Aarteita muistojen arkkuun.

  Turkin matkalta palattu, mutta kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa pitää aina hiukan sulatella ja makustella ennen kuin niiden kanssa on sinut.
  Tätä matkaa en kadu. Lähdin avoimin mielin, mitään odottamatta, haavekuvia itselleni asettamatta ja siksi matka oli enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. En kyllä kuullut yhdestäkään suusta matkaan pettymisestä.
  Matkaseura, koko se 40 henkilön ryhmä jossa itse liikuin, oli kyllä esimerkillistä. Kaikki olivat aina ajoissa paikalla, ketään ei etsitty, ei odoteltu, eikä mukana ollut humalaisia pörrääjiä. Vaikka viimeinen hotellivuorokautemme oli alkoholinkin osalta kaikille ilmainen, ei kukaan innostunut tilaamaan ilmaisia lasillisia humaltuakseen.
  Säätkin suosivat. Vain perjantaina hiukan satoi, mutta se ei meitä suuremmin haitannut. Innokkaina lähdimme bussista tutustumaan Pergen historialliseen kaupunkiin, sen raunioihin ja kaupungin muureihin. Vaikuttavaa. Kuinka paljon maapallolla on asioita joita ei vieläkään tiedetä, ei ole löydetty, jos ei näkyviin ole jäänyt näkemäni kaltaisia muistoja. Kuinka monta kaupunkia ja kansaa on hautautunut maanvöryissä ja tulivuorten purkautuessa. Pergessä olin sanaton.
"Pergen uskotaan olevan kreikkalaisten perustama. Kreikkalaiset hallitsivat Anatolian rannikkoa valloitettuaan Troijan Turkin luoteisosassa. Suurin osa nykypäivänä nähtävistä raunioista on kuitenkin Rooman Rauhan (Pax Romana) ajalta."

  Keskiviikkona tutustuimme Unescon maailmanperintökohteeseen, Phaseliksen rauniokaupunkiin jonka raunioista alla esimerkkikuva Kohokohteet.fi sivulta. Paikka hiljensi näkemään, ettemme me tämän ajan ihmiset ole mitään rakentajia. Meidän taloistamme jää tikkuja, historiaan on jäänyt mahtavaa rakennustaitoa ja kulttuuria.

Matkapäiväkirjaan palaan taas. Täällä talvi tekee tuloaan, samoin siellä Turkissa matkailijoiden määrä hiljalleen vähenee talvikaudeksi. Nyt lämpötila helli meitä, teki rusketusraitoja ja lämmitti kehon, mileihän on aina lämmin.

Hämärän hetken ajatuksia.

Sade hakkaa ikkunaa
alakuloinen
harmaa
arkinen
minuus huutaa

polttava halu
kaipaus

jospa kerran
juhlamekossa
meikattuna
valonheittäjien valossa
joku
huomaisi minut

sanoisi
ole vaan arkinen
niin olet parhaimmillasi

teeskentelemätön
suora
rehellinen
sinä.

Satakoon
pimentyköön ilta
sieluni
on liekeissä.

K.J.

Kauan sitten tapasin ihmisen jota jään yhä useammin muistelemaan.
Ystävän, kaverin sain hänestä, eikä mikään koskaan voi sitä muuttaa. Tulkoon elämääni mitä tahansa, ystävyyteni häneen ei katkea, mikäli se minusta riippuu.
Tunteet, kukapa ne tietää ja tunnistaa, onko tarpeenkaan eritellä, kun me itse tiedämme.

Aika ja elämä antaa meille kaikille uusia ihmisiä ystäviksi, tuttaviksi, mielitietyiksi, kavereiksi, rakkaiksi, kuinka heitä nimittääkin. Työ yhteisössä löytyy aina samoin ajattelevia, samoin työhönsä suhtautuvia hengenheimolaisia. Niin oli ja niin on, jos itse on avoin asioille ja ihmisille.

Olin tuolla pohjoisessa, päivätansseissakin, eikä kokemus ollut huono. Siellä miehet osaavat tanssia ja uskalsivat hakea vierastakin ihmistä. Ihmettelin kuinka pitkistä matkoista sinne oli väkeä saapunut, mutta eihän siellä kilometreissä matkaa mitata, eikä aikakaan ole kortilla.
Sinne halaa mieli taas. Kunhan taas kotiudun ja pakolliset asiat on hoidettu, hyppään johonkin kyytiin ja pakenen loskakeliä lumisen pohjolaan. Kyllä kai siellä makuupaikka löytyy, on ennen löytynyt. Luotan siihen kuin vuoreen!
Nyt on suunta etelä, ihan vieraat paikat, mutta uutta on aina kiva kokea. Ei ole ennakkokuvitelmia, mutta palattuaanhan sitä vasta tietää oliko kivaa vai ei.
Toivottavasti siellä taas tutustuu uusiin ihmisiin. Kävin tuolla naapurikaupungissa tanssimassa jasain ihailijan joka ei meinannut millään päästää kotimatkalle. En minä itseäni sido, kaveri voin olla, mutta rajansa kaikella. Tanssitaan kun tavataan, puhutaan mukavia ja erotaan, niin on hyvä.
En tiedä tansitaanko lomakohteessa, siellä kun olemme kolmessa kaupungissa, voi jäädä paikallisiin tutustuminen kielen ja muun vuoksi pikkuisen ohueksi.  Ehkä tuo minun "kielenkertausharjoitusopiskeluni" on ollut tehokas ja osaan jutella edes jotain. Ei minua nyt myydä kuitenkaan, rahastaja puuttuu. Eikä muutenkaan, vaikka tunteellisena ihmisenä usein jään kuuntelemaan tarkemmin, mutta vieraalla kielellä puhuttua on vaikeampi ymmärtää. Yritän kuitenkin.

Aavaa merta Singapore - Bangkok ja laskeutuminen Langavin kentälle Malesiaan

Tuumailua.

 Mikä voima saa ihmisen kylvämään ympärillensä vain pahaa mieltä?

Ilkeät sanat ja niiden takana vihamielisyys, ne saavat vastaanottajan mielen matalaksi, ja se kai sanojan tarkoituskin on.

 Keskustelin erään henkilön kanssa, hän oli erittäin masentunut avopuolisonsa elämäntavan johdosta ja kertoi jokapäiväisistä vihan purkauksista. Sellainen elämä on raskasta. Hän tiedosti tilanteensa; Hän antaa toiselle mahdollisuuden elää tavallaan. Jos hän kykenisi irtautumaan tuosta liitosta, hänen oma elämänsä olisi rauhallisempaa ja vapaampaa. Mutta; Eihän sitä voi kadulle heittää, sanat ovat tuttuja, moni ajattelee samoin ja antaa toisen terrorisoida kodissa.

Häntä voin tukea vain sanoilla, kehoittaa valitsemaan, joko siinä ilmapiirissä, henkisen väkivallan alla, tai valitsemalla oman tien.

Pahan mielen saa usein juuri toisen ihmisen sanojen vuoksi. Samoin ilo, sekin löytyy sanoista, ystävällisyydestä ja myötäelämisestä.

Mistä löytyisi niitä ilon helmiä joka päivä?

Jokaiseen päivään sisältyy ainakin viisi asiaa joista voi tuntea iloa. Jos opimme mielessämme katsomaan ensiksi ne iloiset hetket, tuntuu kuin pahaa mieltä olisi joukossa vain pieni hippunen.

Niitä hyvän mielen hetkiä etsimme usein. Joskus löytyykin!

                      Lahjoitathan hyvän mielen jollekin lähimmäisellesi tänäänkin. 

Viisasko ikä?

 Miksi me ikäännyttyämme alamme vaatimaan itseltämme viisautta?

Miksi emme voi tunnustaa tietämättömyytemmekin, sillä kaikkea viisautta emme koskaan ehdi itsellemme kerätä, emmekä omaksua.

Nuorena sitä kuvittelee tietävänsä ja osaavansa kaiken. Silloin vanhempien neuvoja ei uhmassaan ota kuuleviin korviinsakaan, itse kukin sen varmasti olemme aikanaan kokeneet kuinka "minä kyllä tiedän, älä tule neuvomaan" ja jos ei ollut kanttia sanoa vanhemmille vastaan, niin itsekseen sitä kuitenkin vastaan mutistiin.

Ei vanhankaan tarvitse olla kaikkitietävä, kaikki osaava, ihmisiähän me olemme.

Elämä ja ympäristö on koulinut meitä, hionut särmiämme ja opettanut juuri sellaiseksi mitä meistä siinä opissa on voinut tulla.

Olemme yhä raakileita, tai kypsiä, toistenkin hyväksymiä hedelmiä, joiden seurassa nuoremmatkin viihtyvät saadessaan meiltä elämänkokemuksemme antamia tietoja ja taitoja.

Joko osaamme hillitä kielemme silloin kun tekisi mieli sanoa suorat sanat, tai lauomme kaiken ajattelematta kuinka ne kohteena olevaa haavoittavat. Sekään taito ei ole myöhäissyntyinen, me osaamme senkin taidon aina, olemme ärhäköitä koiria tai lauhkeita lampaita, mutta meillä pitäisi vanhemmalla iällä olla jo taito harkita sanomisemme ja tekomme seurauksetkin. Onko se sitä kaikkien peräänkuuluttamaa viisautta? Vai onko se vain kunkin sisimmässä piilevä itsekuri joka pitää meidät aisoissa?

Tietysti me toivomme osaavamme elää sopuisasti ja riitelemättä, mutta, "vanhakin ärtyy väsyneenä" sanoi pappani kun tuli pahasti sanoneeksi.

Olkaamme armollisia itsellemme, tälläkin iällä, sillä erehtymätöntä ihmistä ei ole kai vielä syntynyt, vai oletteko tavanneet.

- Pappi saarnasi kirkossa puhuen hyvästä ihmisestä.

Hän totesi ettei täydellistä ihmistä ole olemassakaan. Silloin viimeisellä penkkirivillä eräs mies nousi seisomaan ja pappi sen huomatessaan kysyi:" Te mies siellä takana, tekö olette täydellinen?"

                      - " Ei, en minä, mutta minun vaimoni ensimmäinen mies," kuulutti mies takariviltä

Ikä vaikuttaa

Ikä vaikuttaa

Nuorena rakkaus sokaisee silmät ja tukkii korvat, ei näe toisen toilailuja tapana, ei kuule mitä puhutaan, ja rakastuu jopa siihen hulttioon...

Eipä ollut meikäläisellä tarvetta rakastua vuosikymmeniin kuin siihen omaan, jokaisen erimielisyyden jälkeen tehty sopu, kuin uusi rakastuminen, menneet pyyhkii pois se ihana tunne, me kykenemme kuitenkin näkemään toisemme rakastunein silmin, riidoistamme huolimatta.
Eikä siinä tullut mieleenkään mitkä kriteerit aikanaan valinnassa vaikuttivat.

Nyt, kun poskille on ilmestynyt huolten tuomia uurteita ja suupieliin elämän keräämät rypyt kertomaan itkusta ja naurusta, yksi liitto elettynä, alkaa tämä tyttö arvostamaan miestä ihan eri tavalla. Miehen ryhti, reippaat liikkeet ja terve itsetunto siellä taustalla, ne sytyttävät jos elämän arvotkin ovat samansuuntaiset kuin itselläni. Mikäs sen mukavampaa, eletty elämä takana, omat muistot rikkautena ja kokemusten kartuttama taito ottaa toinen juuri omana itsenään, vaatimatta tai velvoittamatta miestäkään muuttumaan tai muuttamaan käsityksiänsä elämästä.

Naisena haluaisin olla rakastettu, haluttu ja tasavertainen kumppani jonka rinnalla mies tuntisi aina itsensä mieheksi joka on arvostettu ja rakas juuri minulle..

Mies, jos katselet kanssani auringon nousua aamulla, ja jaksat katsoa yhdessä sen laskunkin illassa, jos jaksat laskea linnunradan tähtien lukumäärää valittamatta, että niska puutuu, tai että varpaita paleltaa, olet jo lähellä ihannettani. Siihen kun lisätään taito jutella ja kiinnostua muustakin kuin ilman lämpötilasta tai sadepilvien tummuudesta, olen valmis katsomaan seuraavaa täysikuuta kanssasi... haaveillen...

Tämä nyt vain vastauksena kysymykseesi, mies, joka haluat perustelut.

Muutoin, eipä ole ihan ensimmäinen ajatukseni etsiä miestä  "sulostuttamaan elämääni", koska en usko, että rakkautta jota kaipaan, on edes tarjolla. Miehet hakevat vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä, nainen osaa nauttia yksinolostakin. Tai, en voi yleistää, minulle vain sopii tämä yksin elo ja olo johon tietenkin liittyy kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. En kyllä muuttaisi mistään hinnasta asumaan miehen kanssa, sen päätin kun jäin leskeksi ja päätös ei ole horjunut kertaakaan. En minä kyllä mikään suhteesta toiseen liitäjä ole ollutkaan. 
Mutta tunteellinen mies joka täyttää nuo tuolla mainitsemani kriteerit, voi jopa valloittaa sydämeni, mutta siihen harva kykenee. Aita on matala, mutta portti ahdas. Rakkautta pitää osata jakaa ja tunteista puhua. Tunteettomus tukahduttaa minut.

Niin se iän vaikutus. Vaikuttahan ikä siihen kuinka innokkaita olemme solmimaan uusia tuttavuuksia, kuinka rohkeasti hyppäämme ja kuinka sokeita olemme. Viisautta ainakin niillä sektoreilla on kertynyt.
Unelmat ja haaveet ovat aina yhtä tuoreita, niitä ei ikä harmaannuta. Eihän sillä iällä muuten ole mitään merkitystä jos ihminen on aikuisena aikuinen toiselle aikuiselle. Otappas tuosta selvää!

Niin totta tämäkin.

Asiaa pohdiskellut... muutoksia miettinyt

 kir.jar   19.12.2005  klo 09.01

       

 Jokainen ihmissuhde on ainutkertainen.

Ihminen peilaa itseänsä kumppaninsa kautta, ja jos suhde on onnistunut, kuvajainen vastaa toivetta, näyttää sen mitä kuvasta etsiikin.

Mikään suhde ei elä vaalimatta, mikään kukka ei kuki hoitamatta. Joskus tulee vain eteen tilanne jossa ei näy muuta tietä kuin kääntää peiliä, muuttaa suuntaa joko rakentaen sen entisen perustan päälle lujemmin, tuoreuttaa multaa juurille ja saada ystävyys uuteen kasvuun tai valita se eroamisen tie.

Usein vain käy niin että pettymys johtaa uuteen pettymykseen. Sutta karkuun juosten joutuu karhun suuhun.

Liian nopea uuteen suhteeseen kiiruhtaminen ei aina johda onneen. Pitäisi ensiksi oppia tuntemaan itsensä, oppia elämään oman pettymyksen yli, sillä usein se entisen suhteen kariuttanut katkeruus seuraa vaan mukana ja hiljalleen kaivertaa seuraavankin suhteen pohjaa.

Rakennus vaatii hyvän perustan.

Kivijalka on tärkein, sillä jos se horjuu, ei mikään rakennus kestä, halkeamia ja lohkeamia ilmestyy kuin salaa, ja lopulta rakennus sortuu kaikista tukemisista ja korjaamisista huolimatta.

Niin, moni mies korvaa suhteen alkoholilla, jo suhteen kestäessä naisen hellimisen tilalle mies tarttuu tuoppiin, hukuttaa siihen aikansa ja kadottaa tunteensa, unohtaa surunsa ja usein ne vasta siitä alkavatkin!

Onko nainen suojassa,

eikö nainen etsi korviketta,

eikö nainen juokse suhteesta toiseen,

jättääkö nainen järjen ääneen ja juoksee tunteiden mukaan,

onko nainen vastakohta miehelle... tässäkin?

Ei ole.

Nainen voi elää aivan yhtä lyhyt jännitteisesti, juosta uuden onnen perässä, vajota alkoholismiin ja masennuksessaan tehdä ihan samoin kuin mieskin!

Kuinka monen avioeron syynä on alkoholi, kuinka moni nainen on liitossaan ajautunut ”kaappijuopoksi” rakkauden ja puolison tuen puutteessa. Helppo on syyttää, mutta vaikea katsoa itseensä, olenko minä aiheuttanut tuollaisen käytöksen, voisinko olla enemmän läsnä arjessa, olenko minä miehenä ollut aviomies, vai vain kaveri joka ei osoita tunteita. Nainen on herkkä astia. Mies ei itke, sanotaan, mutta itkee kuitenkin, vaikka ei heikkoutena sen kokien tunnusta itkevänsä.

Naisen itkua sanotaan säälin kerjäämiseksi. Miksi? Herkkä ja tunteellinen ihminen, nainen tai mies, itkee tunteensa pakottamana, iloa, surua, pettymystä, mutta ainahan siihen on syy. Onnen kyyneleitä elämässä aina tarvitaan.

Jos suhteen vaaliminen on "ei kuulu minulle" tasolla, ei mikään suhde kestä sellaisena joksi hyvä suhde voisi muodostua, olkoon se liitto tai muu suhde.

Joskus tulee mieleen, kumpikin syyttää toisiansa, mutta kumpikaan ei katso itseänsä.

Joskus se peili on käännettävä kohti itseänsä ja opeteltava tietämään kuka minä olen ja mitä minä tein sen toisen onnen eteen, tai mitä jätin tekemättä kun onni katosi molemmilta.

Olen katsonut elämäni aikana usein tuohon peiliin ja tutkimuksen tuloksena on usein ollut, että minäkin olin väärässä ja pyydän anteeksi. Kyllä minä voin pyytää anteeksi, vaikka aina en tiedä, tai tunne väärin sanoneeni tai tehneeni.

Ehkä, olisiko se toisillekin joskus tarpeen opetella katsomaan peiliin ja pyytämään anteeksi.

Nyt peilaan vain omia tuntojani kun ei peilistä näy kuvajaisia.