Elämäntaito,
oman elämänsä suuntaviivojen asettaminen ja niissä pysyminen, lienee yksi
merkittävimmistä taidoistamme, mutta osaammeko elää niin, että aina kykenemme
elämään oikein, edes omasta mielestämme.
Kuinkahan
monta kertaa elämämme aikana olemme katuneet joitain tekojamme tai sanojamme?
Emmehän
aina kykene hillitsemään itseämme, tunnemme vihaa ja katkeruutta aivan samoin
kuin iloa ja surua. Miksi tunteet pitäisi peittää, miksi padota sisällensä
sellaisia tunteita jotka painavat?
Mutta
on erilaisia tapoja ilmaista niitä. Voimme puhua tunteistamme vihaisesti sanoja
viskellen, tai sovittelevasti mielipahamme ilmaisten, jos jokin asia tai tapa
ei meitä miellytä. Siinäpä se, kun se joskus vain karkaa ns. käsistä, ja tulee
sanoneeksi pahemmin kuin alun alkaen kai oli edes tarkoitus. Molemminpuolisen
katkeruuden siemen on silloin kylvetty.
Kukapa
meistä olisi aina ja kaikessa viisas, kukapa ehtisi joka tilanteessa harkita
sanomisensa ja tekemisensä, silloinhan olisimme yli-ihmisiä.
Millä
mitataan järkevyys tai viisaus? Turhaan niitä edes miettii.
Jotain
viisautta elämä opettaa meille kaikille, jos osaamme katsoa elämää ja asioita
laajemminkin kuin siitä pienestä kulmasta joka näkökenttäämme kulloinkin
hallitsee.
Ihminen
on tapojensa orja. Onko? Emmekö me koko ajan opi uutta?
Ainakin
itse osaan tällä iällä jo paremmin harkita tekojani ja miettiä seurauksia,
vaikka huomaan monta kertaa tehneeni yhä vääriä valintoja.
Jälkeenpäin
on aina viisaampi!
Tyyneydestäni
en tiedä, enkä viisaudestani tee arvioita, yritän vain elää omien
periaatteideni mukaan, se riittäköön minulle ohjenuoraksi ja tavoitteeksi
tuleviinkin päiviini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti