Miksi me ikäännyttyämme alamme vaatimaan
itseltämme viisautta?
Miksi
emme voi tunnustaa tietämättömyytemmekin, sillä kaikkea viisautta emme koskaan
ehdi itsellemme kerätä, emmekä omaksua.
Nuorena
sitä kuvittelee tietävänsä ja osaavansa kaiken. Silloin vanhempien neuvoja ei
uhmassaan ota kuuleviin korviinsakaan, itse kukin sen varmasti olemme aikanaan
kokeneet kuinka "minä kyllä tiedän, älä tule neuvomaan" ja jos ei
ollut kanttia sanoa vanhemmille vastaan, niin itsekseen sitä kuitenkin vastaan
mutistiin.
Ei
vanhankaan tarvitse olla kaikkitietävä, kaikki osaava, ihmisiähän me olemme.
Elämä
ja ympäristö on koulinut meitä, hionut särmiämme ja opettanut juuri sellaiseksi
mitä meistä siinä opissa on voinut tulla.
Olemme
yhä raakileita, tai kypsiä, toistenkin hyväksymiä hedelmiä, joiden seurassa
nuoremmatkin viihtyvät saadessaan meiltä elämänkokemuksemme antamia tietoja ja
taitoja.
Joko
osaamme hillitä kielemme silloin kun tekisi mieli sanoa suorat sanat, tai
lauomme kaiken ajattelematta kuinka ne kohteena olevaa haavoittavat. Sekään
taito ei ole myöhäissyntyinen, me osaamme senkin taidon aina, olemme ärhäköitä
koiria tai lauhkeita lampaita, mutta meillä pitäisi vanhemmalla iällä olla jo
taito harkita sanomisemme ja tekomme seurauksetkin. Onko se sitä kaikkien
peräänkuuluttamaa viisautta? Vai onko se vain kunkin sisimmässä piilevä
itsekuri joka pitää meidät aisoissa?
Tietysti
me toivomme osaavamme elää sopuisasti ja riitelemättä, mutta, "vanhakin
ärtyy väsyneenä" sanoi pappani kun tuli pahasti sanoneeksi.
Olkaamme
armollisia itsellemme, tälläkin iällä, sillä erehtymätöntä ihmistä ei ole kai
vielä syntynyt, vai oletteko tavanneet.
-
Pappi saarnasi kirkossa puhuen hyvästä ihmisestä.
Hän
totesi ettei täydellistä ihmistä ole olemassakaan. Silloin viimeisellä
penkkirivillä eräs mies nousi seisomaan ja pappi sen huomatessaan kysyi:"
Te mies siellä takana, tekö olette täydellinen?"
- " Ei, en minä, mutta minun vaimoni ensimmäinen mies,"
kuulutti mies takariviltä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti