Ilot vähissä

Pimeä on taivas tammikuun yönä, kun ei kuu kumota, eikä tähdetkään ole heränneet.

Ei pimeä minua pelota, mutta jokin sisäinen pelko vaivaa kaiken aikaa. On kuin jotain pahaa olisi tulossa, vääriä tähtiä taivaalle syttymässä tai vääriä tienhaaroja edessäni. Levoton olo, rauhaton mieli, voimattomuus ja haluttomuus niihin lisättynä, eli kaiken kaikkiaan ihan elämättömiä päiviä.
Terveys on mitä on, selkäsärky ei hellitä, äänihuulet jumittaa ja korvissa soi. Tuo sointi on sentään ihan siedettävää silloin kun soi, onneksi ei ole mitään äänimatoja. Musiikki on hyvää jos sekin on sallittujen desibelien rajoissa, tai hieman niiden alla. Kaikesta huolimatta, elänhän minä, vaikka mitään ei tapahtuisikaan.

On kyllä tapahtunutkin, ihan omia töitäni käsitellyt, muokannut ja oikeinkirjoituksia tarkistanut, mutta kuka tarkistaa murretta, ei kai ole ketään ja onko niin tarpeenkaan. Puhetyylini on minun tyylini, muotoseikoista ei aina niin väliksi.

Eipä tässä ole paljon kiinnostanut kodin ulkopuolinen elämä. Ei ole tarvetta edes kauppaan mennä, tuntuu että ruokaa on kotona vaikka saartoon joutuisin. Tuoreudesta ei niin takuuta, mutta nälkä ei heti tule jos vettä riittää.
En paljon tapaamisissa ja kahveilla juokse, ei ole oikeastaan ystäviäkään jäljellä joiden luokse piipahtaisi. Ne harvat joita on, ovat kaukana ja osa on muuttomatkoilla pudonnut reestä.
Muistan kuinka lapsena, silloin kun maahamme tuli paljon evakoita Karjalasta, mekin muutimme majaa useamman kerran, koska asumisolosuhteet olivat mitä olivat.
Eräällä muuttomatkalla, kun muuttokuorma oli puupyöräisillä rattailla hevosen peräss ja maantie sen ajan soratie koloineen ja kivineen, kuorma jossain kolossa liikahti ja äidin valurautainen paistinpannu putosi tielle. Tietenkin se meni rikki, eihän hyvä tuuri muuttomatkoilla ollut muutoinkaan mukana. Ajan saatossa äiti sai uuden paistinpannun joka kesti monta uutta muuttomatkaa.
Muuttoja on elämääni mahtunut, mutta ensimmäisenä yhteisenä joulunamme mieheni toi minulle paketin jossa oli valurautainen paistinpannu, sinisellä emalipinnalla ulkopuoli. Minun rakkain ja kaikkein arvokkain joululahjani.
Kultakoruja en ole koskaan saanut, enkä niistä edes haaveillut lahjoina, minulle on aina riittänyt muiden arvottomina pidetyt padat ja pannut joita olenkin saanut ja ne olivatkin tarpeellisia. Ei ollut aina varaaostaa uutta kattilaa jos mieli teki, mutta jos se tulikin sitten joulupaketissa, ilo oli yhteinen, saajan ja antajan.

Lahjoista puheenollen, en osta lahjoja, enkä halua saada niitä. Lahjomatta paras, antaa silloin jos toinen jotain tarvitsee, olipa se joulu tai juhannus. Eikä se ole mitään huumorinpuutetta, vaan tosiasian toteaminen. Kiittää voi lahjomatta.

Oikeastaan tämä talvikausi on ollut kuin tervanjuontia, ei ole kivaa. Olen täällä ja mieli on toisaalla, hyvää virettä elämään ei vain tunnu olevan, en jaksa enää edes odottaa mitään.
Onko tämä sitä dementoitumista?
Ilot ovat vähissä1