muhkuraiset juuret työntyneinä meren rantahiekkaan.
Pysyy pystyssä myrskyn raivotessa aalloilla ja tuulen taivuttaessa sen tuuheaa latvusta,
tai kuin kelottuneet oksat syvällä Lapin korvessa. Maahan kaatunut, siihen hiljalleen lahoavana.
Aika kulutti sen voimavarat. Suojaavan kaarnan puu menetti hiljalleen, tikat sen alta etsivät ravintona, kunnes kaarnaa ei enää ollut, vain harmaata pintaa, sileää kuin plyysi, ihanaa käden alla, eikä se ole vielä kuollut.
Haluaisin kulkea eteenpäin elämäni pitkospuilla.
Tuolla Perämeren saaressa ne suojaavat luontoa ihmisten jaloilta. Kenenkään ei ole tarve, eikä lupa tallata arvokasta maisemaa täyteen polkuja. Ei saa häiritä luontoa, ei lintuja, eikä pienintäkään nisäkästä tai nilviäistä. Saaressa on keväällä jopa rantautuminen kielletty.
Kuin kaikki nuo, jykevä puu, kelo odottamassa loppuansa, pitkospuut ohjaamassa tietä kulkijalle, sitä on elämä, vaikka aina ei simin näe, eikä korvin kuule oikeaa suuntaa, ei ole mitään syytä epäröidä.
Jokainen aamu on uusi sivu elämän kirjaan, jokainen kadonnut päivä odottamassa unohtamista ja jokainen huomista kohti otettu askel kulkee elämän pitkospuilla kohti sitä hetkeä kun askeleet päättyvät, pitkospuut päättyvät jonnekin mihin silmä ei näe.
On hienoa saada kokea kaikki elämän mäet ja mutkat, löytää niistä se jokin joka kantaa huomisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti