Aforismeja kirjoittelin.

Onko intiaani teltassaan onnellinen keräämiensä päänahkojen seurassa? Eikö elävistä olisi enemmän seuraa?

Kun on monta murtajaa ei yksi jää kauan kestä.

Muurin yli on vain kiivettävä tai kierrettävä se,  jos toiselle puolelle haluaa.

Aidanrakentaja jää usein yksin sinne aitaamaansa kehään.

Kun sanoillansa saa toisen iloiseksi, tulee itsellekin hyvä mieli.

Nyrkkiin puristetulla kädellä ei voita rakkautta. 

Vuosina 1998 - 2006 olin melkoisen paljon vain kissani ja koirani seurassa. Naapurissa poikkesin kutsusta, hoidin velvollisuuteni kerhon taloudenhoitajana, kävin kokouksissa, mutta sisimpäni oli tyhjä. Olin tyhjä kuori luiden ympärillä.
Kun osasin astua ulos siitä omasta umpiostani, se oli elämäni tärkein askel, enkä tippaakaan kadu mitään sen jälkeen sanomaani tai tekemääni..
Tänään voin elää, mikään ei ole kuin ennen, eikä minulla ole kaipuuta niihin aikoihin. 
Jossain on vielä tutkimaton loukko, jossain se mielemaisema jonne kaipuuni on kasvattanut linnan joka ei ahdista seinillä eikä katolla, eikä sen linnan portilla ole vartijaa.

Väsyttää.

Elämän arkea.  

Hän istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan iltaan.  Vaaran laella yksittäiset puut piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia möykkyjä.

Yksittäisen linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.

Vain pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.

Tätä samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.

Silloin pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi, ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.

 Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.

 Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä, seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa lämmittänyt,  liedellä joka veti huonosti työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin pirttiä mukavasti.

 Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi.  Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.

Usein hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä  pitänyt että huudetaan.

--------------------------------------------------------

 Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin olivat korvin kuultavia ääniä.

Vanha kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus huonetta hallitsi.

Hiljaisuus ja hämärä  kietoivat hänet kuin pehmeään vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.

Pienet hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan ulkopuolella.

Hänellä oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin, tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista. 

Vaan ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan, piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.

Samat ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä, eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa.  Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven selälle.

 Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.

Tuossa keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa riisuu.

Nuo viikkoja pesemättöminä  tiskaaja odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.

Juomalasin pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi, siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian tunnusti.

--------------------------------------------------------

Ulkona oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa, polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään siirtyä.  Tuntui kuin kaikki voimat olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin piilossa ajatuksilta jotka  velloivat entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää ja muita ihmisiä?

Hän oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää huomista päivää.  Silloin kukaan ei kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin suljettu pullo.  Vain itse hän tiesi kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä, hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain kiihtyi.

Puhuivat lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua, mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet rauhaan.

Itse hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.

Aiemmin työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi, kuin aikoen koskettaa häntä.  Hän siirtyi hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.  Ei kenenkään mieleen tullut jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.

------------------------------------------------------------------------------

Nyt hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan, lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut  käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt  leikkisivät piirileikkiä  juosten milloin edellä, milloin perässä. - Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.  Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten, ei  piiloutuen pimeään tai siirtyen sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja puristaa. 

Takkaan jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta, väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen.  Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko minä näin heikko...?" 

Ilta vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan jokainen, on aamu",

mutta hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.

16.11.2013

Manavgatin jokiristeilyllä riitti katsottavaa.

Joelle oli ankkuroitu kymmeniä purjelaivoja joiden keulaa koristivat

mitä pelottavammat merirosvolaivan  tunnukset.

Laivalta pääsimme Välimeren rantaan ja ennen paluumatkaamme  söimme laivalla

maukkaan lounaan, asiaankuuluvine viineineen ja muine juomineen.

Vesi oli kyllä siinä paahteessa jokaiselle tarpeen.

Pakkoko se on.

   Eihän ole aina pakko kiirehtiä. Pysähtyminen antaa aikaa ajatuksille ja tekemättömille töille.
   Aikoinaan istuin usein illalla lehtiö ja kynä käsissäni ja kirjoitin ajatuksia paperille. Ei ole kaikki kirjoitettu säilynyt. Eräänä päivänä, eräänä vuonna lapset saivat avaimem kellarivarastoon ja tuhosivat paljon lehtiöitäni. Siinä piirtelyssä tuhosivat isänsä kurssitodistuksetkin, piirsivät viivoja ja kuvia juuri siihen etusivuun, takasivu oli tyhjä ja jäikin heiltä tyhjäksi. Mikä se pani piirtämään tärkeän asian päälle?
   En sieltä säilyneistäkään lehtiöistä ole koneelle mitään tallentanut. Kaikki pitäisi kirjoittaa ihan uudelleen, ei koneella ole kiva käsin kirjoitettua tekstiä lukea, joten olkoot lehtiöissä. Ennättäähän tässä, jos ikää riittää, kertoa syntymän ja kuoleman väliltä monta ajatusta. Kuolemattomiako, ehkä niitäkin.
   Olen pysähtynyt muutaman päivän aikana tekemään järjestelyjä, korjauksia ja tallennuksia.
   Omien ajatusten kontrolloimista ja osin esiin tuomistakin. Ei ole väliä mitä muut ajattelevat, minullahan on ihan omat ajatukset, vaikka muiden sanomisista ja teoista saakin inspiraation kuten aina kirjoittaessa on jostain se halu ja aihe aina löytynyt.
   Nyt on ollut pakkokin karsia joitan menoja, polvi pakana pakottaa yöt kun päivällä liikkuu. Autolla ajessa kai veto saa polven kipupisteet heräämään. Kai tämä tästä, kun tuon vatsan kanssa vielä pääsisi saman mielisyyteen. Se kun tahtoo määrätä syömiseni, asentoni ja tekemiseni.
  Toivossa on hyvä elää, eikä se ole koskaan kokonan pettänyt.

Tänään ikävä jota en osaa selittää

Päivällä kuuntelin radiota ja eräs laulu satutti ihan sielun pohjukoihin. En ollut kuullut laulua aiemmin tai sitten se vain ei ollut tehnyt kuuntelutilanteessa minuun vaikutusta kuten tänään.
Jotenkin näin... anna minun rakastaa hetki vielä, pieni hetki vain, älä koskaan lähde pois..
Jäin niin haltioituna kuuntelemaan että en muista kuka lauloi, minun tuli niin haikea olo. Olin kuin toisessa maailmassa, jokin kummallinen ikävä jäi mieleeni... en vain osaa selittää.
Parempi etten edes yritä sanoa mikä se tunne oli, ikävää, haikeutta, rakkauden nälkää... Halusin tarrata kiinni menneisyyteen, hetkeen jolloin ikävä oli vielä kaukana, hetkeen jossa oli huomisia ja rakkautta. 
En voi palata eilisiin, mutta ikävää ei voi hallita, se tulee joskus voimakkaana tunteena, vaikkapa muistojen, tai kuten nyt, laulun satuttavien sanojen myötä.  Ikävän tunne osoittaa etteivät tunteet ole kuolleet. Rakastan rakkautta ja kaipaan sitä. 

Missäs olet, kussas kuljet?

Missäs olet, kussas kuljet,
metsässäkö mäkien takana.
Joenko ylitit yksiksesi
järvenkö jätit taaksesi
pakenitko pahuuttasi
villitsikö vietti mielesi
kaipuusi korven syliin
asetti asuinsijaksesi
kosken partaan kodiksesi.

Siellä sylissä salon
korven hiljaisen kainalossa
tunnetko kotisi olevan
rauhan rintaasi tulevan,
vai kaipaatko kerallesi 
vierellesi immen ihanan
suden pennuksi syntyneen
korven rintoja imeneen
salojen sylissä varttuneen
ottajaansa odottaneen.

Sellaisen siellä kohtasitko
kainaloseksi kaappasitko
korven sylissä lempiäkses
toisten silmiltä piilottaakses
omiaksesi kokonaan
rinnalles korpia kulkemaan
polkuja kerallas tallaamaan.
Yksin taiatko elääkin
kuunnella kuiskeita korpein
laskea harteilla vetten
kuohuja koskein uhmaten
kokeillen voimia hartein.

Sinne saloihin sukellat 
öitten varjoja tutkimaan
päivien valoja vangitsemaan
tunturi puroista juodaksesi
osaksi luontoa tullaksesi.

Missä oletkin, kussa kuljetkin
missä pääsi kallistatkin
sinne havut vuoteeksesi
lämmin talja peitoksesi
eikä ilmoisna ikinä
kovaa tyynyä korvallesi
pahoja sanoja kuullaksesi.

Luonnon keskellä kuuluuhan 
paremmin lyönnit sydämen
tuuli tuudittaa unehen.

Velho viereltäs pakenee
silittää vain poskipäätäs 
päivällä ei esiin astu
unessa hiipii havuillesi
lämmmittämään kehoasi
pakenee tullessa päivän. 

K.Järvinen

Aamu tänään.

  Uutisia, keskusteluja ja päiväkirjamerkintöjen järjestäminen tilaisuuksien ja tapahtumien mukaan.
Kun herää jo kolmelta, on aikaa polttaa valoja ja tihrustaa koneella valokuvakansioiden kanssa, on niin monta turhaa kopion kopiota, että ihan kyllästyttää tämä joidenkin ohjelmien tapa tallentaa korjattu kuvakopiona, eikä tallentaa korjattua kuvaa alkuperäisenä, korjauksen kohteena jo olleena, korjattuna.
Kansioissa voi olla kopion kopion kopioita!   Poistin tänään roskakorin kautta melkein 2000 tiedostoa. Pää asiassa kuvia joista jo osa olikin roskikseen siirretty.

  Tässä se aika kuluu, uunissa ruokaa tulossa ja jääkaappi pitäisi syödä tyhjäksi ennen reissua. Sieltä einettä eteen karjalanpaistin lisäkkeeksi. Loppu paistihan voikin sitten toimia perunakeiton pohjana!
Tämä syyskausi on minulle kuin heräämisen aikaa. Monet sanovat haluavansa vain nukkua ja nukkua tämän talven odopttelun ja talven yli, minulle tämä on vitamiiniruiske, uusien innostuksien ja unelmien aikaa. Ei oikein jouda nukkumaankaan!

  Pahasuinen minä, en hyväksy mitään kieroiluja ja tulipa sanottua liiankin suoraan eräässä asiassa. Jos hän loukkaantui, siitä vaan. On turha kuvitella voittavansa valehtelemalla, kun totuuden sanomalla asia olisi heti käsitelty.
  Minustahan on vain harmia!
  Tänäänkään en lähde polvea rasittamaan, aamujumppa musiikin tahdissa riittäköön. Kilojen kertymisenkin vuoksi se jumppa on tärkeää, venytyksiä ja vanutuksia, punteilla ja ilman. Kyllä sitä liikuntaa kertyy kun lähden oikein kuntolomalle, liikkumaan ja tanssimaan! Tiedän, että lenkkeiltyäkin tulee, pitäneekö ottaa monot mukaan, sukset kuitenkin pitää sauvoineen ostaa uudet. Katsotaan, millaiseksi se tämä talvi tokenee.

  Yhä on tuossa puhelimessa pari viestiä, puhelinnumerot joihin pitäis soittaa. Ja olishan tuo äänilevykin  jotenkin purettava, käännettävä. Monta versiota on, mutta mitä se alkuperäinen kertoo?
Ehkä ensiksi ne puhelut, sitten hakemaan venäjän kääntäjää, kuulemansa ymmärtävää. Tai, eihän se ole venäjää...