Elämän arkea.
Hän
istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan
iltaan. Vaaran laella yksittäiset puut
piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita
pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia
möykkyjä.
Yksittäisen
linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan
joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa
tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla
tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut
edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.
Vain
pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle
jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.
Tätä
samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.
Silloin
pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman
ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi,
ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.
Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen
esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin
päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja
olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen
katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti
nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven
suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.
Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä,
seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa
lämmittänyt, liedellä joka veti huonosti
työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin
pirttiä mukavasti.
Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää
sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut
kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista
kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi. Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi
käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.
Usein
hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani
eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi
kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi
puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä
hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä pitänyt että huudetaan.
--------------------------------------------------------
Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä
tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin
olivat korvin kuultavia ääniä.
Vanha
kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes
huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille
asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus
huonetta hallitsi.
Hiljaisuus
ja hämärä kietoivat hänet kuin pehmeään
vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei
liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.
Pienet
hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan
ulkopuolella.
Hänellä
oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se
pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin,
tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista.
Vaan
ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet
hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään
välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea
kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki
maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan,
piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.
Samat
ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä,
eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa.
Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat
jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan
niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta
toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut
tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven
selälle.
Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat
alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän
kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa
aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat
joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset
siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.
Tuossa
keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui
saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut
pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa
riisuu.
Nuo
viikkoja pesemättöminä tiskaaja
odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan
kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset
pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne
astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli
halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt
pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden
lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.
Juomalasin
pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi,
siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä
aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas
syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin
on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian
tunnusti.
--------------------------------------------------------
Ulkona
oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran
laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa,
polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään
siirtyä. Tuntui kuin kaikki voimat
olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin
piilossa ajatuksilta jotka velloivat
entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät
hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää
ja muita ihmisiä?
Hän
oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko
johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut
ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin
kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää
huomista päivää. Silloin kukaan ei
kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin
suljettu pullo. Vain itse hän tiesi
kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä,
hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain
kiihtyi.
Puhuivat
lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua,
mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet
rauhaan.
Itse
hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.
Aiemmin
työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen
hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui
keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa
muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi,
kuin aikoen koskettaa häntä. Hän siirtyi
hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä
häntä. Ei kenenkään mieleen tullut
jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi
keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan
edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.
------------------------------------------------------------------------------
Nyt
hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa
joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi
hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan,
lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen
kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää
täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa
mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden
ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä
ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt leikkisivät piirileikkiä juosten milloin edellä, milloin perässä. -
Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta
päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.
Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten,
ei piiloutuen pimeään tai siirtyen
sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta
paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja
puristaa.
Takkaan
jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta,
väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen. Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne
palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa
mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko
minä näin heikko...?"
Ilta
vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei
niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa
pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan
jokainen, on aamu",
mutta
hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti