Kalevalan päivä.

Juhlitaan Kalevalan päivää, leivotaan laskiaispullia ja juodaan hyvää kotikaljaa.
Sahti on makea mallasjuoma, pantu maltahista, sokeritta tynnyriin... jne.

Jospa mie runolle rupeisin
suuriksi sanoiksi repeisin
Kalevalan päivänä
aamuhetkenä varhain
toivottaisin tupaasi
mukavia hetkosia
ajatuksia leppoisia.

Leppoisia leposia
päivälepoja makeita
Kalevalaa lukiessa
makustellessa sanoja
vanhan kansan lausumia
sivuilla vanhan kirjasen
monille ensi aapisen.

Monia kertoja on Kalevalan päivä mennyt ohi menojaan, ilman, että sen merkitykseen olisin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
En aio merkitystä tämän enempää, mutta kirjoittavana ihmisenä on ihan pakko jotenkin sivuta. Kalevala on tuossa hyllyssä, ja loppuun luettu Maammekirja jostain -40 luvulta jolloin se on ollut, kuten omanakin kouluaikanani, ihan koulukirja, osa äidinkielen opetusta. Siellä sivutaan vanhaa kirjallisuutta ja sen sivuilla on Kalevalaa luettavana.

Kirjoittaminen ja lukeminen sivuavat toisiaan erittäin merkittävästi.
Luetusta oppii kielen ja sanastoja, kirjoittamalla niitä oppi käyttämään ja sovittelemaan sanoja toistensa lomaan.

Kovin on kieli muuttuvaa ja muuttunut. Kaiken aikaa syntyy uusia sanoja, tuontisanoja useimmat ja niistä käytössä muokataan, vaikka ovatkin alkuperältään vieraista kielistä, suuhumme sopivia, vaikka ei aina niin hyviä sanoja. Sanonnat ja sananlaskut säilyttävät arvonsa uusienkin sanojen rinnalla. Arvoituksissa on paljon vanhaa viisautta ja vanha runous on kuin samettia nykyisten rosoisten ja osin ronskienkin nykyrunojen rinnalla. Mikään ei saa olla toistansa vastaan, vaan tukien toisen ymmärtämistä.

Luetaan ja kirjoitetaan. Pidetään kieli elävänä, vanhaa kunnioittaen ja uutta opetellen.