Muutosten vuosi.

Kun vapauttaa mielensä saa aikaa itsellensä.
Enemmän sitä on vanki omissa mielikuvissansa ja toisten miellyttämisessä, kuin  kiireessä ja työssä.

Leskeys oli kova paikka silloin kun asia oli kipeä ja itkuakaan ei tullut tilanteen äkkinäisyyden aiheuttaman järkytyksen vuoksi.
Olen oppinut nauttimaan vapaudesta, eikä sitä kukaan minulta vie.
Ystävät ovat seisoneen rinnallani, kiitos kaikille siitä tuesta jaavusta jota viimeiset vuodetkin olen tarvinnut. Kun suru antoi tilaa uudelle, löysin uusia asioita, kunnes elämääni astuivat esiin muut vastamäet joiden kipuaminen on kuluttanut henkisiä voimavaroja enemmän kuin kukaan ymmärtää.
Viime syksy oli raskas. Henkinenkin minuuteni oli han lamassa, en uskaltanut enää sanoa kenellekään mitä mieltä oikeastaan olin eri jutuista. Suljin osittain suuni, mutta sieluni kärsi. Yritin hyväksyä asioita ympärilläni, yritin etsiä tietä ulos siitä ahdistavasta olotilasta johon en silloin löytänyt sitä lopullista syytäkään. Oli niin monta asiaa hoidettavana, halusin vain pois, pois, jonnekin missä mikään ei ahdista.

Joulun aika oli todella raskasta, ei mikään kiinnostanut, ei mikään tuntunut hyvälle. Samaa tunnetta juhannuksena, koko kesäkuun, heinäkuun, elokuun ja olisi kai jatkunut edelleenkin ellen olisi herännyt katsomaan omaa henkistä tilaani. En osannut olla mikään enkä mitään. Sain tuossa kesän korvalla kuulla sellaisen lausuman jota en unohda. Katsoin peiliin ja sanoin itselleni, veneesi vuotaa.

Muutoksia ihminen aina tarvitsee. Urautuminen vanhoihin uomiin vie voimat ja elämänhalun. Miksi lähteä ovesta ulos kun kaikki on sitä samaa kuin eilenkin? Miksi vaihtaa paitaa kun tämäkin on puhdas?
Osittain tunsin olevani häkissä, siihen tunteeseen on omat syynsä joita ei ole syytä ruotia. Tunteelle ei vain voinut mitään, ainoa tie vapauteen, avata häkki ja juosta ulos.

Kaikki on silti ennallaan. Oikeastaan mikään ei muuttunut, paitsi minä.
Ajatusmaailmassa on enemmän mielikuvia ja haaveita kuin oli vuosiin.
Toteutan omia unelmiani, teen juuri sitä mikä tuntuu nyt hyvälle. Olen löytänyt uuden puolen itsestäni ja luulin jo tuntevani minuuteni juuriaan myöten. Hyvälle tämä nyt tuntuu, elämä on kevyempää, en ole sanomisen ja selittämisen velkaa kenellekään. Ei ole pakko lähteä ja tulla. Istun kaikessa rauhassa käsityöni kanssa, tai teen mielipuuhaani, kirjoitan ja kirjoitan. Kokosin tekeleitäni yhteen kasaan, eli hajallaan olevia tiedostoja kansioihin joista voin ne purkaa tarvittaessa.
Tuntuu kuin eläisin jalat irti maasta, vaikka joskus niitä pakottaa, liikkuminen tai liikkumattomuus, mutta molemmat voi korjata.
Enhän voi tulevaisuuteni tietä valita, se on korkeammissa käsissä.
Tunnetasolla olen omillani. Saan tykätä tai rakastaa, olla yksin tai yhdessä, mennä ja tulla, mutta kaikkein tärkeintä on olla tyytyväinen juuri tähän hetkeen. Niinhän olenkin, muutoksien myllystä läpikäyneenä, minuus tallella ja mieli avoin kaikelle uudelle.

Ikä opettaa..

Elämäntaito, oman elämänsä suuntaviivojen asettaminen ja niissä pysyminen, lienee yksi merkittävimmistä taidoistamme, mutta osaammeko elää niin, että aina kykenemme elämään oikein, edes omasta mielestämme.

Kuinkahan monta kertaa elämämme aikana olemme katuneet joitain tekojamme tai sanojamme?

Emmehän aina kykene hillitsemään itseämme, tunnemme vihaa ja katkeruutta aivan samoin kuin iloa ja surua. Miksi tunteet pitäisi peittää, miksi padota sisällensä sellaisia tunteita jotka painavat?

Mutta on erilaisia tapoja ilmaista niitä. Voimme puhua tunteistamme vihaisesti sanoja viskellen, tai sovittelevasti mielipahamme ilmaisten, jos jokin asia tai tapa ei meitä miellytä. Siinäpä se, kun se joskus vain karkaa ns. käsistä, ja tulee sanoneeksi pahemmin kuin alun alkaen kai oli edes tarkoitus. Molemminpuolisen katkeruuden siemen on silloin kylvetty.

Kukapa meistä olisi aina ja kaikessa viisas, kukapa ehtisi joka tilanteessa harkita sanomisensa ja tekemisensä, silloinhan olisimme yli-ihmisiä.

Millä mitataan järkevyys tai viisaus? Turhaan niitä edes miettii.

Jotain viisautta elämä opettaa meille kaikille, jos osaamme katsoa elämää ja asioita laajemminkin kuin siitä pienestä kulmasta joka näkökenttäämme kulloinkin hallitsee.

Ihminen on tapojensa orja. Onko? Emmekö me koko ajan opi uutta?

Ainakin itse osaan tällä iällä jo paremmin harkita tekojani ja miettiä seurauksia, vaikka huomaan monta kertaa tehneeni yhä vääriä valintoja.

Jälkeenpäin on aina viisaampi!

Tyyneydestäni en tiedä, enkä viisaudestani tee arvioita, yritän vain elää omien periaatteideni mukaan, se riittäköön minulle ohjenuoraksi ja tavoitteeksi tuleviinkin päiviini. 

bloggeri ja muut liitännäiset

Harmittaa kyllä ihan vietävästi.

Bloggerin käytön myötä saa itsensä treffipalstalle, tai ainakin kaikki googlen profiilitiedot sinne viedään ja mistähän hemmetistä ne noukkivat kaikki kymmenen vuotta sitteen kirjoitetut profiilitiedot ja sen aikaiset treffitekstitkin.

En ole innokkaasti seuraa hakemassa!
En halua kaikkien gmail osoitekirjassani olevien saavan kutsua jonnekin maksulliseen treffipalveluun.
Jos se olis ilmaista, mikä siinä, monen yksinäisen osoitetiedot on osoitekirjasani, mutta on siellä selkalainen luettelo juomareista ja tuomareista, noin kuvannollisena siviilisäätylistana.

Jos kirkkoherrakin saisi minulta kutsun trefipalstalle.
Että minä ihan odottelen häntä sinne palveluun !!!!!! Voi hemmetti mitä soopaa ja sotkua nämä sivustot saavatkaan aikaan.

Eikö riitä, että käytän tätä blogia?

Taidan muuttaa kotisivuni, eli blogini muille palvelimille, vaikka maksusta, kunhan ei treffisivut ole ainba auki!

Minulla on ihan tarpeeksi treffejä tässä muutenkin ja haluan itse vaikuttaa siihen ketä kutsun mihinkin palveluun.

Perästä kuuluu, tai näkyy veneen vana.

Pienet hetket.

Kannattaa silloin tällöin mennä uuteen asiaan  mukaan, kuin pimeään säkkiin ryömien, tietämättä mitä ja ketä siellä kohtaa.
En iskenyt kirvettä kiveen, pääsin sulautumaan joukkoon kuin olisin ollut mukana aina.
Mukavia hetkiä matkalla ja perillä.

Hissiä odotellessani eteeni asteli tuttu mies, ihan yllättäin. Nopea halaus, muutama sana, heipat ja molemmat jatkoimme hymyillen omille tahoillemme.

Olisiko sinulla hetki aikaa? Olihan minulla aikaa viettää pieni tovi ihan oudon ihmisen kansa keskustellen. Sain monta uutta ajatusta ja mieleen jäi tunne ymmärtävästä ihmisestä.

Minä en kyllä jaksa kantaa tätä laukkua. Otin laukkusi, autoin perille saakka ja vielä perilläkin. Sain sinusta ystävän.

Hei, tässä on kaksi tyhjää paikka pöydässämme, tähän voitte istuutua. Herra siirsi tuolin, aikoi istua, mutta rouvalle paikka ei kelvannut. Olimmeko me, kaksi naista niin vaarallisia miehen viereen?

Minä maksan, ota mitä haluat, maksan, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä maksaa minun ateriointiani.

Hei, olen kuule hukannut osoitteesi! Palataan asiaan kun olen kotona perjantaina.

Soitin sinullekin taksin odottamaan, vaikka taitaa vesisadekin sopivasti loppua kun olemme perillä. Kiitin ja tulin kotiin taksilla, vaikka ei enää satanutkaan, eikä matkakan kovin pitkä ollut.

Kiitos seurasta, kyllä me taas tapaamme.
Ihan varmasti, Hei kaikille.

Miksi?

Miksi...

Mikä minua pidättelee juoksemasta elämää kohti?

Miksi en avaa oveani, miksi näkymätön lukko pitelee yhä kiinni mennessä?

Miksi en osaa sittenkään päästää irti?

Miksi en anna itselleni lupaa...?

Miksi en ota vastaan sitä mikä ehkä odottaa, ihan lähellä

Asetammeko liian kovia vaatimuksia?

24.11.2005 11:22

Jos kohtaamisessa on vaikeuksia, oli sitä sellaisia ongelmia nuorenakin.

Voi kuinka minäkin haaveilin sen oikean kohtaavani, näin unta ja kuvittelin....
Vanhemmat varoittelivat "ettei syntiä saa tehdä", ja minä kun halusin vain rakastua!

Olihan niitä tarjokkaitakin, vaan kun ei kolahtanut! Kunnes se yksi katseiden kohtaaminen, lämmin käsi kädessä, ja tanssi kevyin askelin... se tanssi oli se piste, se poika oli se kohtalo, ja rakastuin... en tiedä oliko se syntiä kun taivuin käsivarsillensa ja...

Nyt kun se onni on eletty, synnissä tai synnittä, tuntuu kuin se ei olisi kuitenkaan ollut vielä koko elämä, minähän elän ja haaveilen siitä seuraavasta kaiken kaatavasta katseesta...
olen siis syntinen, mutta ihan kivaa tämä on.
Ainakin tiedän eläväni!

24.11.2005 11:22

Yllä oleva teksti taas vuosien takaa. Nyt kun olen koonnut kansiooni noita aiemmin ajateltuja ja julkaistuja kirjoituksia ei mikään kirjoittamani harmita.
Olen aivan samaa mieltä kuin tuolloin noin kahdeksan vuotta sitten.

Ainoa muutos, ikää on tullut lisää, en odota niitä kaatavia katseita, mutta eivät ne haaveet päiviäni täytä.'

Kun kontin suu on auki, ei tiedä mitä puusta konttiin putoaa.

Muistan ja muistelen. Kun silloin 1960 rakastuin, se oli jalat alta vievä kokemus, eikä sellaista voi toista tulla.

Kaverit ja toverit pysyvät, ystävätkin, mutta rakkaita ei niin vain olekaan tarjolla tässä iässä.

Mutta ellei ole haettavissakaan, eihän kukaan voi löytää.

"Kun kaksi kauppiasta tekee vaihtokauppan, kumpikin luovuttaa osan omaisuuttaan,
 mutta kun keskustelijat vaihtavat tietoja, kumpikin saa pitää omansa ja hankkii lisäksi toisen tiedot.
Voisiko sen parempaa kauppaa kuvitella?"

-Shimon Ben Lakish;ia mukaillen-

Kyllä tämä elämä on vaihtokauppaa kaikin tavoin. Elämänkokemuksia jaetaan, koetaan yhdessä tyyntä ja myrskyä, mutta sitten joku asia muodostuu niin vaikeaksi ettei muurin yle pääse köysilläkään.

Sukua tai syntyä, kaikki ei mene niinkuin Strömsöössä, kuinka siellä sitten meneekään.

Olin eilen tekemässä yhden vaihtokaupan, tai, oikeastaan kaksi, kun kaksion avaimetkin vaihtoivat taskustani toisen taskuun. 
Ettei haudan hoito olisi niin vaikeaa täältä kaukaa käsin, kävin tekemässä sopimuksen viideksi vuodeksi. Ainakin kukat kastellaan ja nyt tilasin myös seurakunnan laittamaan kukatkin. Voinhan aina viedä kukat kun siellä käyn, mutta täällä kotona sytytän kynttilän kun haluan muistaa ja muistella.

Kuinka siinä laulussa kauniisti sanottiinkaan; .. tuo kukkia kun elän, älä tuo niitä haudalleni.
Mielestäni , en tiedä kuinka muut asian ajattelevat, elimme mieheni kanssa normaalia elämää ja viimeiset vuodet olimme molemmat eläkkeellä, joten meillä oli aikaa puhua puhki kaikki ajatuksemme ja puhua myös siitä ajasta jolloin toinen on jo pois.
Minulle ei jäänyt mitään anteeksipyydettävää. Muistan häntä suurella rakkaudella ja usein tulee pakostakin itkettyä ikävää. Kukaan ei koskaan olla ja merkitä minulle niin paljon kuin hän.
Siitä paikasta ei kannata kenekään edes yrittää kilpailla.

Vaihtokauppaa en muuten harrasta, mutta täällä olkis vielä kodissani monta esinettä jotka joutaisivat jonkun toisen kotiin.
Pitänee ottaa yhteyttä kirpparille, jos hakisivat kaikki kerralla!
En kyllä ota mitään vaihdossa.  Pyrin minimaalisuuteen, siihen on kyllä vielä matkaa.