Aamullakin hämärää.

Kova sade piiskasi kattoa kaiken yötä.
Kävin keskellä yötä imeskelemässä  muutaman suolan rakeen ja pari lasia vettä join päälle. Ei tullut uni, mutta tuli ihan katsottava elokuva; Kaunotar ja Hirviö, telkkarista. Siinä se osa nukkuma ajasta sitten kivasti kuluikin ja aamusella ajelin aamukahville kun kutsuttiin.

Vaikka kuinka sanotaan ettei kuolema ole muuta kuin osa elämää, kyllä tuo pikkuveljen kuolema vain tuntuu ikävälle, vaikka tiedänkin, että kivut ovat poissa, ei se vain ihan kevyttä ajateltavaa ole. Olen ihan liian herkkä ihminen.
Ei tuo kuolema, ihan oikea kuolema ole sittenkään niin paha kuin elävänä kuollut! Kun kaikki yhteydet on katkottu, sukulaisuus ja kaikki siteet kielletty, se tuntuu pahalle, mutta sekin on vain hyväksyttävä. Isovanhemmuus katoaa nuorilta sukupolvilta, mutta syy ei ole vain minun.
On ollut pakko turruttaa omat tunteet, jätettävä kertomatta kuinka paljon minulla on rakkautta ja kuinka olisin valmis jakamaan aikaani ja ehkä omia taitojanikin nuoremmille. Tunteet ovat pinnalla, mutta ne on vain painettava pinnan alle ja oltava puhaltamatta hiillokseen.

Syksy paina päälle, sateet ovat saapuneet, illat pimentyneet ja yön viileys panee miettimään lämmityksiä. Onneksi aurinko taas sateen jälkeen hellii tienoota, vaikka uhkaavan tummat pilvet vaeltavat horisontissa. Ihminen on aina tyytymätön vallitsevaan säätilaan. On liian kylmää tai liian kuumaa. Onneksi siihen ei yksityisesti voi vaikuttaa, silloinhan olisi monta tyttymätöntä jos yksi päättäisi ettei tänään aurinko paista. Aasinsiltaa käyttäen joku on halunnut ettei minulle paista aurinko koskaan! Onneksi ei kykene kaikkeen.