

Niinkö näkkyy, se tuo ajatus karkaa. Ko yhtä asiaa aattelet se naukkautuuki toiseen suuntaan ja pallaapa takasinkin sammaan asiaan uusimaan sanomisias, vaikka luulitki jo kaikki sanonees.

Tuli mulle täsä hupasiaki muistoja essiin, vaan olokoon nyt kertomata.
Jäi nuita muitaki ajatuksia, kukapa se yhtenä yönä jaksaa aivan kaikki juluki sanua ja pittäähän niitä jäähä päivällekki.