Masennuksen tumma muuri

Masennuksen tumma muuri

Osa 1.

Hän istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan iltaan. Vaaran laella yksittäiset puut piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia möykkyjä.
Yksittäisen linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.
Vain pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.

Tätä samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.
Silloin pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi, ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.
Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.
Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä, seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa lämmittänyt, liedellä joka veti huonosti työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin pirttiä mukavasti.

Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi. Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.
Usein hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä pitänyt että huudetaan.

--------------------------------------------------------

Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin olivat korvin kuultavia ääniä.
Vanha kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus huonetta hallitsi.
Hiljaisuus ja hämärä kietoivat hänet kuin pehmeään vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.
Pienet hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan ulkopuolella.

Hänellä oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin, tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista.
Vaan ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan, piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.
Samat ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä, eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa. Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven selälle.

Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.
Tuossa keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa riisuu.
Nuo viikkoja pesemättöminä tiskaaja odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.
Juomalasin pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi, siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian tunnusti.

--------------------------------------------------------

Ulkona oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa, polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään siirtyä. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin piilossa ajatuksilta jotka velloivat entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää ja muita ihmisiä?

Hän oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää huomista päivää. Silloin kukaan ei kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin suljettu pullo. Vain itse hän tiesi kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä, hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain kiihtyi.
Puhuivat lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua, mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet rauhaan.

Itse hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.
Aiemmin työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi kuin aikoen koskettaa häntä.
Hän siirtyi hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä häntä. Ei kenenkään mieleen tullut jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.

------------------------------------------------------------------------------

Nyt hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan, lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt leikkisivät piirileikkiä juosten milloin edellä, milloin perässä. - Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.
Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten, ei piiloutuen pimeään tai siirtyen sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja puristaa.

Takkaan jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta, väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen. Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko minä näin heikko...?"
Ilta vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan jokainen, on aamu", ..mutta hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.

Hetki hämärää.
Osa 2

Hämärä hiipii hiljaiseen tupaan.
Ikkunassa on verhot vedetty sivuun ja päivän viimeiset valonsäteet piirtyvät pöydän pintaan, lakaisevat viivan lattiaan ja nousevat tuolin selkänojalle jolla roikkuu harmaa takki.
Huoneen perällä on kapea sänky, raidallisen päiväpeitteen kulma on vedetty laihan hartian peitoksi. Peiton alta paljastuvat villasukkien verhoamat jalkaterät ja lattialla vanhat kalossit joiden kiilto on vuosia sitten muuttunut epämääräisen väriseksi mattapinnaksi joka on jo halkeillut vanhuuttaan.

Valojuova halkaisee pöydällä olevan lautasen. Sen vierellä on puhtaaksi nuoltu lusikka ja iso veitsi jonka kärkeen on jäänyt nokare voita. Lasi on tyhjä, maitokannussa on jäljellä tilkka maitoa ja pöydällä puolikas leipä josta on taitettu pala lautaselle. Liesi on lämmin ja kattilassa oleva keitto tuoksuu huoneessa, se on vielä lämmintä ja luultavammin tänään keitetty. Seinällä on pyöreä paristolla toimiva kello jonka viisareista huomaa ettei kello ole suorassa. Kahdentoista numero on yhden kohdalla, jos ajatellaan kelloa oikein seinällä riippuvana. Sen hiljainen tikitys ei häiritse nukkujaa jonka hengitys kulkee tasaisena ja osoittaa hänen olevan unessa.

Lattialla on raidallinen räsymatto jonka värit ovat vuosien saatossa haalistuneet ja reunat rispaantuneet. Lihava raidallinen kissa makaa lattialla ja leikkii laiskan näköisenä maton osittain katkeilleilla hapsuilla. Väliin se nuolee tassujansa ja palaa sitten kyljellään maaten hapuilemaan hapsuja kynsiinsä, kunnes kyllästyy, hyppää vuoteelle ja asettuu mukavaan asentoon nukkujan jalkojen viereen.
Pihalla linnut hyppivät marjapensaissa keräten viimeisetkin herkulliset marjat ateriakseen. Harakka seuraa rastaiden ruokailua tepastellen pitkin pihatietä kuin hieno herra pyhänutussaan. Kissa venyttelee ja etsii paremman paikan, ojentautuu koko pituuteensa ja sulkee silmänsä kissan uneen. Nukkuva kääntyy oikealle kyljellensä, yskäisee kurkkunsa selväksi ja nukahtaa uudelleen. Kello raksuttaa tasaista tahtiansa, valojuova siirtyy lattialla kunnes ei enää ylety sisään huoneeseen ja esineiden ääriviivat hämärtyvät epäselviksi.

Ohi kiitävän auton ääni herättää vanhan miehen.
" Tuo se ei saa pakoputkeensa korjatuksi, ääntä piisaa ko hävittäjän perästä," hän tuumii oikoessaan päiväpeitettä takaisin vuoteen peitoksi.
Alta pilkottaa nuhraantunut täkki jonka vanuvuori on paakkuuntunut ja repeilleestä saumasta pursuu ulos lumppuvanua. Täkki on vanha ja paljon nähnyt. Kissa haroo käpälillään miehen kättä ja huolimattomalla liikkeellä mies nostaa kissan lattialle; " mene siitä asioilles sinäkin;" ja käsi jää sivelemään vanhan peitteen pintaa. Hän istahtaa vuoteelle, käsi kulkee peitteen vaaleaa raitaa eteen, taakse, kuin mitaten, tai muistellen jotain tärkeää siihen liittyvää.
Kello näyttää puoli viittä, keitto tuoksuu huoneessa edelleenkin sekoittuen vanhan tupakan hajuun joka on täällä tarttunut kaikkiin pintoihin. Hellan ja uunin suuluukuista näkee ettei vetokaan ole aina moitteeton, ne ovat nokeentuneet mustiksi, ei kukaan ole edes yrittänyt pestä niitä. Hänelle mikään ei ole kovin tärkeää.

" Kunhan nyt taas tämä päivä, mitäs minun nyt pitikään, niin, - puitahan minun pitikin," hän puhelee itsekseen ja hapuilee jaloillansa kalosseja lähemmäksi.
Kissakin nousee venyttelemään. Se kävelee hellan luona olevalle kupillensa mutta se on tyhjä, naukaisee pyytävästi ja katsoo mieheen joka juuri on astumassa ulos ovesta. Kiireesti kissa rientää miehen jalkojen välistä eteiseen ja siitä ulos, istuu rappukivelle, taivuttaa pitkän häntänsä vartalon sivulle, vain hännän pää liikkuu tehden pienen kiemuran kuin kuoron johtaja kapulallaan. Kissa nuuhkii loppukesän kosteaa ilmaa.
Linnut ovat pihapiiristä poistuneet, harakkakin jonnekin kuusikon suojaan.

Mies kävelee pihan poikki, seisahtuu kuuntelemaan, kääntyy tielle päin, katselee lippalakkinsa alta, sylkäisee maahan ja jatkaa askellustaan piharakennuksen kulmalle. Siinä hän miehiseen tapaansa avaa housun sepaluksen, kaivelee hetken ja pian pieni noro virtaa alas heinikossa. Pieni liike ja napit kiinni.
Hän kääntyy katsomaan uudelleen tielle päin. Joku ajelee polkupyörällä kaupalle päin. Ruudullinen kassi vain keikkuu ohjaustangossa kun tuulenvire tarttuu siihen.

Mies katsoo kunnes hahmoa ei enää erota, kävelee puuvajalle ja kumartuu, nostelee muutamia pilkottuja puita syliinsä, kääntyy kohti taloa kiireettömästi. Rapuilla kissa nousee seisomaan, hieroo päätänsä miehen jalkoihin niin, että tämä on kompastua kissaan.
" No hittojako sinä nyt, menehän siitä tarpeillesi sinäkin," hän komentaa kissaa joka kääntyykin ja muutamalla nopealla hypyllä katoaa talon kulman taakse, "taisikin hiiri rapistella," sanoo mies ja astuu tupaan.

Mies asetteli puita pesään, repi palan tuohta niiden väliin sytykkeeksi, raapaisi tikun ja tuohenpala syttyi liekkiin.
Tuohi kipristeli liekin edetessä, kääriytyi rullalle ja siitä nousi musta savukiehkura puiden lomasta kohti hellan pintaa. Savua tuprahti sisäänkin, mutta siihen hän oli tottunut. Tuohi paloi ja liekit nuolivat pieniksi pilkottuja puita jotka napsuivat kuumuudessa, syttyivät liekkiin ja lämpö hehkui miehen kasvoille. Hän sulki luukun, istui jakkaralla hellan vierellä kumartuneena valmiina lisäämään puita kunhan tuli palaisi kunnolla.

Liedellä oli nokeentunut kahvipannu jonka nokkaan oli muodostunut mustaa karstaa kaikista keitetyistä kahveista. Milloin lie pannu kulkenut tiskipaljun kautta, sitä hän ei edes muistanut. " Vielä se tiraus siitä läpi kulkee, tukossa taitaa olla jo omatkin röörit," hän ajatteli ja kauhoi ämpäristä vettä, kaatoi pannuun ja muutama pisara putosi kihisemään lämpiävälle levyllekin. Vesi tuoksui höyryyntyessään siinä hellan levyllä ihan mäntysuovalle. Sillä hän oli lietensä pintaa joskus pessyt kun riisipuuro pääsi yli kuohahtamaan.

Jo lapsuudesta tuo haju oli jäänyt muistiin, pyykkiä keitettäessä lipeä ja suopa kiehuivat nuotiokiviin joiden päälle musta pata oli nostettu pyykkipäivinä.
Ne päivät olivat lapsuuden ajan muistoissa, pyykkipäivänä oli aina leppeä tuuli ja illalla kun äiti keräsi puhtaat lakanan narulta ja petasi ne patjoille, oli kuin kesäisen tuulen raikkaus olisi tulvinut nenään nukkumaan mennessä.
Usein he nukkuivat kesällä aitassa.
Siellä oli peittona vanha rekipeitto joka aina haisi hevoselle. Mistä lie se hevosen haju nytkin nenään tunkenut, rekipeittokin oli jo vuosia sitten nuotioon kannettu. " Miksi sekin piti polttaa.... ja se pappavainaan tupakkatukki, senkin sinne palamaan kantoi. Muka haisivat.... niin kuin...", mutta ajatus katkesi kun kahvipannun kansi alkoi poukkoilemaan ja vesipisarat kihisivät liedellä.
Kaksi mitallista kahvia pannuun, pannu liedelle kiehahtamaan ja sitten hän nosti sen pöydälle vaneripalan päälle, se oli päiviä pannunalustan virassa palvellut ja kelpasi vieläkin, nokeentuneena ja näkyipä tuossa soositippojakin olevan.
Hihalla hän pyyhkäisi pöydältä leivänmuruja toiseen kouraansa, avasi pesän luukun ja nakkasi ne sinne, osa kuitenkin karisi lattialle muiden roskien joukkoon.

Kissakin kuului olevan oven takana, ” sillekin tässä maitoa hakemaan,” mies ajatuksissaan puhui ja avasi oven, astui eteiseen joka oli yksinkertaisine lautaseinineen aina viileä. Siellä hänellä oli komeron lattialla maitoa jota vielä sai naapuritalon navetalta hakea maksua vastaan.
Sanoivat että ensi kuussa maito jo menee suoraan tankkiin konelypsyllä. Kai sitä sieltäkin saa kauhottua astiaani, vaikka taitaapa olla jo aika kaupanmaitoa kissallekkin... oppiikohan se sitä juomaan, purkkimaitoa, kuuluu sitä jo pusseissakin myydyn, mitä kotkotuksia lie maidonkin kanssa.
Pulloissakin, ne nyt vielä, mutta ne pussit, rikki menivät kassissa pyöränkorvassa ja kun tuo naapuri vielä lehmien kanssa jaksaa, sieltä se maito, lämpimänä, mutta ties jos lopettavat senkin tinkin.
Tilkka maitoa kissan kuppiin, kunhan hän lusikoi maidon pinnalta kermaa kahvikuppiinsa joka tuossa höyrysi ja tuoksui.

Katossa paloi hämärä valo. Yksi pieni sähkölamppu yksinäisen johdon päässä, sokeripalalla katossa oleviin johdonpäihin kiinnitetty, näytti juuri ja juuri siellä pysyvän. Ei lampusta paljon valoa pirttiin levinnyt, tuskin oli tarpeenkaan.
Puhdetyönä mies vuoli kirveen ja kuokan varsia, vasaraankin, vaikka eipä tässä rakentamista enää, mitä nyt joskus naula seinään ja irvisteleviä vuorilautoja kiinni pieluksiin. Siinä se, " eipä meillä paljon tarpeita", tuumi ja hörppäsi kahvia jota oli lusikan kanssa sekoitellut, sokeripala pyörähti suussa, jäi hampaiden väliin ja yhdellä puraisulla siitä tuli makeaa mössöä suuhun.
Kahvi oli laihaa, mutta maistui ja lämmitti mukavasti valuessaan kurkusta alas pienin kulauksin.

Seinällä oli pieni hylly jonka päällä pölyttynyt vanha radio. Niitä vanhoja radioita joissa asemaa joutui joka kerta hakemaan pyörittämällä liikkuvaa punaista pallukkaa lasilevyn takana puolelta toiselle ja aina vain oli asema hukassa, pelkkää rätinää jota ei voinut kuunnella. Tämäkin oli sellainen, mutta oli jo sähköllä ja ulkoseinälle hän oli vetänyt rautalankaa antenniksi.
Sen hän kurottautui avaamaan, olihan uutisten aika.

Hämärä hiipii hiljaiseen tupaan.
Ikkunassa on verhot vedetty sivuun ja päivän viimeiset valonsäteet piirtyvät pöydän pintaan, lakaisevat viivan lattiaan ja nousevat tuolin selkänojalle jolla roikkuu harmaa takki.
Huoneen perällä on kapea sänky, raidallisen päiväpeitteen kulma on vedetty laihan hartian peitoksi. Peiton alta paljastuvat villasukkien verhoamat jalkaterät ja lattialla vanhat kalossit joiden kiilto on vuosia sitten muuttunut epämääräisen väriseksi mattapinnaksi joka on jo halkeillut vanhuuttaan.

Valojuova halkaisee pöydällä olevan lautasen. Sen vierellä on puhtaaksi nuoltu lusikka ja iso veitsi jonka kärkeen on jäänyt nokare voita. Lasi on tyhjä, maitokannussa on jäljellä tilkka maitoa ja pöydällä puolikas leipä josta on taitettu pala lautaselle.
Liesi on lämmin ja kattilassa oleva keitto tuoksuu huoneessa, se on vielä lämmintä ja luultavammin tänään keitetty. Seinällä on pyöreä paristolla toimiva kello jonka viisareista huomaa ettei kello ole suorassa. Kahdentoista numero on yhden kohdalla, jos ajatellaan kelloa oikein seinällä riippuvana. Sen hiljainen tikitys ei häiritse nukkujaa jonka hengitys kulkee tasaisena ja osoittaa hänen olevan unessa.

Lattialla on raidallinen räsymatto jonka värit ovat vuosien saatossa haalistuneet ja reunat rispaantuneet. Lihava raidallinen kissa makaa lattialla ja leikkii laiskan näköisenä maton osittain katkeilleilla hapsuilla. Väliin se nuolee tassujansa ja palaa sitten kyljellään maaten hapuilemaan hapsuja kynsiinsä, kunnes kyllästyy, hyppää vuoteelle ja asettuu mukavaan asentoon nukkujan jalkojen viereen. Pihalla linnut hyppivät marjapensaissa keräten viimeisetkin herkulliset marjat ateriakseen. Harakka seuraa rastaiden ruokailua tepastellen pitkin pihatietä kuin hieno herra pyhänutussaan.

Kissa venyttelee ja etsii paremman paikan, ojentautuu koko pituuteensa ja sulkee silmänsä kissan uneen. Nukkuva kääntyy oikealle kyljellensä, yskäisee kurkkunsa selväksi ja nukahtaa uudelleen. Kello raksuttaa tasaista tahtiansa, valojuova siirtyy lattialla kunnes ei enää ylety sisään huoneeseen ja esineiden ääriviivat hämärtyvät epäselviksi.