Salaiset kansiot.

                                                       

  Ajatusten ja unien maailma on kuin salaisen kansion avaamista tarkasteltavaksi. 
  Hetken kuluttu kansio on sulkeutunut ja sisältö jää salaisuudeksi.
  Ajatuksiani ei kukaan voi lukea, ellen avaa niitä puhuttuina tai kirjoitettuina sanoina muiden kuultavaksi. Kun kovin tarkkaan tekee suunnitelmia, aikatauluttaa elämäänsä, tulevat ne velvollisuudet uniin. Elleivät samoina, niin eräällä tavalla ahdistavaksi uni kuitenkin muodostuu.
  Kevyellä mielellä ja iloisiin ajatuksiin nukahtanut näkee kauniita unia. Tuskin oletus pitää paikkaansa, ei kaikkina öinä muista nähneensä mitään unta, vaikka nukkuminen on ollut levollista.

  Painajaisten kanssa kamppaileva ei kyllä lepää nukkuessaan.
  Muistan vuosia sitten nähneeni usein unta jossa putoilin milloin mistäkin, tai minun oli unessa paettava, juostava karkuun, lukittava ovia, mentävä mitä ihmellisimpiin paikkoihin piiloon jotain uhkaavaa. Niitä salaisia unen kansioita mietin herätessäni keskellä yötä, sydän hakaten, mutta ihme kyllä, vaikka olin talossa yksin, ei minulla ollut valveilla mitään pelkoja.
  Tapanani ei ole salata asioita, elleivät tiedot ole todella salaisiksi tarkoitettuja, niiden kanssa menetellään aivan toisin.
  Liika rehellisyys kostautuu, vastustaja saa lyöntiaseen. Eipä ole sentään mustelmia kukaan saanut aikaan rehellisyydestäni huolimatta, mutta salaisia kansioita on sentään minullakin. Niitä ei avata liian usein, eikä turhaan. Ne ovat niitä ajatuksia joiden lausuminen voisi satuttaa tai synnyttää vääriä luuloja. Paras pitää kansioita kiinni, ajtukset ja puhumattomat sanat sydänlukon takana.
  Voiko tunteellinen ihminen lukita tunteet salaiseen kansioon?
  Miksi kaikkea ei vain saa sanotuksi, vaikka niin haluaisi?
  Kasvatuksen tulosta, itsehillintää, arkuutta ja pelkoa ettei kuulija ymmärrä.
  Sellaisia, kauniita sanoja minulla on vielä varastoituna noihin salaisiin kansioihini, mutta aion purkaa niitä sopivassa tilanteessa. Minä niin tykkään siitä, että sanotaan, puhutaan ja halataankin.

Menneet muistoissa.

Kun ikää karttuu alkaa muisteloiden aika.

Kuinka usein meillä on tarve sanoa että ennen oli tai tehtiin näin. Se on ihmisen luonnollinen tapa verrata entistä ja nykyistä, sukupolvesta toiseen, eletyn elämän muistelemista.
Sama tapa kaikessa, teemmepä mitä tahansa. Vaikka meillä on käytössämme uusia työkaluja, kaipaamme usein sitä hyvää leikkuuveistä jonka terä katkesi vuosia sitten ja veitsestä on laatikossa jäljellä kahvan lisäksi tynkä jota, "ehkä sitä vielä jossain voi käyttää" ajatuksen myötä ei heittänyt pois vaan säästi kuin aarretta.
Meillä on muistoissamme aarre jonka merkitystä emme kai edes ymmärrä. Se on liiankin hyvä jos olemme kohdanneet tai kokeneet vääryyttä. Se on hyvä kun muistamme omien kokemustemme kautta mikä aiheuttaa hyvää mieltä, mikä ei sovi vaikkapa vatsallemme, vaikka maistuisi hyvällekin.

Keskustelupalstojen historiaa selatessa huomaa ettei maailma ole miksikään muuttunut. Samat sielun maisemat kirjoittajien ihanteena, samat harmit mielessä ja muistoissa.

Tässäpä se ihmettely, miksi meille menneisyys on lähempänä kuin huominen. Olemmeko tässä iässä menettäneet uudet ihanteemme, emme osaa huomata kuinka paljon hyvää ja kaunista on jokaisessa päivässä, jokainen tapaamamme ihminen menneisyydessä on jättänyt meihin jonkin jäljen, koskettanut lämpimällä kädellä, tai viiltävällä ruoskalla.
Uudet vastaantulijat ovat meille kuin painotuore aamulehti, emme voi ennakolta tietää mitä paljastuu kun selaamme ja tutustumme tarkemmin. Jätämmekö menneiden muistelemisen varjossa käyttämättä mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuunnella mitä heillä on meille kerrottavaa, uutta, heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan elämän matkalta, tässä päivässä, heidän tavoistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan elämästä.
Uudet tuttavuudet ovat rikkaus, vanhojen aikojen muistelu ajankulua josta ei toivottavasti synny ainoa hyvä mitä meillä on, mutta ei ainoa pahakaan.

Toivon tänäänkin löytäväni uusia ajatuksia jonkun toisen ihmisen kokemusten kautta, löytäväni sen helmen joka jokaisessa uudessa ystävässä on, joka on jokaisessa päivässä odottamassa, kun vain ymmärrän ottaa vastaan avoimin mielin kaiken uuden ja heittää sen katkenneen ja tylsyneen veitseni roskien joukkoon ja lopettaa vanhojen lehtien lukemisen. Joka päivä ilmestyy uusi, uusin uutisin, tuorein sanoin ja ajatuksin.
Ehkä seuraavassa avaamassasi sivussa on sinullekin jotain uutta, ehkä eilinen alkaa tuntumaan menneeltä päivältä tämän päivän rinnalla, vaikka ne muistot, ennen oli.
Toivossa tulevan päivän, tämä päiväkin on kaikkien huomisten muisto.

Aukea aamu ja avaa mieleni vastaanottamaan uusia ajatuksia kuin lapsena jolloin mikään eilinen ei ollut vanhaa hyvä, vaan opittua ja mieleen painunutta josta ammennan koko ikäni, opittu aakaan ei unohdu.

Tulethan taas

Jäit siihen pihamaalle

palelevana varjona viimassa

katseessasi lämpöä

sanoissasi kaipaus ja toivo...

"Tulethan taas."

Ihmeellistä on tämä elämä.

Vuosien takaa palaa mieleen tapahtumia, pieniä hetkiä joiden merkitystä ei siinä tilanteessa voinut arvata niin tärkeiksi joiden arvon huomaa vasta myöhemmin.

Kävin tapaamassa ystävääni jonka kanssa olimme jutelleet vuosia täällä nettimaailmassa, mutta tapaamista ei tahtonut aluksi kumpikaan. Lopulta poikkesin hänen luonaan ohikulkumatkallani. Se vierailu oli kyllä muodostua suuremmaksi kuin tarkoitimme.

Löysimme toisistamme juuri sen, minkä olimme jo keskusteluissamme toisistamme hiuksen hienosti aistineet. Istuimme ja juttelimme. Kävimme läpi menetyksiä joita me molemmat olimme hiljattain kohdanneet. Puolison menettäminen ei ole pieni juttu. Sen asian läpikäyminen vaatii aikaa ja monien tunnemyrskyjen kautta asiaa läpivalaisten, kunnes itse myöntää asian olevan lopullista. Kuolema korjaa sattumanvaraisesti, ainakin meidän kannaltamme.

Puhuimme ja löysimme toisistamme lohduttajan, mutta löysimme ehkä paljon enemmänkin, mutta omat estomme, tunteidemme keskeneräinen käsittely ja muut seikat antoivat mahdollisuuden vain pintakosketukseen. Syvimpiä tunteita puhuimme ulos, mutta keskinäistä suhdettamme emme ruotineet. Tunsimme vain yhteenkuuluvuutta, samankaltaisuutta ja lämpöä toisiamme kohtaan. Kului vuosi ja tapasimme uudelleen. 

Hän halusi meidän tapaavan enemmän. Minä tunsin häntä kohtaan ystävän lämpöä, mutta en uskaltanut sittenkään aloittaa mitään suhdetta, oli asioita joita en tavallaan hyväksynyt. Hän, taiteilijasielu, minä haaveilija, ei siitä olisi mitään tullut.

Kun erosimme viimeksi, jo vuosia sitten, tunsin kuinka tunne puhui, se puhui meissä molemmissa.

Olimme viettäneet päivän yhdessä. Kävelimme rannalla ja puhuimme. Viilenevässä illassa käynnistin autoni, hän jäi pihalle kuin palellen, katseessa pelkkiä kysymyksiä. Niihin kysymyksiin en ole osannut vastata, emmekä ole myöhemmin tavanneet puhuaksemme.

Yhä minun rinnassani on lämpöä joka hänestä säteili minuun. Hänessä oli jotain hyvää joka kiehtoi, mutta samalla jokin salaperäinen verho jota en halunnut avata.

Mittarissa plussaa.

  Marraskuu lopuillaan, maa mustaa ja märkää, mittarissa aamulla kellokuuden aikaan plussa asteen verran.
  Lapsena ja varhaisnuorena, kun koti oli maalla ja navetassa karjaa jolle piti kuljettaa heinät melkoisen matkan takaa hevospelillä, se kuormien kuljettaminen oli oma tarinansa ja vaivansa. Me vanhimmat lapset valjastimme hevosen kärryjen eteen ja kyllä se oli niillä kovilla puu rattailla joskus huojuvaa kulkua pehmessä suo pellossa, ladolle ja takaisin. Oppihan siinä tietämään kuinka tasapainoillaan liikkuvissa kulkuneuvoissa.
  Tasapaino on tärkeä kaikissa tilateissa, eikä sitä harjoittele koskaan liikaa. Itsekin huomaan ettei yhdellä jalalla seisominen enää olekaan helppoa. Rappujen kulkemisessa pitää kyetä luottamaan molempiin koipiinsa, muutoin voi tulla haavereita.
  Retroviikko. Kaikki vanha on retroa ja kysyttyä, koska vanhoja vaatteita oikein etsitään kirpputoreilta. Halpaa pukeutumista jos hyvää laatua onnistuu löytämään. Onhan se muoti aina oman aikansa kuva, mutta vanhaan palataan aina, sieltä haetaan inspiraatiota uuden luomiseen. Kolmekymmentä luku on nykymuodissakin läsnä. Huippumuotia syntyy aina ja jokainen vuosikymmen tuottaa retroa seuraaville.
  Pukeudun retroon, tuulipukuun, aamulenkki on edessä.

Viimevuotinen, melkein ovelta kotiin palaaminen ei toistu!

Tragikoomisia tilanteita palaa mieleen kun valmistaudun lähtemään pikkujouluun.
Naureskellen totean, että olen ollut kuin lauhkea lammas, suostunut siihen mitä muut ovat päättäneet. Nyt teen oman pään mukaan ja en palaa pihalta kotiin kun kerran juhlapaikalle menen.
Niin tapahtui viime vuonna. Ajoin paikalle yli 50 km matkan ja erään muun tekemään päätökseen tyytyen, ajoin saman tien takaisin kotiin! Voi helvetti sanon nyt. Olisin silloin voinut sanoa, että teen itse päätökseni ja muut jääkööt kotiin, mutta kun silloinkin, en voinut loukata, en sanonut mitään, vaikka kiehuihan se mielessä. Olisin lipullani voinut mennä sisään, mutta...

Tämä päivä alkoi leipomisella. Kangasniemen Paloasemalla, kuten koko maan Paloasemilla vietettiin avoimien ovien päivää. Jokin moka oli käynyt ja lehdessä ei ollut mitään ilmoitusta tapahtumasta, mutta onneksi ilmoituksia oli jaettu eri pisteisiin ja tulihan sitä väkeä hiljalleen kahville ja mehulle. Lapset suorittivat rasteja ja saivat palkkioksi palokuntatietoutta kotiinkin vietäväksi.

Hiukan toiveita jäi itämään, ehkä meidän naisten joukkoon sadaan lisäystä. Vähäinen on meidän joukkomme, ehkä se kasvaa kun kiinnostuksen saa tarttumaan. Kivaa touhua tämä Palokuntanaisten  toiminta kaiken kaikkiaan.
On mielenkiintoista ja paljon antavaa toimintaa tuo nuorten parissa työn tekeminen.

Tästä siis pyhäpuku ylle ja matkaan. Komediaa saa iltaan sisältyä, tragediat muihin paikkoihin. Kuka minua siellä kaipaa, ei kukaan, mutta menen kuitenkin, jos huomenna kaipais!

Lauantai.

Tuo sana, lauantai, on jäänyt lapsuudesta mieleen "lauvantaina" ja illaksi  lämmitettiin sauna.
Muistuipa tässä mieleeni kuinka olin joskus peltotöissä päivän oltuani illalla niin väsynyt, että isän piti moneen kertaan herätellä muiden lasten mukana saunaan.

Niihin aikoihin oli vielä sisäänlämpiävä, savusauna.
Usein niin kitkuinen löyly, että silmiä kirveli, vaikka saunaa oli tuuletettu oven ja seinä räppänän kautta.
Lauteista jäi joskus nokinen läiskä pyllyyn, vaikka lämmityksen aikana pidettiin sitä seinäräppänää auki ja savu pääsi esteettä liki kattoa hiipimään ulos. Saunaan lämmitettiin vesi isossa muuripadassa nuotiokivien päällä, tai kattiloissa hellalla. Ei silloin vettä haaskattu, se oli tarkkaan käytettävää ja kannettava kaukaa. Alkeelista elämää se oli, mutta aah, niin kivaa. Sitä on tässä ikääntyessään oppinut kaipaamaankin, savusaunaa, kaikkine kitkuineen.

Pakkasillakin juoksimme paljain jaloin saunaan, eikä varpaita milloinkaan palellut.
Kyllä omat lapsenlapsetkin riemuitsivat päästessään Hirvihaarassa talon ympäri pitkin hankia kesken saunomisen. Riemuahan se on, jospa vielä itsekin innostuis.

Tämä lauantai menee jotenkin savun ja tulen merkeissä. Maan aploasemilla on avointen ovien päivä. Niitä varten olen jo lauantaini aloittnut. Viimeiset kaksi pellillistä pikkupullia ovat uunissa. Kunhan ne hiukan jäähtyvät pakkaamista varten, liikkeelle ja töihin.
Se tämä " aateluus " velvoittaa.

Luettuja opetuksia.

Kirjaviisautta,
saako sitä lukemalla 
- juorulehtiä,
vai historian lehdillekö 
se on piilotettu
löydettäväksemme.

Luin Raamattua,
vanhaa,
kultareunaisten lehtien koristamaa
mummon lahjaa
jumalattomalle lapsenlapselle.

Luin vanhaa rukouskirjaa
- Jumalan aijnoan
olcohon kijtos. –
Rukouksia Agricolan Rukouskirjasta.

Vanhoilla
koukerokirjaimilla kirjoitettu,
niitä mummoni minulla luetti
niillä kirjaimilla
opin lukemaan,
kovin nuorena
Raamatun äärellä.

Rukouskirja
täynnä vanhaa viisautta.
” Sinua mine neuresti rucolen/
ettes temenialon tauran/
ionga mine cannan tesse sawisesa astijasa/
sinun armostas/.

”Varjele laupiaasti minussa se kallis aarre,
jota sinun armostasi kannan
tässä saviastiassa.”
Viisaita sanoja
nöyryydestä,

viisaudekseni.

K.J. 23.11.2013