Jonottaminen,
vuoron odottaminen.

Isossa joukossa joutuu joskus jonottamaan, jos haluaa saada vaikka puuroannoksensa.
Lippuluukuilla, kassoilla ja satamassa ennen laivaan nousua, niissä on useimmiten liityttävä jonon jatkoksi.

Etuilla ei saa, vai saako?
Nyt kun kaupat ovat alkaneet myymään netissä tuotteita ns. ennakkomyynnissä jossa hintakin on alempi kuin myymälöissä myyntiin tulevilla samoilla tuotteilla, on sinnekin syntynyt jonoja.
Tarjoustuotteita ei riitäkään kaikille luvatussa aikataulussa, silloin siirryt jonoon ja saat tuotteesi tilausjärjestyksessä. Kaupankäyntiä tuokin. Ostajan etu jos hinta on sopiva, eikä tarvitse asioida myymälässä jossa sielläkin jonotetaan, odotellaan niiden harvojen myyjien vapautumista edellisen asiakkaan palvelemisesta. Joskus ihan tuskastuttavaa, kun se myyjää viivyttävä ostaja ei edes osta mitään, kyselee joka tavarasta ja jokaisen hinnan ja sinulla olisi jo tuote valmiiksi valittuna,vain se myyntityötä tekevän myyjän silaus ostoksesi kohdalla puuttuu.
Nyt kun kirjoitellaan päätteelle ostajan tiedot, tavaran tiedot, hinnat ja mahdolliset takuut, siinä sitä myyjää tarvitaan, kassahan se rahat perii kuten ennenkin.
Huvittavaa, ostin seinäkoukkuja, mitätön hinta, mutta myyjä naputteli tiedot koneelle, haki hyllystä pienen nyssäkän jossa oli hintakoodi, kädessäni olevasta se oli irronnut. Pääsin kassalle, neljää asiakasta edessäni eikä heidänkään ostoksensa sujuneet kuin strömssöössä, joten siinähän sitä jonoteltiin.

Taulu jonka taustoja en tunne.
Kuvasin sen, oli jätetty roskiin, joten löytäjähän saa pitää roskat omalta tontiltaan. Kärsinyt kosteudesta, omalla herkällä tavallaan koskettava kuva takkatulen sytyttäjästä.

Sytyttäisin takkatulen, mutta eipä ole takkaa, ei edes avogrilliä johon tulia sytytellä.
Elävä tuli, kynttilän lepattava liekki ja hiipuva nuotio, niiden lähellä on jotain taikaa, pysäyttää ajattelemaan elämää jota usein verrataankin liekkiin.

Hetkistä elämä on koottu. Niistää joita ei muista ja niistää jotka ovat piirtäneet lähtemättömän kuvan sieluun, mitä se sielu meissä sitten onkin, kosketeltavaa, vai koskettamatonta, olevaa, vai kuviteltua. Sieluni syvyyksiin minä sinut talletat, sanoi joku minulle, joten on se sielu olemassa.
Filosofisia ajatuksia heinäkuun aamussa johon auringon sääteet ohuen pilviverhon takaa antavat valoa ja toivoa hyvän päivän alkamiseen.

Makasin aamulla laiskotellen ja venytellen kuin kissa noustessaan.
Ajatukset kulkivat omaa rataansa kuin vuorovesi. Joskus niitä ei saa pysähtymään. Tuntuu kuin olisi kosken pyörteessä jossa veden virtaus vain kiihtyy ja kuohut lyövät kaikkialta, kolhivat ja hivelevät vuoroin.
Yritin saada tuon kuohuvan kosken pysähtymään, suljin silmäni ja yritin kuvitella itseni jonnekin erämään rauhaan jossa mikään ajatua ei häiritse. Ei. Samat ajatukset, menneet ajat ja asiat pyörivät mielessä päästämättä irti.
Istuin täähän koneeni ääreen.
Avasin valokuvakansion. Selailin kuvia ja muistoja kuin päiväkirjaa jossa ei ole kirjoituksia, ei muistiinpanoja, ei mitäään mieleen palautettavaa, mutta niinhän ei voi tehdä. Kuva kertoo asiat joita ei aina haluaisi edes muistaa, mutta kuva tuo myös sellaisia nuistoja joita ei missään päiväkirjassa ole kirjoitettuina.
Sain ajatusteni radan kääntymään, sain muistoihin elämän ja päivääni ilon siemenet.
Ilta näyttää osasinko kasvattaa siemenistä sellaisen puun joka haaroo iloisia ajatuksia huomiseenkin.

Sanoista lastut, virkkeistä päreet.

  Uusi viikko, heinäkuun helteet, sanotaan,mutta viileä tuuli tänään.
  Aamulla suorastaan kylmä tunne kun takapihalle piipahdin. Kompuroin lauantaina tuolla raveissa, kun sähköjohtoja oli maassa sotkussa ja eihän niitä siinä aamutohinassa edes huomioinut ennenkuin tuli halattua isänmaan pintaa. Pieni tyrä syntyi polvitaipeeseen, ehkä se siitä paranee ilman lääkäriä, kun tuo kipuileva polvikin on tohtorille näyttämättä.
  Maailma pyörii radallaan ja me mukana.
  Torstaina oli senioritanssin filmausta, ehkä siitä pieniä pätkiä joskus jossain näkyy. Nyt on tanssiharjoituksissakin pakollinen tauko, eikä meillä ole mahdollisuutta järjestää edes markkinatansseja, Työväentalo kun on vuokrattu muuhun käyttöön. Sellaisia ne -70 luvulla rakennetut talot, niistä on pakko siirtää toiminnot noihin vanhoihin, jo vuosikymmeniä sitten rakennettuihin taloihin, kuten Työväentalokin on. Uusissa kun on hometta!  Harmi, meillä ei nyt ole paikkaa jossa opetella uusia tansseja, ellei sattuma ohjaa jotain kiinteistöä jossa sellaistakin voisi harrastaa.
  Onhan tässä tulossa tanssia, laivalla kolme päivää, suurella joukolla ja tanssin hurmassa.
  Ihmettelen tätä maailman menoa. Kaikki kallistuu, kaikessa myyjä hinnoittelee tuotteensa jo liian kalliiksi. Hyvä esimerkki oli nuo ravit. Jos sämpylä maksaa neljä euroa ja sisällä on vain neljä viipaletta lenkkimakkaraa ja pala suolakurkkua, ei sitä monta kappaletta päivässä myydä, eikä myyty muitakaan. Moni katsoi hintaa ja tuotetta, eikä ostanut.
  Nälkäinen ei katso hintaa, mutta jos ostan jostain kahvilasta tyhjää täynnä olevan sämpylän, en taatusti mene sinne toiste sämpylää syömään! Se siitä, kallista oli myytävät tuotteet kauttaaltaan.
 
  Muuten, elämäni on kuin seisova vesi. Jotenkin pysähtynyttä ja innotonta. Seisovaan veteen ei ilmesty edes sammakoita sekoittamaan pohjia myöten jos vaikka jotain elämääkin olis kun pohjaa sorkitaan.
  Ennen maalla, kun sikojen kaukaloon kaatoi ruokaa, ne tonkivat heti pohjaa myöten. Niin kai se olis tehtävä, haettava uusia virikkeitä vaikka kaivamalla noita omia aivonystyröitä, vaikka, mikään ei nyt tunnu miltään. On akku tyhjä ja laturi hukassa.
  Kai se on vain otettava pikastartti maailmalle. Vaihtovaatteet laukkuun, auto käyntiin ja kartaksi maantie niin pitkälle kuin edessä näkyy. Ehkä sitä jotain virikkeitä matkalta mukaan tarttuis. Ainakin suuhun mustikoita.

Isoja ja pieniä saappaita.
Tulta ja vettä.
Kypärät ja suojavaatteet, sitä se leiri elämä...lapsille telttailua ja väliin kylmiä suihkuja.

Petikin kova, mutta kaiken korvasi taas se mahtava yhteishenki joka Palokuntanuorten leireillä on aina se jokin. Se vetää mukaan vanhankin, ruokajonojen toiseen päähän täyttämään lautasia.
Kivaa oli, kiitos köksäjoukossa olleille kavereille. Meillähän oli oikein lököviikko.

Mahoton kiire.

Kiire tai ei, aina on mentävä.

Mikä sisäinen jousi on minuunkin viritetty kun aina on joku asia kesken, toinen alussa ja kolmas suunnitteilla.
Tuntuu ettei kesästä ennätä nauttia yhtä hetkeä ilman tunnetta, että pitäis olla jotain tekemässä. Tänään sitä ja tätä, huomenna tuota.
Eilen virittelin painepesurin. Laitoin vesiletkuun liitokset, pikaliittimen ja tarkoitus oli pestää tuo etuterassi joka oli kyllä painepesun tarpeessa. Avasin palopostin vesihanan... ja vettä lensi joka reiästä, kooko sulkijakara tuli ulos eikä se silloin vesi mennyt koko letkuun, vaan tulvi siitä karan reiästä, kasteli minut ja seinät.
Ei auttanut kun saada se kara paikoilleen ja sulkea veden tulo.
Kirosin kyllä taas tämän talon suunnittelijan. Ei yhtään linjasulkua!
Koko huushollin vesiverkoston voi sulkea saunan pesuhuoneen katosta, neuvottelemalla, saako sen pienen luukun ensikai auki, ja sattuuko tikkaat olemaan lähellä että luukkuun edes ylettyy.
Ennättäisi siinä vesivahinkoa syntyä jos olis huonetilassa jokin hanavika, tai putki poikki.

Ei huonompaa tapaa rakentaa vesiverkosto asuntoon!!! Pitääköhän tilata putkimies asentamaan joka linjaan palloventtiilisulku? Otti kyllä niin päähän.

Tänään tulee, jos tulee, huoltomies katsomaan, ja saa kyllä asentaa koko palopostiin uudet osat, en halua leikkiä vedellä, enkä tulella.
Ensi viikko onkin toimintaa joka liittyy tuleen ja veteen.
Menen muonittamaan palokuntanuoria koko viiikoksi. Työtä se tietää ja lattialla nukkumista, mutta nuorten kanssa on aina kiva olla tekemisissä ja heiltä saa suoraa palautetta ja avointa kanssakäymistä.
Varmasti hieno viikko taas tulossa!

On tässä tätä kiirettä ilmennyt, ei omaa, vaan yhteisöllistäkin välillä.
Tanssiharjoituksia ja tulossa oleva filmaus, kuulemma telkkariin, saa nähdä mitä kuvaavat ja mitä näkyy. Sitten tuo Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti. Ilmoitettu on, että sadoille ihmisille pitää saada kahvitus lisukkeineen ja tauko on vain 30 minuuttia. Eilen sitä tuolla kunnantalolla pähkäiltiin. Kiirettä pitää ja monta jalkaparia vaaditaan jo tarjottavan kahvin kuljettamiseen keittiöistä teltoille, saati sitten porukka joka tarjoilee ja kerää maksut, kaataa kahvit ja laittaa tarjottavat lautaselle. Suuri urakka heillekin jotka lupautuivat leipomaan. On siinä seisomista kuuman uunin vieressä tällaisilla helteillä. Ehkä se siitä kunnialla loppuun sujuu, aina paikkakunnan "naiset" ovat hommat kiitettävästi loppuun asti hoitaneet. Onhan se nähty monissa  Mikkelin raveissa. Kahvitus pelaa.

Tänään hellitän kiireestä. Haen vain yhden kantatun maton kaupasta ja odottelen putkimiestä, ja pesen pyykkiä ja selvitän milloin ja kuka hakee tuon pöydän ja tuolit ja vien yhden pöydän varastoon ja.... taidan sitten istahtaa topatulle tuolille ja olla vain, vai kuinka se menikään.

Lapsuuden maku tulee suuhun tätä kukkaa katsoessa.
Pellonpientareet ja hakamaat, vatukoiksi niitä silloin sanottiin, vadelmia ei, vaan vatukoita, mesimarjoja, joita sai syödä ja keräätä heinän korsiin. Mansikoita ei siellä ollutkaan, tätä parempaa herkkua yllin kyllin.

Jos jotain näin vanhana haluaa, niin niitä marjamaita kulkemaan joissa tämä herkku oli yleinen.

Kaunis aamu.

Avasin taka oven ja sisään tulvii kesäaamun kosteaa, raikasta ilmaa. Päivällä aurinko tekee koko olohuoneen ihan paahteiseksi ja ovikin on pidettävä kiinni. Ei kuulu ulkoa mitään ääniä, kukaan ei lähde töihin, eikä muutakaan liikennettä kuulu ei näy.

On vielä järjestelemistä tämän kodin sisällä ja ulkona on tulossa iso muutos. Ihan puutarhasuunnitelma, saas näkee. Tämä kesä on kyllä mennyt kuin vesi sormien lomitse. Monta suunnitelmaa, osa aloittamatta ja niin monta menoa että pitää oikein laskea milloin mitäkin. Viikko Joensuussa, töitä tekemässä, alkaa kuun vaihteessa. Jokohan sen jälkeen
pääsen kauan suunnitelemalleni kesämatkalle.

Ajelin aaton aattona moottoritietä etelään. Kaksi kaistaa oli täynnä autoja. Pani oikein miettimään mikä on se vietti joka vetää ihmiset maalle juhlapyhien viettoon. Kun itsekin olen asunut Helsingin keskustassa tiedän sen kaupungin tunkkaisuuden, mutta ei se ollut ylipääsemätöntä kesälläkään. Teimmehän mekin kesäretkiä, kävimme anoppiloissa ja leireilimmekin, mutta juhannukset olimme melkein pääsääntöisesti kotona ja töissä. Silloin kaupungilla oli rauhallista. Ei tarvinnut autollakaan seisoa liikenneruuhkassa. Oikeastaan en silloin edes kaivannut kaupungista pois, elämä kun oli siellä.
Myöhemmin, jo laitakaupungilla asuessa tuli tunne, täältä pitää päästä pois. Siltten hankimme asunnon maaseudulta ja sillä tiellä olen.

Paljon on tapahtunut. Moni asia olisi toisin jos... Nyt kuitenkin olen valinnut kotini ja eläkeläisenä ei ole niin tärkeä se sijaintikaan, työmatkojen vuoksi ei ole tarvetta laskea etäisyyksiä.

Onko tämä maaseutua, on, tuossa on metsikkö vieressä, vaikka talojakin on, on avaraa ja valoisaa.
Tiedä häntä kuinka pitkään tällä iällä jaksaa ja kykenee asiansa ja kotinsa hoitamaan. Muistiaan kun ei koskaan tiedä, pysyykö oma kovalevy kunnossa. Sen toiminnasta ja yleisestää terveydentilasta riippuu moni huominen.